En tiedä miksi melankolia vaivaa. Ei, e minä ole masentunut, ainakaan missään kliinisessä tai muussa vakavassa mielessä. Ehkä tämä on taas kerran sitä, että tietty tavoite elämässä tuli saavutettua ja nyt pitäisi löytää uutta. Mutta kyse on ehkä tällä kertaa jostain syvemmästä uudistumisen halusta kuin uudesta työpaikasta samalla alalla tai uudesta tutkinnosta. Tai sitten vaan yltäkylläisyyteen tottuneen keski-ikäisen länsimaisen miehen kipuilua oman laiskan persoonansa kanssa. Ehkä kesän päättymiseen sisältyy nyt lopullisen viiltävä havainto siitä, että nuoruus todellakin on ohi ja vaikka en olekaan ikuisen nuoruuden ihailija tai tavoittelija, niin kyllähän se into, vilpittömyys ja raikkaus millä nuoret asioihin suhtautuvat kadehdittaa. Toki kokemus rulettaa monissa asioissa, mutta silti, se tunne kun kaikki on mahdollista. Toki on monia nuoria, joille se ei ole totta, myös Suomessa ja toisaalta kaikki on edelleen mahdollista, kun asioita oikein ajattelee. Ehkä kysymys on yksinkertaisesti siitä, ettei tiedä mikä on "kaikki". Että jälleen kerran on liian mielikuvitukseton, epävarma pelkuri ettei uskalla tehdä elämässä benji-hyppyä. Jossain vaiheessa sitten huomaa, että torniin kipuaminen ei onnistu.
