Kauneuspilkku

Nyt kun sitä on – lunta – mitä ihmettä kökin täällä sisällä koneen ääressä. Hiihtolenkki lumisessa metsässä on niin hieno, jotenkin näin illalla kun hiihtelee valkoisina kaareutuvien kuusenlehvien alla, olo on kuin olisi kirkossa tai muussa pyhässä paikassa. Niin paljon kun rakennustaiteesta tykkäänkin ja jaksan taloja ihastella, ei mikään ihmiskäden luoma voita luonnonihmeitä kauneudessa.
Viime aikoina on tullut revittyä ihan epätyypillisesti stressiä työpaikasta, organisaatiouudistus selkeästi nyppii. Tunnistan itsessäni sekä muutosvastarintaa että turhautumista siitä, että osa muutoksista on vain näennäisiä. Ärsyttää se, että julkishallinnon organisaatioon yritetään konsulttilähtöisesti soveltaa liike-elämästä kierrätettyjä oppeja, tai lähinnä terminologiaa. Tämän sumutusterminologian nimisissä sitten voikin tehdä ihan mitä vaan. Osittain työyhteisö menee uuteen uskoon eikä todellakaan ole se talo johon hain töihin pari vuotta sitten. Täytyy miettiä haluaako sitä jatkaa tai haistella jokos se itätuuli olikaan tulossa ja avata sateenvarjo ja pyrähtää seuraavan pestiin. Supercalifragilisticexpialidocious!

Perjantaina tuli pitkästä aikaa niin kiinnostava ohjelma telkusta, että jaksan jopa blogata siitä. tai siis satuin kerrankin huomamaan jotain worth while, varmaan sieltä tulee paljon muutakin mikä menee ohi. Joka tapauksessa ohjelma oli nimeltään valitut talot ja se kertoi rakennussuojelun lyhyestä historiasta maastamme. Alle tunnin ohjelmassa ei voida tietenkään käsitellä aihetta perin pohjin, mutta minusta jotain olennaista se onnistui kertomaan suojelufilosofian kehittymisestä maassamme viimeisen sadan vuoden aikana.
Ohjelman haastatteluissa tuli myös rakennussuojelijoiden ääni esiin ja arkkitehti Maija Kairamo valotti hienosti restauroinnissa tapahtunutta suurta muutosta. Kun vielä 1960- ja 1970 luvuilla kirkot pyrittiin palauttamaan, johonkin oletettuun alkuperäisasuunsa siten, että kaikki mahdolliset myöhemmät tyylikerrostumat poistettiin, niin nykyään lähdetään siitä, että rakennuksen koko historia saa näkyä. Tästä tulee mieleen ihmisen ikuiseen nuoruuden ihannointi ja kuinka toiset yrittävät hävittää itsestään eletyn elämän jäljet.

Ohjelmassa tuli esiin myös ne yyst, jotka johtivat sotien jälkeen kaupunkiemme ja taajamiemme purkuvimmaan ja toisaalta siinä huomioitiin sodan jälkeen rakennettu ympäristö nykyisenä suojelukohteena. Miten suojella moderni lähiö, niin että se säilyttää alkuperäisluonteensa, mutta että ilmiselvät rakennustekniset virheet korjataan?
Ohjelma oli avausjakso sarjalle suojele minut, jossa käsittääkseni nostetaan esiin suojelun tarpeessa olevia rakennuksia ja ympäristöjä. Milloinkahan me ymmärrämme, että kulttuuriympäristön suojelu on tärkeää ja kuuluu meille kaikille? Siis sen oman ympäristömme säilyttäminen, jossa asumme ja elämme. Sitä ei saa jättää vain museoihmisten ja kaavoittajien asiaaksi.

Nykyihmisen voimattomuus normaalien sääilmiöiden, kuten lumi Suomessa, ärsyttää. Minua ei siis ärsytä se, että on lunta. Kuulun niihin, joiden mielestä lumi ja pakkanen ovat normaalitalvea meillä päin ja tihkusade ja musta maa poikkeuksia. Kyllä jo, runsas lumen tuloa on sotkenut helsinkiläisten elämää, mutta onko vikaa myös meissä helsinkiläisissä? Ei muualla maassa ole julistettu lumisotia runsaslumisina talvinakaan. Vaikuttaa, että ilmastonmuutospuheet ovat lyöneet itsensä niin hyvin läpi pääkaupungissa, että mahdollisuus lumentuloon suuressa mittakaavassa on tuntunut niin pieneltä, että siihen ei ole varauduttu. Ja siitähän kyse on – varautumisesta. Mutta nyky-yhteiskunta tuntuu muutenkin elävän kädestä suuhun ja kuin viimeistä päivää. Kaikki ns. tyhjät on leikattu pois, oli sitten kyseessä henkilöstö, kalusto tai määrärahat. Ainoa mihin löytyy määrärahoja on tietotekniset hankinnat ja konsulttipalvelut. Niillä vaan kun ei lunta saa siirretyksi.
Uusavuttomuus on jo osa yhteiskuntaa ja esim. varusmiehiä pitää opettaa pukemaan. Käsityötaito ja ruuanlaittotaitohan on unohtunut jo pari sukupolvea sitten, korkeintaan niitä harrastetaan, mutta vain sen vuoksi, että voi kertoa kavereille tekevänsä jotain erikoista, kuten ruokaa.
Ikävää on tietysti se, että katolta, huom. ei taivaasta, tippuu jäätä ja ihmisiä kuolee. Mutta siihenkin voi varautua, jo talojen suunnitteluvaiheessa. Mutta mitä kauemmas etäännymme luonnosta, sen haavoittuvaisemmaksi sille tulemme.

Uusi koti lähellä keskustaa vain 10 minuutin kävelymatkan päästä työpaikalta. Miten se onkaan thenyt hyvää. Moni asia tuntuu nyt taas luontevalta, mahdolliselta, helpolta. Mikä on oikein hyvä asia, sillä töissä asiat alkaa olla aika hektisiä. Organisaatiouudistus keskellä muuta kiirettä tuntuu vievän kaikki mehut. Siksi on kivaa kun tietää, että home sweet home on ihan nurkan takana.
Ja mikä koti! Kiinteistön välittäjä maalailisi itöisen kantakaupungin helmi, korkeat huoneet luovat tunnelmaa, jonka talvi-iltoina kruunaa takka.
Kyllä, all this ja mukavat naapurit myös. Itselle kokemus on aivan uusi, asua kaupungissa 1 kerroksessa. Taas olen onnistunut murtamaan yhden ennakkoluuloni, tähän asti on pitänyt olla ylin kerros. Tämä onkin kätevää ja ei niistä ohikulkijoista ainakaan vielä ole ollut riesaa.

Paljon asioita mistä olis voinut blogata. Mutta on ihanaa asua taas kantakaupungiissa. Uusi kotimme on pienempi kuin entinen, mutta sekin on vaan kivaa. Turhia huoneita tärkeämpää on kodin tunnelma ja tässä kodissa sitä riittää.

En oikein muista miten kaapista ulostuleminen kohdallani kävi. Tai muistan osia siitä, niitä negatiivisia. Äidin puolen vuoden mykkäkoulun ja sisareni kertomukset
siitä miten äiti reagoi asiaan. Mutta mitä sanoi veljeni, sanoiko yhtään mitään? Ei muistaakseni. Isä sanoi, että olisi toivonut,
että olisin voinut aiemmin jo puhua hänelle. Olin muistaakseni 29-vuotias. Niin minäkin olisin toivonut. Ja olisin toivonut, että silloin kun kasvoin aikuiseksi homoudesta olisi voinut
puhua jossakin muuten kuin vitsinä. Nykyään on vaikea enää palauttaa sitä ilmapiiriä ja ahdistusta jota asiaan liittyi. Se kieltämiseen käytetty energiamäärä oli suunnaton.
Muistan ulostulemisesta ennen kaikkea sen tunteen, sen vapauden, tuntui kuin olisin voinut tehdä mitä vaan - koko maailma oli ikään kuin ensi kertaa auki.
Se huumaava tunne palaa aina välillä mieleen ja yhä vielä se tunne kannattaa.

Kuinka usein onkaan tyydyttävä siihen tosiasiaan, että tietää monista tärkeistä asioista liian vähän, että oma mielipide voisi olla muodostunut muun kuin mielikuvan perusteella. Esimerkiksi Euroopan perussopimus – ei oikeastaan mitään hajua. ja kuitenkin se on tärkeä ja varmaankin muutokset siihen ovat merkittävä asia.
Sitä on vaan niin kiinni omassa arjessa, että moni tärkeä yhteiskunnallinen juttu menee ikään kuin ohi. Korkeintaan jaksaa aikansa vaahdota kavereille. Jos kaikki olisivat niin kuin minä, niin mikään ei edestyisi ja valitettavan moni on…

there atr places I remeber all my life- though some have change.d some for ever not for better...
pitkästä aikaa vanhojen hyvin ystävien kanssa tuli istuttua iltaa karaokessa. Ei oltu Mannsissa, vaan ihan muualla. Ja hyvä niin.
Kaverit kertoivat, että Mannsi ja myös Herkku vetelevät viimeisiään. Olin yllättynyt, mutta en järkyttynyt. Ja onhan molemmat kyllä jo pyörineet ravintoloiksi pitkään.
Kävi myös mielessä, että olisiko uusi polvi terveempää kuin me ja keksisi muuta ajanvietettä kuin ravintolat...tai päihtyvätkö muusta kuin alkoholista?
Tai olisiko uusi polvi suvaitsevampaa ja erityisten gay-paikkojen tarvetta ei enää olisi? halleluja sille ajatukselle.
Tai olisiko aika vaan ajanut näiden ravintoloiden ohi...ja omistajat keränneet tarpeeksi rahaa ja kyllästyneet jo koko juttuun? Joka tapauksessa aika mennyt ei koskaan enää palaa - ja hyvä niin.

En tiedä miksi katsoin A-talkia eilen, kun jo etukäteen oli selvää, että verenpainehan siitä vaan kohoaa. Kuten Jani Toivola asian ilmaisi, keskustelu ilman vuorovaikutusta on aika turhauttavaa ja sitä se oli katsojillekin. Myös toimittaja olisi voinut tehdä kotiläksynsä paremmin ja sitten etsiä sieltä raamatusta sellaisen kohdan, jossa esim. siitä orjien pitämisestä puhutaan.
Helsingin piispa Irja Askola menetteli oikein, että ei antautunut väittelyyn raamatuntulkinnasta fundamentalistipapin kanssa, eihän siitä olisi mitään tullut. Toimittaja olisi kuitenkin voinut hieman pontevammin kyseenalaistaa tätä "kaikki raamatussa on kirjaimellisesti totta" –linjaa.
Keskustelusta jäi kuitenkin juuri Helsingin piispan ansiosta sellainen mielikuva, että kirkossa on monta mielipidettä ja monta ääntä ja erilaisuuden suvaitsemisessa ja yhteydessä olisi kirkon voima. Itse en kirkkoon kuulu enkä koe kirkkoon kuulumista mitenkään välttämättömäksi.

Nyt se on täällä –väsymys. Pitkään ehtikin olla poissa. Tapasin tänään ystävääni, jonka kanssa perustimme aikanaan yrityksen, hän jäi siihen töihin, minä halusin varmempaa taloudellista turvaa ja hakeuduin palkkatöihin muualle. Minä sain taloudellista turvaa, hän sai vapauden. Oli mukavaa jutella hänen työsuunnitelmistaan, niitä riitti ja niistä tuli itsellekin sellainen olo, että mitä jos, mitä jos ottaisi virkavapaata edes jossain välissä ja tekisi edes puolet niistä projekteista, joita on mielessään pyöritellyt…
sitten lounaan jälkeen paluu töihin ja nyt totaalinen väsymys.
Voi kunpa oltaisiin edes muutettu jo tähän lähelle, mutta kuukausi pitää vielä jaksaa odottaa…