Isäni on ikääntyessään ryhtynyt kertomaan paljon lapsuusmuistojaan. Osa tarinoista on tuttuja, olenhan kuullut ne jo ollessani lapsi itsekin. Ainakin yksi tarina on kuitenkin minusta isäni äidin tarina, olkoonkin, että kyse on sota-ajan kokemuksesta, jossa isäkin oli osallisena. Kun mamma kertoi sitä meille lapsille, isä piti osaa tarinasta mahdottomana ja mielikuvituksen tuotteena, nyt juuri nuo mielikuvitukselliset elementit ovat muuttuneet hänen lapsuuskokemuksikseen.
Oma lapsuuteni on, onneksi, ollut paljon vähemmän dramaattinen; ei juoksuja sirpalesuojaan, ei elintarvikepulaa, ei huolta isästä rintamalla jne. Mutta muistonsa kullakin, mitkäköhän vanhempieni kokemukset olen jakanut niin syvästi, että niistä tulee osa omia muistojani? Miten paljon muistoistamme on sellaista, mitä emme itse asia ole itse kokeneet, mutta se on muuttunut muistoksi ehkä siksi, että sitä on kerrottu meille riittävän usein. Ehkä monet lapsuusmuistot ovat näitä, jonkinlaisia välähdyksiä, joita on vahvistettu kerronnalla.
Memories are made of this.
