Kauneuspilkku

Välillä tulee aina ajatus päähän, tästä haluan blogata, mutta sitten syystä tai toisesta, en kuitenkaan tule kirjoittaneeksi mitään tänne, päiväkirjaani. Tämä blogi on itse asiassa pitkäaikaisen päiväkirjani, kaikki aikaisemmat yritelmät on aikoja sitten tuhottu…tosin uinuttuaan alun haparoivien raapustusten jäljiltä hyvän aikaa.
Vaikka olen kiinnostunut historiasta, oman elämäni dokumentoiminen, varsinkaan ns jälkipolville, ei ole koskaan tuntunut tärkeältä. Olen aidosti sitä mieltä, että valokuvani, ne harvat, ja henkilökohtaiset paperini, voi tuhota saman tien, kun minusta aika jättää. Muistoni ovat vain minulle ja kenenkään tulevaisuuden ihmisen ei tarvitse tietää, että ole koskaan edes elänyt täällä. Valitettavasti tässä tulee se paradoksi, että en itse pääse valvomaan tätä hävitystä, jollen sitten tee sitä hyvissä ajoin.
Näitä ajatuksia tuli päähäni ehkä siitä, kun ryhdyin tekemään isälleni sukututkimusta. Isää kovasti kiinnostaa omat juurensa ja jo yli 20 vuotta sitten tein hänelle ensimmäisen kerran selvitystä hänen isänsä suvusta. Nyt on vuorossa äidin suku. 20 vuodessa moni asia on mennyt eteenpäin. Verkosta löyty valtava määrä tietokantamuodossa olevaa tietoa sekä skannattuja dokumentteja, joten muutamassa tunnissa sain selvillä saman mihin aikoinaan meni viikkoja. Samalla tietysti huomaa kehittyneensä itse, muuttuneensa ja myös sen että ei ole ainoastaan kehittynyt, vaan myös unohtanut taitoja. Olin myös unohtanut mitä kivaa ja kiinnostavaa sukututkimuskin voi olla. Nyt vaan täytyy toipua siitä, että löytyi turkulaisia esivanhempia.
Teemasta, jotkut asiat olisi parempi unohtaa ja jättää uinumaan ja samalla kun tähän kirjoittamisen makuun pääsen, voin lytätä eilisen oopperakokemuksen. Uuden uljaan city-elämämme merkeissä päätimme käväistä oopperassa, Se kun on ihan kävelymatkan päässä kodistamme ja sinne saa myös kohtuuedullisia lippuja. Valinta osui Matka Reimisiin –nimisen pläjäyksen osalle. Muistan, että sitä markkinoitiin Dario Fon ohjaamana ja kaiketi se oli jonkinlainen tapaus. Dario Fo on tietysti nimenä niin tunnettu, vähän kuin Guggenheim, että kaikki mihin se on läiskästy muuttuu kiinnostavaksi ja laadukkaaksi. Näyttelemistä en osaa arvioida, en tunne teatteria kovin hyvin, mutta en oikein keksinyt mitä se dariofo tässä esityksessä oli? ehkä ne vähän sirkusmaiset lavasteet, laulajien hyppelyaskeleet ja hassut pehmoeläinhahmot, jotka hyppelehtivät välillä. Ja tietty ns. koomisuus, jota oopperassa viljeltiin. Huumorintajuni on kuitenkin niin kehittymätön, että suurin osa vitseistä ei naurattanut. Luulen kuitenkin tunnistaneeni ns. naurun pakat.
Koko teos oli alun perin tarkoitettu esitettäväksi vain kuningas Kaarle Xn valtaannousun kunniaksi eikä sen jälkeen. Ja näin olisi soinut käyvän. Netti kertoi lisäksi, että säveltäjä on kierrättänyt musiikinkin seuraaviin teoksiinsa, koska ajatteli, että tätä teosta ei esitetä jatkossa. Sen olisi kyllä voinut jättää tekemättä, sen verran tasapaksua romanttista mössöä koko musiikkikin oli. Yhdistettynä oopperaksikin typerään ja epäkiinnostavaan tarinaan ja ala-arvoisesti esitettynä koko kaameus tuotti - poistumisen väliajalta.
Moni kuitenkin piti näkemästään ja kuulemastaan. Ensimmäinen näytös palkittiin suurilla aplodeilla ja bravo -huutojakin kuului. Omia korviani laulun epäpuhtaus, vuotavat ja osin heikot äänet häiritsivät niin paljon, että olin tyytyväinen päästessäni ulos lumisateeseen katselemaan kaunista Töölönlahtea. Nassulle tilitin miten pitäydyn vastedes vain Pucciniin ja Verdiin. Ehkä voisi kokeilla Wagneria. Ja kokeilla muuta kuin Kansallisoopperaa, kenelläkään hyviä ehdotuksia?

Mitä tekee pieni ihminen eurokriisissä? Kuuntelee uutisia ja ahdistuu? Kun ei ole huomattavia säästöjä, niin mahdolliset tulevat tappiotkin tulevat olemaan aika pieniä, mutta tietysti jos ne pienet säästöt sulavat näissä valuuttasotkuissa, niin harmittaahan se.

Kun asiaa on vatvottu nyt jo vuosia, tuntuu uskomattomalta, että kriisi vain pahenee eikä ratkaisuista ole tietoakaan. Mikään I told you so – tyyppinen kommentti ei paljoa lohduta, siitä ei revi edes vahingoniloa. Poliitikkomme ovat vain ihmisiä ja eipähän politiikassa pyöriminen ole heistä välttämättä tehnyt sen suurempia ajattelijoita, laskelmoivimpia varmaan kyllä.

Kaiken kaikkiaan politiikka ei enää jaksa kiinnostaa. Ehkä omat asiat sitten ovat edelleen niin hyvin. Minulle on ihan sama kutsutaanko parisuhdettani rekisteröityneeksi tai avioliitoksi. Jos jollekin on tärkeää varata joku sana johonkin käyttöön - siitä vaan. ja samaa sukupuolta olevien adoptio-oikeuskaan ei minusta ole tämän maailman eikä edes valtakunnan suurimpia tasa-arvo-ongelmia.

Marraskuu oli tavanomaista lämpimämpi ja majavat ovat lisääntyneet Suomessa, uutisia nämäkin.

Katselin jakson Maajusseista. En ole koskaan aiemmin seurannut sarjaa enkä oikeastaan vieläkään. Itse en mitenkään kykenisi etsimään puolisoa tosi-tvssa, joten siinä nämä ihmiset ovat paljon rohkeampia kuin minä. Maajussi Janne on tietysti vielä omalla tavallaan rohkea ja jälleen jokin pieni kynnys on varmaan ylitetty, maaseudullakin asuu homoja!

Sääliksi kävi Jannen sulhasehdokkaat, jotka ovat viikon ajan yrittäneet tulkita, että olisi sitä kipinää jossakin…toinen varsinkin jaksoi toivoa. Kuinka kurjalta tuntui, kun Janne sanoi kameralle, ettei kumpikaan jukka ole sytyttänyt miestä. Tiedän molemmat tunteet, sen kun toivoo ja tulkitsee ja tulkitsee vielä kerran ja toivoo taas enemmän sitä kipinää, vaikka on pelkkää savua. Ja toisaalta senkin tunteen, kun ei ole sitä kipinää eikä sitä mitenkään saa syttymään. Se on vaikeaa ilman tv-kameroitakin.

Käytiin katsomassa taannoin myös tää HOMO. Eipä vakuuttanut. Saisio oli oksentanut siihen ihan kaiken ja oliko tullut kiire tai mikä, mutta aivan liikaa tavaraa siinä oli ja lopulta se hyväkin hukkui sinne sekametelisoppaan. Lisäksi toivoisi, että musiikkiteatterissa näyttelijöillä olisi hyvä lauluääni. Nuotissa kyllä pysyttiin, mutta välillä kaipasi korvatulppia.

Korvatulppia taas ei kaivannut Woody Allenin Midnight in Paris leffaa katsoessa . Ihanat vanhat iskelmät – sitä tähtisumua parhaimmillaan - kaunis Pariisi ja kepeä tarina veivät mennessään. Ja kun Woody itse ei ollut kameran edessä, lopputulos oli nautittava. Tosin päähenkilön puhe kuulosti epäilyttävän woodymaiselta…

Jos elokuvassa joku viisaus oli, niin ehkä tämä – elämä on tässä ja nyt. Mitään menneisyyden kulta-aikaa ei ole ollut ja jokaisessa ajassa ja paikassa on omat ongelmansa.

Nassu bongasi eilen Tähtisumua –puhelintoivekonsertin Ylellä. Miksiköhän radio Suomi ei kuulu kaupunkirutiineihin, mutta ehdottomasti mökille?

Jake Nyman ei vaan ollut kovin sujuva puhelintoivekonsertin juontaja. Puhelintoivekonsertissa kun kaiketi on ideana, että soittajat saisivat myös puhua eikä vaan juontaja, vaikka tällä kuinka olisi tietoa ja asiaa. Myös toinen juontaja Susanna Vainiola jäi ihan statistiksi yrittäessään antaa soittajille suunvuoroa.

Sinänsä koko formaatti tuntuu nykyään ihanan vanhanaikaiselta. Kun on spotifyt ja youtubet, niin miksi enää soittaa radioon? Mutta juuri tähtisumua –musiikkiin se sopi kuin nenä nenäpäivään. Mikä musiikki sitten on Tähtisumua? Kaikki nuo eilispäivän ihanat iskelmät –se on sellainen todellinen yesterday once more, vaikka Carpenters ei ehkä Tähtisumussa soikaan.

Kolmetuntisen aikana ehti tulla niin monta omaakin suosikkia, että olin ihan taivaissa. Sitten toki tajusi, miten paljon näitä ikivihreitä on, kun kolmeen tuntiin mahtui vain murto-osa esittäjistä puhumattakaan kappaleista.

Yuo must remeber this, a kiss is just a kiss…

Down shiftasin tai kotimaisittain leppoistin elämääni kesällä. Siirryin ei- niin -hohdokkaasta ja ei - niin -hyvinpalkatusta kokopäivätyöstä valtion virastossa ei- niin -hohdokkaaseen ja vieläkin huonommin tuottavaan osa-aikatyöhön yksityiselle.

Tein tietoisen valinnan, että minun ei tarvitse ansaita rahaa enemmän, vaan vähempikin riittää. Toki kyseessä on tässä ja nyt ja tajuan, että tuleva eläkkeeni tulee olemaan tosi pieni tällä menolla. Mutta en herää aamuyöllä ahdistuneena siitä, että eläkesäästöpossuni masua kurnii. Loppupeleissä koko eläkejärjestelmä voi olla jotain ihan muuta sitten, kun se aika tulee. Kuka sen tietää? Talousoppineet nyt arvailevat suuremmatkin asiat pieleen, joten pienen ihmisen elämä on tässä ja nyt. Tämä ainoa.

Onko elämäni sitten leppoisampaa? Tavallaan kyllä – käyn kolmena päivänä viikossa töissä ja sitten on vapaata. 3 päivää on ihan normaalia workin’ nine to five. Lähinnä tää on toistaiseksi tarkoittanut pitkiä viikonloppua saaressa, mikä ei oo paskempi vaihtoehto.
Jos lisääntynyttä omaa aikaa haluaisi käyttää hyödykseen tuottavammin, kannattaisi varmaan siirtyä lyhennettyyn työpäivään ja sit voi sen jälkeen vaikka tehdä sitä väitöskirjaa…

Aikanaan tuli koluttua Helsingin jokainen homobaari ja luuhattua niissä paljonkin. Voisin sanoa olleeni vakionaama ainakin jossakin baarissa jonkun aikaa. Nyt niistä ajoista on aikaa…tästä asti aikaa…
Nassu luki eilen jostain, että DTM lopetetaan. Jaha, selvä. Eipä tosiaan tunnu missään. Kuten ei sekään että Lostis on kait kuopattu. Nykyisin tulee käytyä lähinnä lähipubissa. Kait sekin on yksi osoitus ikääntymisestä. Kuten se, että asiakaspalvelutilanteissa teitittely on tavallisempaa kuin sinuttelu. Jos oikein pinnistän, niin muistan, että olen käynyt DTMssä viimeisen viiden vuoden aikana kerran tai kaksi. Ehkä pari-kolme vuotta sitten. Mann’sissa muutaman kerran, Herkussa en enää muista…Nallessa on tullut käytyä, kun seura on pakottanut.
En ole homobaareja tai niissä käyviä vastaan, mutta selkeästi oma elämä on siirtynyt yleensäkin baarien ulkopuolelle. Tämä ei tarkoita, etteikö alkoholi maistu, sitä vaan käyttää lähinnä muualla kuin baarissa. Kait se sitten tarkoittaa sitäkin, että rahaa jää muuhunkin ja sitä, että tulee entistä pienemmällä summalla toimeen. Eli sitä, että voi tehdä osa-aikatöitä.

Olen välillä kovin yksisilmäinen ja helposti kiihtyvä ihminen. Ja vaikka tiedostankin nämä huonot luonteenpiirteeni ,en aina pysty hallitsemaan niitä. Minun on vaikea esim. todella ymmärtää toista ihmistä, silloin kun koen, että olen oikeassa ja hän väärässä. Luulen, että saan opetella tätä koko elämäni ajan enkä silti tule siinäkään suhteessa valmiiksi. Nassu on henkilö, joka eniten joutuu kärsimään tästä, miksiköhän se onkin niin, että se läheinen saa osakseen myös ne maailmalle suunnatut purkaukset?

Ehkä siksi samanlaisten piirteiden havaitseminen toisissa ärsyttää ja lohduttaa, riippuen omasta mielialastani. Joskus, kun asia ei ole minulle niin tärkeä tai en muuten vaan jaksa kiihtyä, saan jopa tyydytystä huomatessani että sattuupa sitä muillekin. Yksi asia mikä kiihdyttää minua takuuvarmasti on ihmiset, jotka valittavat muiden huonosta käytöksestä ja tekevät sen pohjalta yleistyksiä ja korottavat itsensä jonnekin universaalimarttyyriluokkaan.

Eilen Eve Mantun ohjelma oli oikea klassikko lajissa, "naiset valittavat". En edes tiennyt, että on olemassa "käsite" PaSi eli Paha Silmä. Sitä kuulemma saa osakseen, jos on liikkeelle julkisissa liikennevälineissä, kaupoissa tai kahviloissa tai yhtään missään lasten kanssa. Erityisesti pääkaupunkiseudulla, sinänsä kyllä loogista kun pienemillä paikoilla noita tilaisuuksia käyttää julkista liikennettä onkin paljon vähemmän.
Kanssaihmiset kuulemma mulkoilevat ja tulevat huutelemaan törkeyksiä tai vähintäänkin siis antavat sitä PaSia. Ohjelmassa haastateltiin Anri -nimistä naista (miksi näiden ihmisten nimi ei koskaan ole mitään tavallista, kuten Mari?), joka oli sitten teettänyt vallan käyntikortteja, joita voi jakaa näille vihamielisille ihmisille, joita hän säännöllisesti kohtaa. Niissä kerrotaan, että hänen lapsillaan on diagnoosit ja lääkitykset kunnossa, onko sinulla. Haloo!

En tiedä mikä määrä tarvitaan itsekeskeisyyttä, että ryhtyy moiseen juttuun, siis painattaa tällaisia kortteja. Miten voi kuvitella, olevansa niin kiinnostava ja erityinen, että ihmiset oikein joukolla käyvät kommentoimaan häntä ja hänen lapsiaan? Tai aiheuttaako hän todella niin paljon häiriötä muille ihmisille esim. kulkuneuvoissa? Kuuntelin koko ohjelma ja siinä ei minusta tullut esille mitään muuta kuin tämän Anrin ja toimittaja Eve Mantu toistensa myötäkarvaansukuminen, että "on se niin kauheeta kun lapsia kohdellaan näin".

Minusta kyse ei ollut niinkään lasten kohtelusta, vaan siitä, että pipo kiristää aikuisilla ja etenkin sillä korttien jakelijalla. Itse en ryhtyisi aukomaan päätäni tai vittuilemaan huutavan lapsen vanhemmalle, mitä hyötyä siitä olisi, mutta turha heidän on siitä vetää hernettä nenään, jos kaikkia ei innosta.

Enemmän ihmettelen sitä, että toimittajalle oli tästä länkytyksestä maksettu ihan palkkaa, sama kun meikäläinen kaivelisi omaa napanöyhtää kaverin kanssa ja mikrofoni ois auki. Tästäkö pitäisi maksaa mediamaksua?TÄH?
Kreikkaan nääkin rahat!

Käytiin katsomassa taannoin Bengali detectives niminen viihteellinen dokkari. Tapahtumapaikka oli kaiketi Mumbai, ainakin iso kaupunki Intiassa ja keskiössä oli yksityinen etsivätoimisto. Leffa antoi mielenkiintoisen kurkistusikkunan intialaiseen yhteiskuntaan – kuinka "todellisen", jää jokaisen arvioitavaksi.
Yksi asia mikä kiinnitti huomiota, oli se, miten vähän tungosta ja hälyä kaduilla ja julkisissa tiloissa oli. Useimmat kuvauspaikat vaikuttivat myös siisteiltä: kadut, pihat, kodit - tai ainakin siistimmiltä kuin dokkareissa yleensä.
Kuvaani Intiasta tuli ihan uusi näkökulma ja mietinkin miten länsimaiset dokkarit yleensä korostavat tiettyjä asioita: tungosta, hälyä, kuumuutta, sotkuisuutta. Tämän tekijöillä ei ollut tarvetta siihen.

Mielessä on pyörinyt niin monta asiaa mistä olisi halunnut blogata. Mutta kun ei heti ryhdy toimeen, niin ne ajatukset ovat jo haihtuneet. Milloin minusta tuli tällainen hattarapää?

Toissapäivänä kuulin lounaalla sivukorvalla naapurinpöydän keskustelua. Tiedäthän silleen, että syö yksin eikä ole luettavaa eikä haluasi kuunnella, mutta huomaa kuuntelevansa silti. Korvaan pisti monikin asia, mutta tämä jäi mieleen. Keskustelu koski matkoja ja yksi nainen kertoi miten Kanarialla on talvella "suomalaiselle sopiva" lämpötila. Siis miten niin - suomalaiselle? Tunnen monta suomalaista, jotka haluavat nimenomaan jonnekin paljon lämpimämpään kuin Kanaria joulukuussa. Itselleni se sopii toki mainiosti ja siksi sanonkin kysyttäessä, että Kanaria on minulle sopiva.
Miksi pitää puhua ikään kuin jonkun suuremman ryhmän – tässä tapauksessa 5 miljoonan puolesta? Mistä tämä tarve määritellä asiat suomalaiselle sitä ja tätä ja suomalaiset ovat sellaisia ja tällaisia, kun kuitenkin on kyseessä minun preferenssini, minun ominaisuuteni. Samassa keskustelussa rouvat sivusivat myös Kreikan tilannetta, ja kyllä - sieltä tuli monesta suusta määritelmä kreikkalaisista. Riippumatta siitä mitä mieltä on Kreikan taloustilanteesta ja syistä, niin sen tason yleistäminen on jotenkin outoa, varsinkin kun kyse oli taas kerran ns. koulutetuista ihmisistä. Ja suomailaisen iltapäivälehistön perusteella saaduista mielikuvista.

En yhtään ihmettele tätä ns. vihapuhetta, jota maassamme esiintyy kaikkea omasta itsestä poikkeavaa kohtaan. Ilmeisesti joku normiajattelu on olemassa, jossa on määritelty "oikea suomalainen" ja sitten ne kaikki poikkeamat ja muut kansallisuudet vikoineen. Ja on selvästi normiajattelun mukaista logiikkaa, että "oikean suomalaisen" malli olen minä itse. Ja vain minun kaltaiseni ovat "oikeita suomalaisia", ja siten hyväksyttyjä. mitä muuta tämä voi tuottaa kuin erilaisia ennakkoluuloisia kommentteja poikkeaviksi tai oudoiksi koettuihin asioihin.
En ole itsekään ollenkaan vapaa ennakkoluuloista ja määrittelen itsekin varmaan monia asioita sen kummemmin ajattelematta ja perustelematta. Suosittelenkin kaikille, yläasteaikaisen ruotsinopettajani sanoin, että "menemme itseemme "ja mietimme miten voisimme kehittyä.

Aamuhartaudessa kuulin lauseen. "Kun katson häntä, kaikki pelkoni häviää". Tiedän, että "hän" oli siinä yhteydessä Kristus; minä kyllä huomasin ajattelevani Höpönassua.

Tämä kappale ei kulu vaikka sen kuuntelisi taas
Jenni Vartiainen: ihmisten edessä

Nimimerkki jt@ oli postannut keskustelupalstalla kaksplus.fi linkin…sieltä keskustelusta. Mistä ihmiset löytää näitä juttuja on mulle täysin epäselvää, tää oli ilmeisesti levinnyt myös FBssa. Anyway, joku nainen kyseli voisiko purkaa omakotitalokauppansa, koska oli kuullut, että kyseessä oli paikkakunnan kuuluisa ”homotalo” ja pelkäsi lastensa ja perheensä tulevan kiusatuksi asiasta. En lukenut koko keskusteluketjua läpi, koska tietyn ajan päästä se alkoi toistaa itseään, niin kuin varmaan kaikki verkkokeskustelut. Joka tapauksessa tästä, hyvin, pitkien naurujen jälkeen jäi kysymyksiä.
Oliko keskustelunavaus totta? Ja jos oli, mitä se kertoo aloittajansa maailmankuvasta ja paikasta missä he elävät ja paikasta Suomi, jossa minäkin elän. En viitsi koko kirjoitusta tähän referoida, mutta se ajatusmaailma, mikä koko jutun takana on, on säälittävyyden ohella pelottavakin.
Verkossa tulee useinkin vastaan tilanne - onko tämä totta? Ja useinhan kirjoitukset eivät ole niin tosia, paljon on puhuttu medialukutaidosta, mutta parhaallakaan medialukutaidolla ei voi tietää yksittäisen kirjoittajan motiiveista ja arvoista.
Luen parhaillaan Riikka Pulkkisen kirjaa, Totta, ja ehkä sekin on saanut pohtimaan mikä on totta, kenen totuus on totta ja onko olemassa yhtä totuutta. Ei varmaan ole.