Kauneuspilkku

Työpaikalla ei ehkä ole koko Suomi pienoiskoossa, mutta eri persoonallisuustyyppejä tännekin mahtuu.
On aamuäreä murjottaja, on hapannaama ja katkera elämänsä sivustakatsoja. On työpaikkakiusaajaa, monta juorutätiä ja –setää sekä lisäksi muutama ikipositiivinen.
Kaiken juoruilun ja pahanpuhumisen seassa nämä elämään ja jopa työpaikkaan positiivisesti suhtautuvat raukat onnistuvat kerta toisensa jälkeen kääntämään tilanteet mukaviksi.
Miten niin raukat?
Hehän ovat arjen enkeleitä, jotka onnistuvat säteilemään meille kyynisemmille mörökölleille hieman aurinkoa. Minulla on kuitenkin teoria.
Hyvän kouluaikaisen ystäväni äiti oli tällainen: aina positiivinen, osasi todella nähdä pilvissä kultareunan olematta silti ällö, teennäinen tai sovinnainen.
Hän kesti miehensä alkoholismin ja syrjähypyt ja itsekeskeisyyden, lastensa (jotka perivät isänsä luonteen) kiukuttelun jne. Kaiken hän ikään kuin imi itseensä ja muutti positiiviseksi energiaksi.
No syöpähän siitä tuli. Monta vuotta hän eli vielä syövän kanssa edelleen myönteisenä ja toiveikkaana, kunnes lopu syöpä uusiutui niin pahana, että hän ei voittanut sitä taistelua.

Siunaustilaisuus oli yksi koskettavimmista, missä olen ikinä ollut. Kirkko oli ääriään myöten täynnä, kaikki eivät mahtuneet edes sisälle. Olisi luullut, että vainaja oli joku julkkis ja paikallisesti hän olikin tunnettu ja pidetty.
Mutta jotain hänen hyvästä luonteestaan jäi, koulukaverini joka hoiti häntä sairauden loppuvaiheessa, muuttui enemmän äitinsä kaltaiseksi. Meille muille jäi muistot hänestä.

Ja se teoria?
Ihminen, joka ottaa ympäriltään kaiken negatiivisuuden kantaakseen ja muuttaakseen sen positiivisuudeksi, ottaa hirveän taakan ja uskon, että kenenkään fysiikka ei lopulta kestä vaikka psyyke kestäisikin. Toisaalta, jos olemassa olomme tarkoitus on tehdä toiset onnelliseksi, ystäväni äiti oli jo osansa tehnyt monta kertaa ja hänen oli aika päästä lepoon.

Välillä aina tulee mieleen, että mitä jos tämä nykyinen asenneilmasto, jossa homotkin saavat rekisteröidä parisuhteensa, onkin vain vaihe, jonka jälkeen paltaan taas aikaan, jossa käydään salakapakoissa, homoseksuaalisuus on rikos jne.? Ja onhan se vielä monissa paikoissa niin. Enkä edes väitä, että yleinen asenneilmasto koko Suomessa tai kaikkien suomalaisten keskuudessa olisi mitenkään erityisen vapaamielinen tai avarakatseinen.
Näitä mietteitä tulee aina, kun katsoo jotain holokaustiin liittyvää filmiä. Miten ihmisten olikaan mahdotonta käsittää sitä, että voisi olla mahdollista, että ihmisiä viedään keskitysleireille ja tuhotaan systemaattisesti. Eihän sellaista mahdollisuutta osaa ajatella, eihän sellaisen olisi pitänyt olla mahdollista 1930-luvulla eikä nytkään.
Kansanmurhia ja joukkoteloituksia ja karkotuksia tapahtuu kuitenkin koko ajan. Sotaa käydään ja ihmiset joutuu pakosalle. Se, että meillä on nyt kaikki suhteellisen hyvin ei ole mikään tae, että niin on pysyvästikin. Historiassa Suomen osalla on muutamia pidempiä rauhanjaksoja, joita on aina seurannut sota itäisen naapurin kanssa. Aivan lähellä on edelleenkin valtioita, joissa ihmisoikeudet eivät ole edes meidän tasolla.
Aivan rajamme lähellä on myös monia ydinvoimaloita, jotka voivat pamahtaa hetkenä milloin hyvänsä. Niiden olemassa olosta saamme osittain kiittää itseämme, tuommehan energiaa Venäjältä. Välillä näiden kaikkien uhkakuvien miettiminen ahdistaa. Täällä elämme –
omaa pikkuelämäämme, käymme äänestämässä vaaleissa, toiset polkevat oravanpyörässä rahan perässä. Ja yks kaks kaikki voi olla hetkessä toisin.
Alan pikku hiljaa kallistua linkolalaisuuteen, ehkäpä vetäydyn jonnekin korpeen ja pystyttelen siellä.

Julkisuudessa on paljon puhuttu ”samasta työstä sama palkka” ja ”naisen euro on 80 senttiä” jne.
Ylen Vaalikoneessakin oli kysymys: ”Luottamusmiesten oikeuksia saada tietoa työntekijöiden palkoista täytyy lisätä miesten ja naisten palkkaerojen kaventamiseksi.”

En oikein ymmärrä miten tällä keinolla pystyttäisiin kaventamaan palkkaeroja. Ministeri Haatainenkin on ollut minusta sitä mieltä, että epätasa-arvo ei ole ammattiryhmien sisällä vaan niiden välillä. Kysymys ei yleisimmin ole siitä, etteikö tismalleen samasta työstä saisi samaa palkkaa.

Haataisen mukaan (oli haastattelu syksyllä) kyse on mies- ja naisvaltaisten alojen suurista palkkaeroista sekä miesten ja naisten sijoittumisesta eri organisaatiotasoille. Ja juuri näihin rakenteisiin pitäisi pystyä puuttumaan. Olen ihan samaa mieltä ministerin kanssa.

Vaalikoneen ehdotus ei sinänsä kertoisi mitään uutta, saataisiinpa vaan muutama luottamusmies tuntemaan itsensä entistä tärkeämmäksi.

Niin kauan kuin yhteiskunnassa arvostetaan esim. teknisiä aloja enemmän kuin hoiva- ja hoitotyötä ei palkkaerot tule oikeasti supistumaan. Kilpailuttaminen julkishallinnon puolella ei ole lisännyt tehokkuutta eikä parantanut työoloja, lähinnä tuonut lisää hallintobyrokratiaa sekä epäselviä tarjousvalituksia markkinatuomioistuimeen.

Niin kauan kuin talouskasvu ja raha ovat yhteiskunnan tavoitelistan kärkipäässä, ei varmaan palkkaerotkaan tule tasoittumaan. Jos ajattelee vaikka mitä joku copy tienaa mainostoimistossa verrattuna sairaanhoitajaan, niin eihän siinä ole mitään järkeä. (jos copy tekee työnsä paskasti tuote ei ehkä myy, jos sairaanhoitaja mokaa joku saattaa kuolla)
Mutta koska copyn työn ansioista yritys X myy tuotettaan (tai uskoo myyvänsä) sitä sata kertaa enemmän, on myös copyn saatava osansa. Tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa kumpaa sukupuolta copy tai sairaanhoitaja on. Tai tekevätkö he työnsä hyvin.

Siksi palkkatilastoista vedetyn ”naisen euro-sloganin” tilalle pitäisi keksiä jotain parempaa. Kysymyshän ei lopulta minusta ole siitä, että mies automaattisesti saa parempaa palkkaa kaikissa tapauksissa. Itse olen alalla, jolla naiset tilastojen mukaan saavat parempaa palkkaa. Sen sijaan, että vatvotaan asiaa ikään kuin sukupuolten välisenä kysymyksenä se tulisi nähdä alakohtaisesti. Vaikuttaa ihmisten asenteisiin ja pyrkiä tuomaan muita arvoja kuin talouskasvu.
Mutta globaalissa maailmassa en kyllä näe tällaista kehityskaarta kovin mahdollisena. Ehkä jonkun suuren romahduksen tai muun vaurauden uusjaon jälkeen.
Lopultahan kyse on kuitenkin itsekkyydestä ja kukaan ei halua luopua saavuttamistaan eduista. Ei myöskään ne hyvin ansaitsevien miesten pienipalkkaiset vaimot.

Nyt se sitten tapahtui – sain vaalikoneessa keskustalaisen miehen ykkösehdokkaaksi.
Kuinka tämä on mahdollista? No, vastataan sopivan EU- ja Nato –kriittisesti ja valitaan annetuista pääministeri ehdokkaista Vanhanen…

Vaalikoneet on mukavia, jos tykkää testeistä. Pelkän %-yhteensopivuuden mukaan ehdokasta ei tosiaan kannata valita, tai siis jos haluaa, että ehdokas olisi edes kysymysten verran samaa mieltä. Onneksi monet ehdokkaat ovat myös perustelleet vastauksiaan, joten viimeistään siinä vaiheessa voi kaikkein höyrypäisimmistä luopua.

SKP oli myös hyvin listallani edustettuna, valitsinhan jossain kohtaa ”luovutaan talouskasvun ihannoinnista”. Toisaalta se on hyvä periaate noudatettavaksi.

Änkyräkommunisti tai tupailtaveteraani?
Vaikea pulma, mutta vapise kokoomusporvari, minun ääntäni et saa!

Lapsena ajattelin, että isona(aikuisena) saa juoda limpparia ja syödä kaikkia herkkuja niin paljon kuin jaksaa. Tai milloin mieli niitä tekee. Toisaalta muistan hyvin, miten en halunnut kasvaa aikuiseksi enkä muuttaa pois kotoa isän ja äidin luota. Ja oikeastaan en halunnut mennä kouluunkaan ja tehdä läksyjä.
Halusin leikkiä omia leikkejäni ja olla yksin kotona. Minulla olikin paljon leikkejä ja leluja ja viihdyin hyvin yksikseni. Kun maa oli sula, oli koko takapiha yhtä suurta hiekkakaupunkia, jonne rakensin linnoja ja katedraaleja (siis ei kirkkoja vaan katedraaleja). Tosin piti tehdä muutama leveämpi tie äitiä varten, että hän sai laittaa pyykit kuivamaan.
Isonveljen ja -siskon kanssa leikin tietysti myös, mutta he olivat paljon sosiaalisempia kuin minä ja heillä olikin kavereita ja leikkejä kotipiirin ulkopuolella.
En tiedä menikö missään varsinaisesti vikaan, mutta minusta tuli aika ujo ja arka. Toisaalta olen onnellinen, että vanhemmat eivät hirveästi pakottaneet minua harrastuksiin (paitsi pianotunneille ja partioon). Mutta jotenkin minusta tuli myös kovin varovainen, jota olen vieläkin. Mökillä sentään liikuttiin luonnossa ja veljen kanssa kaksistaan moottoriveneellä ilman että vanhemmat oikeastaan aina edes tiesivät missä oltiin. Veli on aina ollut hyvä teknisesti, joten hän sitä moottoria käsitteli, minä soudin tarvittaessa.

Kun lapsena huomattiin, että olin sedän perheen spanielille allerginen, en saanut enää tavata koiria. Jos sellainen osui kohdalle, koira vietiin mahdollisimman kauas minusta ja minut kaikesta, mihin koira oli koskenut. Paitsi, että näin ei ainakaan siedättynyt (sellaisesta oltu kuultukaan 1970 luvulla kotikaupungin terveyskeskuksessa) koirille, oppi myös pelkäämään niitä.

Nykyään en ole enää niin ujo enkä arkakaan ja erittäin onnellinen olen siitä, että olen päässyt eroon koirapelosta. Nyt minulla on kaksi koiraystävääkin (Siis ystävien koiria, Espanjan vesikoira ja Pumi), joista en saa oireita. Omaa koiraakin toivon, mutta se on niitä toiveita, joiden toteutumisella ei ole niin kiire. Oikeastaan hoitokoira poistaa pahimman koirakuumeen.

Kun nyt kuitenkin olen kasvanut aikuiseksi tai ainakin isoksi, niin olen tyytyväinen, että en ole jäänyt isän ja äidin luo peräkamarin pojaksi. HöpöNassun kanssa olen myös uskaltanut tehdä monenlaisia asioita, joita aiemmin en olisi ikinä tehnyt. Kannatti kasvaa aikuiseksi, vaikka edelleenkään en sitä limassa ja jätskiä voi syödä niin paljoa kuin mieli tekisi.

Olen kertonut vanhemmilleni homoudestani kauan sitten ja sisarukseni tiesivät jo ennen sitä. Olen rekisteröinyt parisuhteen HöpöNassun kanssa ja pidimme suuret juhlat sukulaisille ja ystäville asian kunniaksi. Olen kertonut asuvani miehen kanssa työhaastattelussa ja naapureille emme mitenkään peittele, että olemme pari. (miten se onnistuisikaan kerrostaloyhtiössä, kun asuu samassa asunnossa…).
Voisi ajatella, että olen ulkona kaapista, mutta olenko?
Joka kerta kun tutustun uuteen ihmiseen, huomaan punnitsevani kerronko HöpöNassusta ja miten? Milloin on oikea hetki, ilman että vaikuttaa liian teatraaliselta tai innokkaalta tai toisaalta salailevalta? Useimmiten ajoitus osuu nappiin ja tyylilaji kohdalleen – kyse on kuitenkin ihmisistä, joiden kanssa on jotain yhteistä jollain tasolla. Ja sitten taas on paljon niitä kohtaamisia, jolloin ei mennä henkilökohtaiselle tasolle ja minulle on aivan yhdentekevää ajattelevatko ihmiset, että minulla on kotona vaimo ja lapsia (normioletus, olen huomannut).
Mutta aina ei voi onnistua.
Vaikka esimieheni siis tietävät, että elän rekisteröidyssä parisuhteessa, niin jotenkin en saanut kerrottua asiaa toimistosihteerille jonka kanssa jaan työhuoneen. Siis ennen kuin siirryimme samaan huoneeseen. Olimme vähemmän tekemisissä ja aina tuntui siltä, että asian esiinottaminen olisi ollut jotain paisuttelua tms. dramitisointia, jota en kestä. Ja mitä se lopultakaan työasioihin ja työpaikkajuoruiluun liittyi.
No, kun sitten olimme olleet jo jonkin aikaa yhteisessä kortteerissamme, päätin vain ohimennen sanoa että me HöpöNassun kanssa jne. Seurasin tietenkin reaktiota – sitä ei tullut. Sitä ei vieläkään ole tullut.
Edelleenkin puhun yleensä vain ”me sitä ” ja ”me tätä”. Joskus sanon HöpöNassun nimen, mutta mitään ei tapahdu. Ja toisaalta miksi pitäisi, enhän minäkään reagoi, kun hän sanoo ”mun mies”. (Itse en osaa sanoa niin, vaikka välillä haluaisin)
Eli olenko jotenkin ylisensitiivinen tässä kohtaa? Kun oikeasti olen sitä mieltä, että se, että olen naimisissa miehen kanssa, ei mitenkään vaikuta minun ammattitaitooni tai yleensä olemiseeni työpaikalla. No nyt sitten, kun on ihminen, joka suhtautuu asiaan kuten minä toivonkin, olen ihan, että mitä hittoa! Eikö tästä nyt käydä keskustelua? Enkö nyt pääsekään esittämään koko repertuaariani samaa sukupuolta olevien ihmisten parisuhteista, ja emmekö nyt ”lähennykään”, kun kerroin hänelle ”salaisuuden”?
Mutta siis kaapista. Kuka on todella ulkona? Ja mitä se tarkoittaa? Täällä Ranneliikkeessä muutama kaveri on omilla nimillään esim. yhdistyksen perustajat, mutta suurin osa meistä on nimimerkin suojassa. Toisaalta netissä suurin osa kirjoittelusta tapahtuu nimimerkillä, olipa seksuaalinen suuntautuneisuus mikä tahansa.
Kaapista ulkona oleva ei käsittääkseni puntaroi noita kysymyksiä, minkä kanssa minä vähän väliä pähkäilen, Hän on joka tilanteessa oma itsensä eikä turhia murehdi muiden reaktioita. Ehkä heteronakin miettisin mitä kenellekin itsestäni kerron, ehkäpä kysymys on tosiaan perusluonteesta, joka on osa minua niin kuin seksuaalinen suuntautuminenkin.

Katselin Anna Laineen Kamrat –ohjelmaa. Vaikka se ei varmaankaan antanut Venäjää tunteville mitään uutta, meikäläisen kaltaiselle tapaukselle se oli ihan kiinnostava. Olen kasvanut seitkytluvulla jolloin venäläisyys = neuvostoliittolaisuus. Meidän perhe ei ollut vasempaan päin kallellaan, vaan sinne oikealle, joten neukkuihin suhtauduttiin varautuneesti.
Lapselle ei syntynyt oikein mitään käsitystä Venäjästä, kun koko homman päällä leijui sosialismin mörkö. Tsikovskin baletit ja klassinen musiikki sekä muu tsaarinaikainen kulttuuri oli meillä sallittua ehkä arvossapidettyäkin, mutta muuten ei venäläisyyttä oikeastaan ollut olemassa.

Toki myöhemmällä iällä on ihan itse voinut muodostaa mielipiteitä asioista, mutta lapsen mieleen iskostetut asenteet istuvat tiukassa. Siksi tuollaiset kepeähköt tv-ohjelmat on ihan paikallaan. Aina ei tarvitse kertoa mikä Venäjällä mättää, vaan voi myös puhua vähän muustakin. Ohjelmassa puhuttiin mm. naisen asemasta. Toimittaja kyseli tavallisilta ihmisiltä minkälainen on venäläinen nainen ja toisaalta mies. Moni nainen piti tärkeänä, että nainen on kaunis ja huoliteltu ulkoisesti. naisen myös katsottiin olevan vastuussa kodista jne. Kuitenkin naisella piti olla ura ja tämän päivän nainen saa olla vapaampi kuin esim. neuvostonainen (vaikka luulin, että Neuvostoliitto oli maailman tasa-arvoisin maa) . Miehen tuli pitää vaimoaan kuin kukkaa kämmenellä.
Oli kiinnostavaa huomata, että tasa-arvoa ei ajateltu ihan samalla tavalla kuin meillä. On aina kiinnostavaa huomata, että asioihin on useita näkökulmia, Suomessa kun yleensä vallalla on yksi ja ainoa totuus, minkä katsotaan pätevän myös kaikkialla maailmassa.

Toimittajan kysymys, mikä on se asia, jonka takia suomalaiset mahtavat pitää kaikkia venäläisnaisia huorina, oli aika törkeä, mutta niin tosi. Haastateltu yrittäjänainen vastasi pitkään ja monisanaisesti, mutta päällimmäiseksi jäi fiilis, että hän tavallaan ymmärsi mistä oli kysymys, mutta ei tietenkään ollut samaan mieltä eikä ollut sitä meiltä, että on olemassa joku tietty asia. Ehkä se, että venäläiset laittavat kaikkea ”too much”, mutta sehän on toisaalta tyyli.
Suomalaisnaisia hän piti suurina, vahvoina ja feministeinä, jotka pitävät miehensä kurissa.

Tänään NYT -liitteessä oli juttua suomalais-venäläisistä nuorista. Jos ohittaa tietyn snobismin, mikä näistä nuorista päällimmäiseksi kuvaksi jäi, jutussa oli kiinnostavaa se, että he näkivät Venäjän hyvinkin positiivisena paikkana. Tosin he kuuluivat jonkinlaiseen etuoikeutettuun kansanosaan, mikä puolestaan tuntuu olevan seikka, joka säilyy Venäjällä vuosisadasta toiseen, oli yhteiskuntamalli mikä tahansa. (tästä voisi kirjoitella lisääkin noin historiallisessa mielessä) Käsitykset naisen ja miehen rooleista ja asemasta vaikuttivat samanlaisilta kuin toissa päivän tv-ohjelmassa. Ja käsitykset suomalaisesta tasapäisyydestä olivat sinänsä virkistäviä.
Ei, en ajatellut ruveta fanittamaan Venäjää, mutta ehkäpä lopultakin voisin suhtautua siihen yhtä avoimesti kuin vaikkapa Yhdysvaltoihin.

Olin taannoin ystäväni kanssa kaljalla ja puhe kääntyi kotiseutuun.
Ystävälläni oli selkeä kotiseutuidentiteetti hän haluaa pienen tupasen kotitalonsa maille. Minulla taas kotiseudun virkaa on toimittanut perheemme (siis vanhempieni) kesämökki saaristossa.
Siellä on paikat, jotka ovat minulle tärkeitä ja rakkaita. Sinne olen suunnitellut rakentavani oman pienen mökin.
Kunnes tässä yhtenä aamuna tajusin, että en välttämättä haluakaan viettää kaikkia elämäni kesiä sillä samalla saarella tuijottaen samaa näkymää tallaten samoja polkuja viimeiseen asti. Olisiko mahdollista, että kotiseutu olisikin mielessä? Se ei olisikaan fyysinen paikka. vaan muistot isästä ja äidistä ja muusta suvusta ja lapsuudesta. En tarvitsisikaan konkreettista paikkaa, jossa olisi ”juureni”, kuten ystäväni sanoi.
Muistot voisin kuljettaa mukanani dementiaan asti. (dementoituneena en pääsisi myöskään sinne saareen eikä paikka se sanoisi minulle mitään, vaikka joku sinne minut kyyditsisi). Ne kulkevat kevyesti mukana, tosin niitä pitäisi välillä virkistää niin kuin sähköisiä tiedostaja verkkoasemilla.

Odotan lunta ja talvea niin kuin pienenä poikana joulua. Ensinnäkin lumi saa kaiken näyttämään kauniimmalta (paitsi keskustassa, jossa siitä tulee likaista mössöä). Toiseksi lumi tekee maailman valoisammaksi – pimeys joutuu antamaan tilaa valolle. Mutta ennen kaikkea lumesta saa kaikkea kivaa, kuten pulkkamäkiä, laskettelurinteitä, lumiukkoja ja tietysti hiihtolatuja.
Helsingissäkin on ihan hyvät latuverkostot ainakin keskuspuistossa Laaksosta aina Pitkäkoskelle asti. Ehkäpä latuja pitkin pääsee kauemmaskin, mutta en ole koskaan hiihtänyt Vantaan puolelle. Talista verkosto ainakin jatkuu Espooseen, joten periaatteessa, jos lunta riittää, voi sivakoida vaikka minne! (Maa ei lopu Espooseen, mutta tuskin jaksaisin kovin paljon pidemmälle)

Hiihtolenkillä keskuspuistossa tunnen olevani jossain kaukana käkkärämäntyisten vaarojen laella, kenties Kolilla.

Voi kun tämä lumi ei nyt heti sulaisi pois.

Kauneuspilkku on virhe virheettömässä ihossa. Mutta ilman tätä virhettä tasainen iho ei olisi kiinnostava. Vasta virhe tekee virheettömästä kiinnostavan – kauniin.

En ole mikään mallipoika enkä nuorukainen eikä ihoni ole virheetön. Mutta uskon, että pienet virheet ja kauneuspilkut myös sielussa, ovat ne asiat mitkä tekevät minusta minut.

Vielä ei voi tietää mihin tämä blogi kuljettaa minut. Onko tämä päiväkirja, tai ajatuskokoelma tai päädynkö kirjoittamaan vain silloin tällöin jotakin aivan irrallista, niin ettei tule teemaa ollenkaan? Luultavasti blogi tulee olemaan kaikkea tätä.

Olen 38-vuotias, asun HöpöNassun kanssa Helsingissä kerrostalossa lähiössä. Ehkä myöhemmin lisää kodista ja HöpöNassusta. Työni sisältää mm. asiakirjahallintoa ja tiedonhakua ja on melko itsenäistä keskikokoisessa asiantuntijaorganisaatiossa. Koska työpäivä kaipaa piristystä, huvittelen esim. surffailemalla netistä blogeja. Nytpä sitten kirjoittelen uuteen blogiini.