Luin netistä koirasta, joka oli varastettu omistajan kauppareissun aikana espoolaisen kauppakeskuksen edestä. Tämä tapaus päättyi onnellisesti, omistaja sai koiransa takaisin ja koira pääsi kotiinsa, ilmeisesti suurempia traumoja tai vammoja kärsimättä.
Uutista seuranneessa keskustelussa suurin huomio kiinnittyi siihen, että koiria ei pidä jättää yksin minnekään juuri siksi, että joku saattaa hankkia itselleen lemmikin näin. Tai sitten tehdä eläimelle jotain pahaa.
Muistan sellaisenkin Suomen, jossa ei ainoastaan lemmikkejä vaan myös vauvoja lastenvaunuissa jätettiin ulos, sillä aikaa kun pistäydyttiin jossain asioilla. Pidämme itseämme sivistysvaltiona ja olemme mielestämme monessa mielessä paljon edistyksellisempiä kuin 1970- ja 1980-luvuilla. Jossain suhteessa maamme on kuitenkin taantunut tasolle, jota silloin ei osannut kuvitellakaan.
Elämme avoimen kansalaisyhteiskunnan aikaa, yhä suurempi osa väestöstä on saanut korkean koulutuksen, mutta silti emme voi jättää lasta tai lemmikkiä hetkeksikään ilman valvontaa, tai voimmeko?
Erilaiset tilastot osoittavat, että rikosten määrä on tasaisesti laskenut eli onko kyseessä kuitenkin median ja nopean tiedonvälityksen harha? Jokainen ikävä teko tulee heti mediaan kaikkien ruodittavaksi. Jokin tässä kehityksessä hämmentää.
On se hyvä, että meillä on persut. Miten muuten tämänkin foorumin ihmiset saisivat ylemmyydentuntonsa esiin? Onneksi aina joku persu vähintään kirjoittaa jonkun typerän blogikirjoituksen, jonka voi tarkoituksellisesti ymmärtää väärin, että sitten voi kauhistella sitä.
Helsingin sanomia pidetään korkeatasoisena lehtenä ja sen mielipiteillä annetaan paljon arvoa. Viime aikoina on silmään pistänyt erilaiset ohjeet, joita lehden sivulla on jaettu. Yksi koski mm miten ruuan heittämistä roskikseen voi vähentää. Muistaakseni neuvoja oli, että syö ensin helposti pilaantuvia ruokia eikä pidä ostaa niin paljon kerralla.
Ihan totta. sama uutinen oli myös yYellä ja monissa muissa tiedotusvälineissä.
Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus aloitti vuoden alussa Foodspill-hankeen, jossa selvitetään, mihin ruoka häviää ja mitä asialle voisi tehdä.
Niin, mitän asialle voidaan tehdä? Jos kyseessä on viime kädessä kotitaloudet, jotka ovat vastuussa suurimmasta osasta hävikkiä, niin mitäköhän sille voidaan tehdä?
Perustetaan uusi hanke levittämään näitä hankkeessa "kehitettyjä" ratkaisuja.
samat ihmiset voivat sitten tehdä näitä fiksuja juttuja ja toimia näissä mahtavissa hankkeissa ja tuntea itsensä älykkäiksi. Onneksi meillä on persut.
En juurikaan kirjoittele tänne omasta elämästäni, siis arjesta, mitä tein tänään ja tai eilen tai toissa vuonna. Ehkä minulle blogi on enemmän vaan väylä purkaa ajatuksiani kuin kirjata tapahtumia elämästäni, vaikkei nämä mitenkään sulje pois toisiaan. Ehkä elämäni soljuu omaa tasaista tahtiaan pienen rauhallisen puron lailla, etten edes ajattele jokapäiväisiä asioitani sen kummemmin.
Olemme jo parin viikon ajan odotelleet mökkikauden avaamista, ensin ajattelimme mennä saarelle viime viikonloppuna, kun kuulimme, että jäät olivat lähteneet viimeisistäkin poukamista, mutta kylmä sää ei insipiroinut ja sama tapahtui tänä viikonloppuna uudestaan. päälle tuli vielä pieni flunssa, joten kotona istun ja yritän parannella itseni nopsaan.
Tämä flunssa on siitä lievemmästä päästä, joten oloilu kotona on suhteellisen mukavaa. Olen mm aloittanut uuden neuleen tekemisen. Sain hiljattain valmiiksi slipoverin, joka on ihan tyydyttävän näköinen, kehtaa pistää esim töihin päälleen, joten päätin lisätä vaikeustasoa saman tien huppariin. Neulominen on mukavaa puuhaa sitä voi tehdä periaatteessa missä vaan ja jäljen näkee heti. Nyt kun olen saanut hieman rutiinia, niin keskustellessa tai TVa katsoaessa voi tehdä yksinkertaisia juttuja sileää tai joustinneuletta esim. . Lisäksi homma on kiitollista, koska uusia haasteita voi ottaa sitä mukaa kun kehittyy ja mielikuvitusta riittää. Mutta jälleen yksi ennakkoluulo on päässäni: en neulo julkisilla paikoilla. Tiedän, että se on ihan vaan korvien välissä, mutta jotenkin tuntuu siltä kuin neulova keski-ikäinen mies olisi – niin mikä?
Veneen vesillelaitto siis viivästyy, ehkä kuitenkin ensi viikonloppuna ollaan jo saaressa. Kevään ensimmäinen kerta on aina erityinen; täynnä odotusta ja toiveita. Jotenkin saa samanlaisen tunteen kuin nuorena, kaikki on vielä edessä ja nupullaan. Saariston luonto heräilee talviuniltaan ja saa seurata kevään puhkeamista, elämän ihmettä joka vuosi.
Ajattelen asioita usein pitkinä jatkumoina, "historian linjoina", tai näen nykyhetkelle jonkinlaisia vertailukohtia menneessä. Ei, historia ei toista itseään ihan samanlaisena, mutta kuitenkin samantapaisia kehityskulkuja on vaikea olla havaitsematta. Mielestäni yksi tällainen kehityskulku on tuloerojen kasvu. Kouluaikanani, 1970- ja 1980 – luvuilla, tuntui käsittämättömältä, että joskus 1800 ja 1900-luvun taitteessa tuloerot eri yhteiskuntaluokkien välillä olivat niin käsittämättömät. No, nyt ei tarvitse enää hämmästellä, tuloerot alkavat taas olla samoissa mitoissa kun ajatellaan niitä kaikkein rikkaimpia ja köyhimpiä. Ja toki ns. keskituloinen on myös täysin eri sarjassa kuin rikkaat. Itse asiassa paljon lähempänä sitä köyhää kuin rikasta. Erona on se, että meillä Suomessa köyhälläkin keskimäärin on asunto ja vaikkapa puhelin ja usein ruokaakin pöydässä.
Tänään töissä puhuttiin kehitysyhteistyöprojektista, jonka tarkoitus on auttaa koulupudokastyttöjä palamaan koulutielle Afrikassa. Asenteet ja olosuhteet muistuttivat paljon Suomea 1860-luvulla, kun täällä alkoivat ensimmäiset kansakoulut. Lapsia tarvittiin työvoimana eikä koulutuksen hyötyjä nähty mitenkään yleisesti.
Myös koulumaailmassa perheiden tuloerot näkyvät selvästi. Helsingin koulut ovat jakautumassa, jolleivät jo jakautuneet, parempien perheiden ja muiden kouluihin. Vallitseva käsitys tuntuu olevan, että maahanmuuttajalapset laskevat koulun tasoa. Näin ajattelevat ihan tavalliset keskiluokkaiset ns. suvaitsevaistoonkin kuuluvat vanhemmat. Jos se ei ole rasismia, niin en tiedä mikä on?
Synnymme varmaankin vapaina ennakkoluuloista, mutta varsin nopeasti pieni lapsi imee ympäristöstään käyttäytymismallit ja sitä myöten erilaisia normeja ja käsityksiä miten suhtautua uusiin tilanteisiin ja ihmisiin. Vaikutteita antavat vanhempien lisäksi myös muut aikuiset ja aika pian myös toiset lapset. Se miten nämä ympäristön käsitykset ketäkin muovaavat on toki yksilöllistä.
Käsitykset oikeasta ja väärästä, sallitusta ja kielletystä ovat pitkälti kulttuurisidonnaisia, mutta varmaan jotain yleispäteviä eri kulttuurit läpäiseviä normejakin on. Tosin on vaikea keksiä ihan äkkiseltään sellaisia. Moni asia, joka nykyisin tuomitaan meillä ankarasti, on joskus saattanut olla ihan tavallista, kuten vaikkapa vastasyntyneen surmaaminen, ihmisuhrit jumalille jne. Ihmiselämän ainutkertaisuuden ja yksilöllisyyden arvostuskin taitaa olla kuitenkin aika modernia. Naisen tai lapsen elämä ei ole ollut samanarvoinen kuin vapaan miehen, orjasta puhumattakaan.
Joten asiat, jota pidämme luonnollisina ja normaaleina, ovat enemmän tai vähemmän sopimusten ja sosiaalistamisen tulosta. Sen tunnustaminen, että ei ole mitään luonnonlakeja, joihin moraalikoodistomme perustuu, auttaisi varmaan hyväksymään erilaisuutta tai auttaisiko?
Minulla on ennakkoluuloja – en esimerkiksi mielelläni mene lähiöostarin tuntemattomaan keskikaljabaariin tai maaseutubaariin, jokin ääni sisälläni sanoo minulle, että sieltä löytyy homonhakkaajapersu.
Toinen ennakkoluulon kohde on venäläiset, vaikken oikeastaan tunne ketään. Ennakkoluuloni on ehkä peräisin jostain talvisodan kertomuksista tai kaikuja vieläkin vanhemmilta ajoilta. Isoviha, pitkä viha…löytyyhän näitä kertomuksia venäläisten julmuudesta suomalaisia kohtaan.
Osa karjalan evakoista ja heidän jälkeläisistään tuntee edelleen katkeruutta kotiseutujensa anastamisesta, mikä ruokkii ennakkoluuloja. Mutta onko näillä menneisyyden vääryyksillä mitään relevanssia enää? Milloin on aika antaa anteeksi ja unohtaa? Suurin osa suomen karjalaisista evakoista polveutuu savolaisista suvuista, jotka asettuivat Karjalaan vasta ns. ruptuurisodan jälkeen 1600-luvun puolivälissä. Silloin alkuperäiset ortodoksiset asukkaat lähtivät ennennäkemättömään joukkopakoon Venäjälle, protestanttista vainoa pakoon. Siitä sai alkunsa ns. Tverin Karjala.
Kenelle siis maa kuuluu, kuka on sen oikea omistaja? Amerikan alkuperäiskansojen mukaan maata ei voinut omistaa, se on meillä vaan lainassa. Olisko tästä filosofiasta avuksi katkeroituneille ihmisille?
Elämä ilman ennakkoluuloja on varmaankin mahdotonta, on mahdotonta sulkea pois aiemmat kokemukset ja vaikutelmat ja kertomukset, mutta voisiko silti suhtautua jokaiseen ihmiseen yksilönä, avoimin mielen. Ilman että lokeroi tämän persuksi, mamuksi tai homoksi?
Voisinko itse toimia näin, mennä lähiöbaariin tai lätkämatsiin ja viettää iltaa rennosti?
Onko mulla henkkarit aina mukana, kun liikun kaupungilla – ei ole. Usein toki on, mutta ei aina. Mitä poliisi siis tekee kun se kyselee henkilöllisyystodistuksen :
Poliisilaki 10§
Henkilöllisyyden selvittäminen:
Poliisimiehellä on yksittäisen tehtävän suorittamiseksi oikeus saada jokaiselta tiedot tämän nimestä, henkilötunnuksesta tai sen puuttuessa syntymäajasta ja kansalaisuudesta sekä paikasta, josta hän on tavoitettavissa.
Poliisimiehellä on oikeus ottaa kiinni henkilö, joka kieltäytyy antamasta 1 momentissa tarkoitettuja tietoja tai antaa siinä tarkoitetuista seikoista todennäköisesti virheellisen tiedon. Kiinni otettu on päästettävä vapaaksi heti, kun tarvittavat tiedot on saatu, kuitenkin viimeistään 24 tunnin kuluttua kiinniottamisesta.
Eli näin. Mutta mikä voi olla se yksittäinen tehtävä, jonka suorittamiseksi poliisi näitä tietoja saa vaatia? Sinänsä lakiteksti kaipaa ehkä fiilaamista, kait ne naispuolisetkin poliisit saavat näitä asioita kysellä.
Eilen nousi pieni kohu perussuomalaisen eduskunta-avustajan bloggauksesta, tämä kun ehdotteli hihamerkkejä kaikille poliisin tehtävän helpottamiseksi. Jälleen kerran perussuomalaista huumoria, joka ei pelkästään herättänyt huvia. Kun luin kirjoituksen, niin tajusin, että huumoria ja sarkasmia tässä oli haettu, mutta silti kävi mielessä, että jotakin vastaan tämä oli suunnattu. Tulkitsin, että kirjoittaja pitää vähemmistövaltuutetun toimistoa turhana valitustoimistona, joka keskittyy hyysäämään kaikenlaista epämääräistä ainesta kuten maahanmuuttajia ja homoja. Sama henkilö on kuitenkin ollut blogissaan äärimmäisen huolestunut Euroopan juutalaisten asemasta, joten sinänsä mistään johdonmukaisesta suvaitsemattomuudesta erilaisia ihmisiä kohtaan ei ollut kyse. Se, että tämä kirjoitus tulee perussuomalaisten joukoista, ei ollut yllätys, silti olen sitä mieltä, että yhtä vähän oikeutettua on leimata vaikkapa kaikki perussuomalaisten äänestäjät tietynlaisiksi kuin maahanmuuttajat.
Julkisuudessa paljon vähemmällä on päässyt elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki, joka on puhunut rikkaiden tappamisesta. Koska kyseessä on taiteilija, kyseessä on performanssi ja provokaatio, jolloin kaikkien pitää ymmärtää, että kyse ei ole todellisesta mielipiteestä. Tai onko? Ja mitä merkitystä sillä on, että akateemikon arvon saanut palkittu ja kiitelty ohjaaja puhuu tällaisia? Kaurismäen puolustamiseen pätee myös yksi suomalaisuuskliseistä: se oli varmaan taas kännissä. No niin, se siitä. Kännissä ulkomaiselle lehdelle horiseminen on ihan eri asia kuin se, että Sofi Oksanen sanoi ulkomaalaisille lehdille selvin päin, että suomalaiset miehet ovat juoppoja ja väkivaltaisia. Oksanen haluttiin lähes lynkata siitä, että kertoi totuuksia, mutta känniääliö saa osakseen kulttuuripiirien hymistelyä. Se oli trolli, huumorintajuton.
Tein huvikseni verkossa persoonallisuustestin, kun sain linkin jostakin. Testihän oli vaan valitsemista kahdesta aika päinvastaisesta väitteistä, teemalla kumpi kuvaa sinua paremmin. Lopputuloskin oli taattua, mutta yksi lause jäi osuvuudessaan mieleen:
Vapaa mielenlaatusi on usein vastakkainen liikeyritysten tavoitteille, joten sinua ei helposti löydetä uraputkesta tai ainakaan suuryrityksen johtoportaasta.
Enpä olisi itse pystynyt asiaa ilmaisemaan noin osuvasti ja tiiviisti
Lapsuudenkodissani noudatettiin monia perinteitä, joita vanhempani uskoakseni vieläkin noudattavat. Monet näistä perinteistä liittyivät juhlapyhien viettoon, niinpä esimerkiksi itsenäisyyspäivänä mentiin kirkkoon ja sankarihaudoille pukeutuneina enemmän tai vähemmän hautajaisvaatteisiin. Näitä perinteitä leimasi äidin tarve tehdä asioita "oikein" siten kuin "kuuluu tehdä". Hän oli ja varmaankin edelleen on se, joka määritteli oikean tavan kulloisessakin tilanteessa.
Sanomattakin on selvää, että myös pitkäperjantaita vietettiin. Tosin se "viettäminen" olikin sitten lähes epäviettämstä. TV:ta ei saanut katsella, paitsi jos sieltä olisi tullut jotain uskonnollista ohjelmaa, jumalanpalveluksen seuraaminen televisiosta ei kuitenkaan tullut kyseeseen, siinä oli jotain vulgääriä muistaakseni. Radiota koski samat säännöt, paitsi että radiojumalanpalvelukset olivat ok. Musiikkia ei saanut kuunnella, lukuun ottamatta passioita tai virsiä. Leikkimisen piti olla hiljaista ja mielellään piti lukea kirjoja, mutta ei sarjakuvia. Ylipäänsä kaikki viihde oli kiellettyä. Ruokaa ei juurikaan valmistettu, se oli tehty etukäteen. Mitään kotitalousaskareita ei siinä huushollissa luonnollisestikaan tehty, eikä muuten tehdä edelleenkään pyhäisin, paitsi mökillä, missä on eri säännöt…Lapsena en muista, että olisin edes kysynyt miksi näin tehdään, olin kiltti tai auktoriteettiuskoinen lapsi enkä kyseenalaistannut. Sitä paitsi äidin tavallisin perustelu oli aina että asiat "kuuluu" tehdä (hänen tavallaan). Teininä ehkä kyseenalaistin mutta tyydyin kohtalooni: kavereita ei saanut nähdä, ei soitella, ei katsoa telkkua ja musiikkia kuuntelin "salaa " korvalappustereoilla.
Tämä tuli taas mieleen, itse asiassa jo eilen. Tulin töistä kotiin ja lähdin hoitokoiran kanssa pitkälle lenkille ja ja sitten oli vielä käytävä kaupassa ja olisi pitänyt imuroida. Jaksoin kaiken muun, mutta imurointi jäi. Lisäksi olen suunnitellut tänään leipovani ja ruokaakin pitää laittaa. Perinteet aiheuttavat välillä paineita ja toisaalta välillä niiden noudattaminen on ilo ja niistä saa jopa sisältöä juhlapyhiin. Mutta ne aiheuttavat myös syyllisyyttä. Leipominen ja ruuanlaitto eivät aiheuta minussa (enää?)syyllisyyttä, mutta imuroiminen on siinä rajoilla. Mattoja ei tulisi mielenkään viedä ulos juhlapyhinä tai edes sunnuntaina, ja pyykkikonekin saa tänään pitää lepopäivän.
Olen jo ohittanut sen iän, jolloin kapinoidaan vanhempien käytäntöjä vastaan, joten nyt mietin mikä osa minusta itsestäni haluaa noudattaa lapsuudenkotini perinteitä, ja mitkä ovat minun ja Nassun yhteiset perinteet. Kun muuttaa yhteen toisen kanssa, kuljettaa paljon erilaista kuormaa mukanaan, henkistä ja aineellista. Kuten monet huonekalumme ja astiamme, myös osa käyttäytymisnormeistamme tulevat isoäidin kotoa, tiedostimme sitä tai emme. Perinteiden noudattaminen perinteiden vuoksi on kuitenkin jotain mitä itse en tahdo tehdä. Meillä ei myöskään ole ketään, jolle siirtää näitä perinteitä, joten sikälikin olemme täysin vapaita tekemään niin kuin haluamme. En kyllä haluaisi lapsillenikaan siirtää perinnettä noudattaa perinteitä perinteiden noudattamisen vuoksi.
Eli pullataikinan tekoon, ruuanvalmisteluun ja hiekat imuriin, puhtaassa kodissa täydelä vatsalla voi sitten miettiä lisää perinteitä. Ja perinteiden sylttytehtaalle ei ole asiaa ennen sunnuntaita. Mutta silloin kaikki on hyvin, ylösnousemus on tapahtunut ja on ok olla iloinen ja seurustella sukulaisten kanssa. Hassu sanonta poimia rusinat pullasta kuvaa ehkä suhdettani perinteisiin. Skippaan ikävät osat ja keskityn positiiviseen. Niin tekee nassukin, mutta hän kyllä syö pullansa ja jättää rusinat minulle. http://www.youtube.com/watch?v=NMm6fC22fmg
Olen ennenkin kirjoitellut siitä miten pidän vanhoista iskelmistä, 30/40/50 ja 60 –luvun jazzistakin, sellaisesta melodisesta musiikista yleensä. Tai vaikka niin kuin ABBA: Hyvistä lauluäänistä ja puhtaasti esitetyistä lauluista. Myös uudempi tämän henkinen musiikki miellyttää eli itse asiassa levytyksen iällä ei niin ole väliä. Tykkään myös Pinkistä, Anastaciasta, Robbie Williamsista ja monesta muusta. Ja myös hevistä…itse asiassa makuni on aika monipuolinen.
Vanhat iskelmät ja niiden esittäjät kuten vaikkapa Doris Day, Nat King Cole, Laila Kinnunen tai Olavi Virta kuitenkin tuntuvat jotenkin paremmilta, puhtaammilta ja oikeammilta kuin vaikkapa Madonna tai Ricky Martin.
En ihannoi sinänsä mennyttä aikaa, en ajattele että 50-luku olisi mitenkään aikakausi, jolla haluaisin elää. Mutta aikakauden rakennukset, huonekalut, muotoilu miksei muotikin tuntuvat silmään joten klassisilta. Ja viihde elokuvat ja musiikki - jotenkin turmeltumattomilta. Kyse on varmaankin ihan tavallisesta "kulta-ajan" ihannoinnista, mennyt aika, jolta ei ole kokemuksia tuntuu omaa elettyä elämää puhtoisemmalta.
Doris Day, Laila Kinnunen ja Olavi Virta ovat siinä mielessä hyviä esimerkkejä, että he kaikki esiintyivät myös elokuvissa, laulajanuransa ohessa. Doris Daysta on jopa vaikea sanoa kumpi oli hänen pääuransa. Laulut ovat ehkä kestäneet aikaa paremmin kuin elokuvat, tosin niitäkin on kiva katsella…juuri sitä puhtoista 50-lukua, joka ei ollut totta edes silloin. Doris Daylla oli ja on kait edelleen puhtoinen imago, aikanamme kaiketi Britney Spears jaksoi pitää aikansa neitsyt-imagoa, kunnes sitten antoi mennä ihan kunnolla. Groucho Marx toki totesi aikoinaan Doris Daysta
“I've been around so long, I knew Doris Day before she was a virgin.”
Moniin nykylaulajiin verrattuna Doris Dayn tulkinnat ja ääni ovat kuitenkin aivan ylivertaisia, niitä parhaimpia vaan harvoin kuulee radiossa, missä yleensä soi que sera, sera, joka Oscarista huolimatta ei minusta ole hänen parhaimpia levytyksiään.
Laulavia ja tanssivia filmitähtiä on toki ollut paljon ja heitä on mahdotonta laittaa paremmuusjärjestykseen eikä onneksi tarvitsekaan. Musikaalien kulta-aikaan 30-50-luvuilla musikaalielokuvia tehtiin vuodessa varmaan kymmeniä. Suurin osa niistä on samanlaista tusinatuotetta kuin mitä meillä tehtiin 50- ja 60-luvuilla esim. Laila Kinnusen ja Olavi Virran suosion päivinä heidän ympärilleen.
Ja kaikkien musikaalitähtien ei ole tarvinnut osata laulaa itse, toki se pyrittiin salaaman yleisöltä ja välillä heiltä itseltäänkin. Esim. Rita Hayworth ei itse laulanut elokuvissaan, mikä johti kiusallisin tilanteisiin sitten julkisuudessa. Myöskään Audrey Hepburn ei laulanut Elizana My fair Ladyssa eikä Natalia Wood West side storyssa. Nykyään laulavilta näyttelijöiltä ei vaadita ehkä ihan yhtä hyvää laulutaitoa, vaan hyväksytään sekin, että ääni ja laulutaito on vaatimattomampi, kuten vaikka Nicole Kidman Moulin Rougessa. Myös Marilynin korkeat nuotit Diamond’s are a girls best friendsissä ovat lainatavaraa. Mutta haittaako se elokuva tai musiikkinautintoa?
Hyvin tehdyt vanhat musikaalit ovat ihania ja Suomessa ei livenä pääse moista kokemaan, joten valkokangas on paras Broadwayn ja Lontoon korvike. Itse asiassa musikaalin sopiikin olla kaikenpuoleen juuri jostain menneeltä ajalta, voi ainakin leikkiä ajatuksella, että joskus elämä oli sellaista ruusuilla tanssimista, vaikka tietääkin, että se ei ole totta. http://www.youtube.com/watch?v=m_fcG9GXeRw http://www.youtube.com/watch?v=X7H8Oojux-E
Osallistuin eurooppalaiseen LHBT-kyselyyn, tai siis vastailin kysymyksiin. Vaikka omalla kohdallani asiat ovat koko lailla hyvin, huomasin,että kun olen rehellinen koen aina joskus jotkut tilanteet uhkaaviksi. Tämä voi olla omien korvien välissä ja muistumia ajasta, jolloin hintti/homo -huutoja kaikui perään Helsingissäkin paljon useammin. Ja toisaalta nykyisin en juurikaan ole "radalla" viikonloppuisin, joten katujen yöelämästä en osaa juurikaan sanoa enää mitään. Mutta en todellakaan kävele julkisilla paikoilla käsi kädessä Nassun kanssa enkä muutenkaan osoita hellyyttä julkisesti. En kyllä tee sitä myöskään ystävien seurassa, että se voi mennä yleisen estyneisyyden piikkiin. Mutta kuulehan sitä kaikenlaista homovitsiä ja halventavia kommentteja milloin missäkin, kulkuneuvoissa, ravintoloissa jne. Ei ilmapiiri Suomessa ole niin suvaitseva kuin haluaa uskoa. Ja jos mennään yhteiskunnan "huipulle" eduskuntaan, niin sieltä vasta kaikenlaista kuuluukin.
Keskustelupalstalta sitten luin rajummasta kiusaamisesta terveydenhuoltoalan oppilaitoksessa. Niinpä, sitä on joka paikassa, homokammoa jopa vihaa. On hyvä, että kyselyllä kerätään tietoa ja vielä tärkeämpää on, että ongelmiin on rohkeutta puuttua. Toki ilmapiirin muokkaaminen kuuluu meille jokaiselle, minullekin.
