Kauneuspilkku

I hope I'm old before I die
I hope I live to relive the days gone by
I hope I'm old before I die

Elän epäikää, tai siis keski-iäksi tätä virallisemmin kutsutaan. Nuorena, joskus kauan sitten kun ajatteli tulevaisuutta, niin kuvitelmat yleensä loppuivat johonkin kolmenkympin korville. Silloin haaveissa oli "valmiina" mies, mukava asunto, kiinnostava työura ja rahaakin varmaan niin paljon, että siitä ei erikseen tarvinnut unelmoida.

Aivan villeimmät fantasiat veivät vanhuuteen, harmaaksi vapisevaksi ukoksi mökkipolkua kulkemaan.

Mutta ei koskaan näljäkymppiseksi mihinkään.

No tässä sitä ollaan, kun kalenterin lehden kääntää niin yksi merkkipaalu jo häämöttää seuraavalla sivulla.

Mitä tapahtui nuoruuden unelmille? Kävivätkö ne toteen? Nassu löytyi ainakin paljon myöhemmin kuin olin ajatellut, urakin urkenee hitaammin, raha ei ole tehnyt luokseni pesää.
Koti on kuitenkin ihana, mutta ei kyllä sellaiselta alueelta, josta nuorena olin edes kuullut.

Keski-ikäinen mies on yhteiskunnassamme varmaankin jonkinlainen normi, päätellen vaikka siitä, että esim. työsuojelussa nuorille, naisille ja ikääntyville on erillisiä ohjelmiansa ja tavoitteita.
Keski-ikäinen mies on ilmeisesti se, jonka kuuluu jaksaa tehdä työtä mukisematta ilman sen erikoisempaa paneutumista hänen jaksamiseensa. Keski-ikäinen mies on se, jonka ei oleteta uupuvan, pitävän melua itsestään, on väritön puurtaja.

Kun keski-ikäinen nainen voimavaraistuu ja löytää itsensä ja vahvuutensa uudestaan ja uudestaan medioissa, mitä tekee keski-ikäinen mies? Pönöttää harmaana ja unohdettuna jossain nurkassa. Näyttelijöiden kohdalla puhutaan aina siitä, miten vanheneville naisnäyttelijöille ei riitä rooleja ja tilaa esityksissä. Todella suuri yhteiskunnallinen ongelma. keski-ikäiselle miehelle on puolestaan varattu hyvin kapea rooli perheen elättäjänä, työssäkäyvänä keskivartaloltaan tanakoituvana epähenkilönä. Ihan tässä tavallisesa elämässä.

Vaikka en käytäkään kravattia, pikkutakkia yms. keski-ikäisen miehen symboleja ja vaikka luultavasti vaikutan muutaman vuoden nuoremmalta kuin olen, tunnen silti kuuluvani tuohon harmaaseen massaan, joka itse asiassa ei ole juuri mitään.

Tosin huvittavaa on naisten kiinnostus, kun ulkoilutan koirakaveriani, silloin meillä pojilla käy kyllä flaxi niin, että ei paremmasta väliä. Ilmankos me keski-ikäiset miehet tarvitsemme autoa, lemmikkiä, nuorta tyttö tai poika-ystävää, jolla saamme huomiota itsellemme, näinä huomiotalouden aikoina.

These are strange days we're livin' in today
Am I straight or gay

Tänään on karkauspäivä, oikein huvittaa, että tasa-arvoistuvassa yhteiskunnassamme media erikseen nostaa esiin karkauspäivän, päivänä, jolloin naisella on lupa kosia! Jos juuuri tällaiset jutut eivät ole omiaan painamaan naisen asemaa niin mitkä sitten. Vai onko kyseessä kangaskauppojen mainoskikka, jolla hiipuvaa myyntiä saadaan nostetuksi, edes kerran neljässä vuodessa? Miehen kun pitää ostaa se hamekangas, jos antaa rukkaset. Hamekangas? Päivä jolloin nainen SAA kosia, mitä vuosisataa nämä naistoimittajat elää?

Well these are strange days we're livin' in today
Cest la vie I say, I say, I say

Old before I die
Old before
Old before
Old before I die
Old before I die

Lapsiperheet joutuvat tyytymään vanhoihin kerrostaloasuntoihin pääkaupunkiseudulla, kertoi taloussanomat eilen verkkosivuillaan. Samaa uutista toitotti sitten iltasanomat verkkosivuillaan.

Vähän aikaa sitten uutisoitiin suomalaisten lapsiperheiden korkeasta verottamisesta.

Lapsiperhe tuntuu olevan uutisoinnissa nyt täky, jolla tällaiset muka-tutkimukselliset jutut nostetaan esiin. Käsittääkseni verojen määrä ei perustu lapsien vaan tulojen määrään. Sitä paitsi lapsiperheet saavat myös erilaisina tulonsiirtoina yhteiskunnalta huomattavia kädenojennuksia.

Asuntojen hintoja ei myöskään räätälöidä eri asiakasryhmille erikseen, vaan hinta on käsittääkseni sama, osti asunnon sinkku tai suurperhe. Varsinkin tässä asuntojutussa särähti monikin asia korvaan. Helsingin kantakaupungissa suurin osa asunnoista on käytännössä vanhoja eli käytettyjä kerrostaloasuntoja, jolloin ei pitäisi olla kovin suuri ihme, jos kantakaupungissa (tai kauempanakin asuva) joutuu niihin "tyytymään".

Se, mitä tyytymistä sitten esim. 90-neliöisessä asunnossa on yksi tai kaksilapsiselle perheelle, on toinen asia. (mikä käsittääkseni puolestaan on keskimääräinen lapsiluku)
Se on jo kulunut hokema, että suomalainen haluaa asua järven rannalla suuren kaupungin keskustassa omakotitalossa. Valitettavasti taloussanomien toimituksessa tämäkin hokema on otettu todesta ja ajateltu konkreettiseksi tavoitteeksi. "Tyytyvätkö" ihmiset muuten jugendasuntoon Eirassa, se kun on ihan törkeän vanha eikä niissä taloissa ole hissejäkään, johon vankkurit mahtuu?

Suomalaiset ovat pahasti velkaantumassa osittain juuri epärealististen asumishaaveidensa takia. Nykyisin lapsiperheen asunnon pitää olla mielellään parisataaneliöinen omakotitalo hyvillä kulkuyhteyksillä eli moottoritien lähellä, koska julkisillahan lapsiperheiden on niin vaikea kulkea. Ja ne tietullitkin koituisivat juuri näiden poloisten perhemaasturikuskien maksettavaksi. Asunnossa, siis mieluiten "karatnoa" muistuttavassa, kaiken pitää olla uutta, totta kait, koska vanha on epäkäytännöllistä, kulunutta ja varmaan epähygieenistäkin. Sitten siunaillaan lapsiperheiden kovaa kohtaloa, kun asumiskulut ovat suuret eikä jää rahaa lasten harrastuksiin, aikuisten "välttämättömistä" menoista puhumattakaan.

Koko tämä paskauutisointi vituttaa ihan sairaasti. Ensinnäkin lähdetään siitä, että on olemassa joku yhtenäinen ryhmä "lapsiperheet". Sitten kuvitellaan tälle yhdelle ryhmälle tietynlainen elämäntapa ja aletaan kirjoittaa sen pohjalta.
Ilmeisesti toimittajaksi pääsee kuka tahansa suoltamaan mitä tahansa paskaa, vähän niin kuin blogia tänne. Kunhan ei riko lakia, niin sana on vapaa. Toimittajalla pitäisi kuitenkin olla suurempi vastuu kuin yksittäisellä nettiin kirjottavalla kansalaisella. Jos veronmaksajien keskusliitto julkaisee tutkimuksen lapsiperheiden verotuksesta, pitäisi ehkä miettiä, mitä tämä järjestö ajaa tutkimuksellaan, eikä vaan kritiikittömästä siteerata sitä ja lähteä sitten siunailemaan sen pohjalta asioiden tilaa? Tai jos itsellä ei ole varaa hankkia unelmiensa asuntoa, niin pitäisikö tarkistaa tavoitteita realistisempaan suuntaan, sen sijaan että kehittää asiasta näkökulmaan yleiseen ongelmaan, joka koskettaa ihan kaikkia? Siis pääkaupunkiseudun tolkuttoman hintaiset asunnot ovat ongelma. Sitähän ei kukaan kiistä, että varisinkin muualta Suomesta tulevan tavallisen palkansaajan, on lähes mahdotonta löytää asuntoa Helsingistä. Mutta kaikkein sosiaalipornoimman artikkelin saa vasta kun siihen ympätään lapsiperheet.

Tuntuu, että kirjoittelu loukkaa niitä lapsiperheitä, jotka eivät ao muottiin sovi. Se loukkaa erityisesti kaikkia muita, jotka oletettavasti saavat unelmakämpän hankituksi koska eivät juurikaan maksa veroja yhteiskunnalle, jossa vastuuta kantaa vain ryhmä "lapsiperheet". I
lmeisesti sinkut, lapsettomat, vanhukset ja muut voisivat muuttaa kämpistään vaikka kellarikomeroihin, jotta lapsiperheille tulisi lisää tilaa. Niin ja työikäisten sinkkujen ja lapsettomien pitäisi tietysti tehdä pitempää päivää ((lman mitään ylityökorvauksia), jotta perheille jää enemmän yhteistä aikaa. Ja nythän jo kuuluukin lapsiperheen kitistä, että me kasvatamme sinun eläkkeesi maksajan. Väärin taas: jokainen kyllä maksaa ihan itse eläkemaksunsa. Se mihin minun eläkemaksuni menee on toinen asia.

Kun seuraa Kosovo uutisia ei voi kuin hämmästellä miten vähän maailma on sadassa vuodessa muuttunut. Serbinationalismi oli kiihkeätä 1900-luvun alussa ja kulminoitui Itävalta-Unkarin kruununperillisen murhaan Sarajevossa 1914.
Se miten serbit käsittävät oman alueensa on aina poikennut siitä miten muut kansat ja kansainvälinen yhteisö on Serbian rajat nähnyt.
Serbia ei kuitenkaan ole ollut yksin, vaan kuten sata vuotta sittenkin sillä on mahtava tukija – Venäjä. Jos Venäjä olikin sata vuotta sitten savijalkainen jättiläinen sai se monimutkaistaen liittosopimustensa ansioista kytketyksi aikansa suurvallat Englannin ja Ranskan puolelleen. Ja samalla siis Serbian puolelle. Lopulta seurasi sota, josta Eurooppa ei ehkä osin vieläkään ole toipunut. Serbia tosin hyötyi ensimmäisestä maailmansodasta välillisesti paljonkin, koska siitä tuli uuden Jugoslavian kuningaskunnan johtava valtio. Ja tästä kenkä puristanee nytkin.

Venäjä ei enää ole savijalkainen jättiläinen, tosin sillä ei ole mahtavia liittolaisiakaan. Se on kuitenkin entisen supervallan perillinen ja varmaankin maailman sotilasmahdeista numero kakkonen. Siksi ei olekaan samantekevää, jos Venäjä varoittaa Natoa ja EU:a tukemasta Kosovon itsenäisyyttä.

Käytännössä Yhdysvallat sekä moni muu Nato- ja EU- maa sen perässä on jo tunnustanut Kosovon itsenäisyyden. Suomi ei vissiin vielä. Täällä niin kovin Ahtisaaren ansioksi mainittua itsenäistymistä ei ole viime päivinä enää hehkutettu. Näyttää siltä, että rauhanguru ei saanut neuvotteluissaan mitään erityistä aikaiseksi. Kosovo olisi itsenäistynyt joka tapauksessa ja Serbia vastusti sitä. Neuvottelut taisivat vaan lykätä kriisiä.
Nyt tarvitaan sitä todellista crisis managementtia, mutta missä luuraa rauhanguru? Ja Suomen valtiojohto on, kuten tavallisesti, pupu pöksyssä. Koska valtiojohtomme strategia on miellyttää ja hyväksyä sanelupäätökset kaikilla areenoilla ja kaikissa kysymyksissä, on nyt vaikea tietää mihin suuntaan kumartaisi. Se kun on vissiin opittu, että kumartaessa itään pyllistää länteen ja päinvastoin.

Sinänsä Serbian johdon asenne on kummallinen, miksi pitää kynsin hampain kiinni alueesta, jonka väestö on haluaa itsenäistyä ja on kielellisesti ja uskonnollisesti aivan eri kuin emämaan väestö? Mitä hyötyä tällaisesta alueesta on maalle?

Maan johto kuitenkin huomasi tehneensä suuren mokan manipuloidessaan suurmielenosoituksen joka riistäytyi käsistä. Nyt sitten on selitysten ja kenties vuoropuhelun aika.

Toivottavasti Belgrad 2008 ei ole sama kuin Sarajevo 1914.

Viikonloppuna sain ihailla kauniita osaavia naisia. Heitähän on paljon joukossamme, mutta jostain syystä kauneusihanteiksi julkisuudessa kelpaa syömishäiriöstä kärsivännäköiset mallit tai sitten missit tai povipommit tai he, joille ulkonäön säilyttämisestä muuttamattomana on tullut elämäntehtävä.

Perjantaina huomiota herätti Body-pump –ohjaajani. Hän on arviolta neljän-viidenkymmenen ikäinen perheenäiti. Ja puuttumatta täydellisesti trimmatun kehon yksityiskohtiin tai hänen rasvaprosenttiinsa, hän vain yksinkertaisesti säteili jälleen perjantaina tekemisen riemua. Sellaista sisäistä hehkua, joka oikeasti valaisi koko salin. Osin tällainen säteily on varmaan myötäsyntyistä, mutta osittain se tulee myös kokemuksesta siitä, että tietää tekevänsä hyvin sen mitä tekee. Ja oman tekemisensä kautta pystyy välittämään hyvää oloa muille. Selvästi tämä ohjaaja syttyy ohjatessaan.

Toinen viikonloppuni kaunis nainen on sitten vähän tunnetumpi: Eva Dahlgren. Joo, Eva on pitkä ja ruotsalaisethan ovat meitä kauniimpaa rotua, mutta Evan kauneus tulee myös sisältä päin, se miten hän laulaessaan eläytyy teksteihin ja melodiaan on kaunista katsottavaa. Ja tietysti itse musiikki siivittää tätä kauneuden kokemusta.

On kummallista, että ihannoimme rypyttömiä, ylimeikattuja käsitellyn näköisiä naisia (ja miksei miehiäkin). Koska raha on ihailumme mittari, saa joku persoonattoman näköinen mallityttönen suuren tilin kävellessään joku käsittämättömän näköinen rätti päällään lavaa edes takaisin.

Ja näille markkinoille on tunkua.

Varsinkin nykyään, kun missit ja mallit voidaan leikellä, täyttää, meikata lähes miniänäköisiksi tahansa, on jotenkin kornia, että tällainen muokattu, usein epävarmuutensa teennäisyyden taakse kätkevä tyttönen (tai poika), nostetaan jalustalle. Ei, ei minulla ole sinänsä mitään nuoria vastaan, mutta nuoruuden ylenmääräinen ihannointi vaan tuntuu niin ääliömäiseltä. Miksi me aikuiset ihmiset nostamme jalustalle (ylipäätänsä ketään), ihmisiä, joilla ei ole mitään annettavaa. Heidäthän voi täysin korvata nukeilla tai vaikkapa henkareilla. Onko oma nuoruutemme kaipuu niin kova, että haluamme ihailla ja palvoa nuoruutta?Onko kyseessä joku fetissi, nostalgia?

Pahimpia ovat tietysti ikääntyvät kirurgin veitsen kautta kasvonsa pilanneet ihmiset. Kuminaamat, joiden persoonalliset piirteet ovat kadonneet ikuisen sileyden metsästyksessä, ja kuitenkaan botoxit, kirurgin veitset ja ties mitkä temput eivät anna ikuista nuoruutta iholle, saati mielelle.

Kliseet kauneus on katsojan silmässä ja ilman sisäistä kauneutta ihminen on vain tyhjä kuori, ovat tosia. Jokaisella on oma makunsa ja näin keski-ikäisenä huomaa omien kauneuskäsitystensä muuttuneen. Ei silti minusta omasta ulkonäöstään hyvin tietoiset ihmiset ovat aina olleet jotenkin rumia, siis kaiken kauneutensa keskellä.

Sunnuntain Hesarissa oli Merete Mazzarellan haastattelu. Aiheen antoi Mazzarellan uusin kirja När vi spelade Afrikas Stjärna , joka ilmestyy suomennettuna huhtikuussa. Siinä hän käsittelee lehtijutun mukaan perhesuhteita; anoppi-miniä, isoäiti- lapsenlapsi, äiti – aikuinen lapsi.

Vaikutti mielenkiintoiselta ja niin monen munkin mielestä, kirjastossa näyttää olevan 123 ihmisen jono ja kirjoja on vain 13.

Vaikka omia lapsia ei olekaan, tai ehkä juuri siksi, minua kiinnostaa muiden ihmisten mielipiteet nykykasvatuksesta, siitä millä lailla lapsia huomioidaan tai ei huomioida perhepiirissä.

Mazzarella on tunnettu kulmikkaista mielipiteistään, hän ei ole lagom eikä suostu olemaan sovinnainen. Toisaalta oma käsitykseni on, että hän ei myöskään provosoi saadakseen huomiota, hän vain on jotain mieltä. Lehtijutussa häntä verrattiin Henrin Tikkaseen, joka aikanaan kirjoitti omasta ja perheensä elämästä niin että monilla kahvit läiskyi husiksen kulttuurisivuille puhtaasta järkytyksestä.

Minusta on ihan terveellistä, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät erityisesti kerjää huomiota, eivät halua miellyttää, mutta eivät myöskään alistu median luomaan häirikkörooliin, vaan tekevät ja sanovat niin kuin tuntevat. Koska en vielä ole lukenut kirjaa, on vaikeaa sanoa sen enempää, kuin että on hyvä, että joku purkaa myyttiä isovanhemmuuden auvosta myös kaunokirjallisesti. Yleisönosastoillahan välillä näkyy purkauksia suuntaan ja toiseen, mutta ne vaikuttavat juuri sellaisilta täysin kypsien ihmisten raivolta.

Aikanaan kun veljenlapseni olivat pienempiä, veljeni ihmetteli äänen sitä kuinka vähän oma äitimme kävi hoitamassa hänen lapsiaan. Veljeni kalloon ei mahtunut se, että hänen lapsensa eivät tulleet äitini uudeksi elämäntehtäväksi ja täyttämään hänen päiviänsä. Hän ei myöskään pitänyt itseään itsekkäänä, vaan aidosti koki, että isovanhempien velvollisuus olisi toimia lastenhoitajina, rahanlainaajina, kuljettajina jne.
Itse olen aina ihmetellyt nuorten vanhempien täydellistä itsekkyyttä: he olettavat ilman muuta, että heidän jälkikasvustaan tulee kaikkien muiden elämäntehtävä numero yksi. Ehkäpä siksi suhtaudun keskimääräistä nuivemmin ihmisten vauvauutisiin, haluan ensin nähdä miten he hoitavat asiansa ennen kuin tarjoan apuani tai osoitan kiinnostusta. Ympäristö kun on osoittanut, että harva on yhtä itsekäs kuin lapsiperhe.

Euroviisut on taas käynnissä, tai siis kaiketi tosifaneilla ne on koko ajan käynnissä siis elämäntapana. Kahden Suomen karsinnan jälkeen on tullut sellainen olo, et mikään ei oikeen oo sytyttänyt ja toisaalta yhdessä karsinassa on nyt kovin vähän piisejä.

Kaikki mitkä on mennyt jatkoon ovat vähän sellaista tasapaksua, jotenkin tutun ja turvallisen oloista ja samalla sellaista mikä ei erotu, sykähdytä jne. Kerkko Koskisen piisin tunnistaa kerkkokoskiseksi alkutahdista, Kari Tapion piisi taas oli hyvin saman oloinen kuin moni irlantilais-anglo-saksalainen vastaava. Itelle tuli siit mieleen Josh Grobanin you raise me up, ehkä siksi et Kari Tapio laulanut sen suomeksi(?) Kristian Meurman on sympaattinen, mutta hänenkin piisi jotenkin kliseinen. Movetron on ehkä vähän camp Suomessa, mut ei ollenkaan tarpeks camp euroviisuissa, ja en tiedä onko ne omasta mielestään camp, vai onko se vaan mun mielessä? Jos kahden seuraavan kierroksen piisit on samaa kaliiberia, voi haaveet viisumenestyksestä unohtaa. Sinänsä enää ei ole mitään väliä sillä, miten sijoittuu, kun kaikki maat miinus 4 suurinta ja isäntämaa karsivat. Mut olishan se komeaa päästä kymmenen sakkiin. Tämän sanoo hän joka kuitenkin yleensä tykkää tavallistakin tavallisemmista ja perinteisistä muiden maiden piiseistä, jotenkin ne erottuu sit paremmin….

Ehkä sit toisaalta viisuihin liitetty idea siitä miten eri maat voivat musiikin avulla lähentyä toisiaan toteutuu. Kisoissa on kuitenkin mukana 43 maata, mikä on enemmän kuin koskaan. Muutamat maat kuten Italia ovat jättäytyneet pois ryppyotsaisesti suremaan huonoa menestymistään, mutta moni muu maa on mukana, tavoittelemassa voittoa toki, mutta ehkä myös osallistuakseen suureen Eurooppaa yhdistävään tapahtumaan. Kosovo ei vielä osallistu, mikä voisikin olla vähän liikaa, kun kisat on Belgradissa. Saa nähdä miten siellä sujuu kaiken poliittisen jännitteen keskellä. Viime vuoden viisuvoittajakin sitten paljastui serbinationalistiksi pressanvaaleissa.

Ruotsin viisukanava tais muuttua maksulliseksi, joten nyt en näe miten Carola ja Charlotte esiintyy. Netistä luin, et Carola tosin joutuu hakemaan vauhtia andra chansista, joten ehkä naapurista ei tänä vuonna kajahda kovaa ja väräjävästi vaan jotain ihan muuta.

Paitsi et netistä ehkä näkee jos on kotoslla (huomasin just)

Hesarin yleisöosastolla parikin naista on kertonut miten koulun liikuntatunnit ja opettajat masensi heidät niin, ettei tarpeellista liikuntaa ole tullut aloitettua edes vuosikymmenten päästä. On hyvä, että aihe nostetaan esiin ja uskon, että meitä kohtalotovereita on paljon.

Olin vähän ujo ja arka lapsi enkä erityisen liikunnallinen. Varsinkin joukkuepeleissä olin huono ja kun poikien liikunta ainakin meillä oli paljon pesäpalloa, jalkapalloa, jääkiekkoa yms. pelaamista niin yleensä olin niitä, joita ei haluttu kumpaankaan.

Kaikki oli ihan avointa ja tapahtui opettajan (kapiainen evp.) hyväksynnällä, varsinaista kiusaamista se ei tietenkään sen ajan mittapuilla ollut. Luistelua kohtaa kehitin niin kovan antipatian, että useimmiten minulla oli joku tekosyy, ettei tarvitse luistella ja niinpä en ole luistellutkaan ala-asteen jälkeen, paitsi kerran, kun lukion liikunnanope ei uskonut, etten osaa.
Erilaiset traumat todellakin elävät vuosikymmeniä. Onkin tärkeää, että nykykoulu kannustaa kaikkia lapsia liikuntaan, myös heitä, jotka eivät ole hyviä missään lajissa. Antaa mahdollisuuksia opetella ja kehittyä ja myös olla huono. Kaikkien ei tarvitse olla hyviä kaikessa.

Mutta sen sijaan meitä aikuisia ei tarvitse sääliä, jokainen voi ihan varmasti mennä ja löytää itselleen sopivan lajin, sitä että jää sohvaperunaksi eikä tee mitään on turha selittää lapsuudenkokemuksilla. Meillä on ollut aikaa käsitellä nämä asiat ja mennä eteenpäin jos joku ei ole siihen kyennyt niin se on aivan oma vika.

Päivän oikeussalidraamaan: toivottavasti kyyneleet eivät vaikuta lopputulokseen. Sen. joka rahanhimossaan ryhtyy laskelmoidusti kostoon, on turha ruveta itkulla kerjäämään sääliä. Jos kirja olisi ollut myyntimenestys, niin varmaan ei kaduttaisi. On hyvä, että katsotaan mikä on yksityisyyden suojan raja tällaisen moraalisesti arveluttavan teoksen kohdalla. Toivottavasti oikeus tuomitsee kirjoittajan ja kustantajan.

Politiikassa kiehuu. Kauaa ei SDP saanut paistatella yksin median valokeilassa, vaan haaskalle pyyhälsi Vihdin Käki, joka ilmoitti vaihtavansa taas pesää, tällä kertaa poliittista.

Syykin oli tietysti muissa Vihdin vihreissä, jotka eivät olleet ymmärtäneet tukea riittävästi omaa maitotyttöään. Huomenna saadaankin taas uusia otsikoita, kun pääministerin ex-suhdetta puidaan oikeudessa. Nyt jo tiedetään, että pääministeri pilasi morsiusunelmiaan rakennelleen naisen elämän, kyllä miehet on sikoja! Ja kun SDP:n PJ -kisaan nousee yrittäjiä kuin finnejä teinin naamaan, alkaa palstoilla olla ruuhkaa. Maltan tuskin odottaa viikonlopun iltalehtiä!

Orastavasta ylitarjonnasta huolimatta niille mahtui uutinen siitä, että kokoomuksen listoilla keikkunut valitsematta jäänyt vapaa toimittaja piikitteli Maria Gtä blogissaan. Tosin homma päättyi nolosti, kun Maria ei sortunut Blondin teinitasoiseen kostoon, vaan kuittasi tämän vihjailut olan kohautuksella.

Mutta kuinka paljon kansanedustaja edustaa itseään ja toisaalta puoluettaan? Mikä on kansanedustajan itsenäisyys suhteessa ryhmään? Onko kansanedustaja täysin loose cannon, joka ampuu sinne minne piippu kulloinkin osoittaa? Jos olisin vihreiden ryhmässä huokaisisin helpotuksesta, kokoomuksessa sen sijaan olisin varuillani. Tosin siellä näitä irtonaisia tykkejä on enemmänkin, joten yksi lisää tuskin tuntuu missään.

Rita Tainola, eat your heart out, politiikantoimittajat vievät leipäsi

av alla dessa möten
och allt som borde hänt
hur sällan är jag orsak
till att livet vänt

jotkut tietävät jo ihan nuoresta mitä haluavat tehdä. heillä on ehkä jokin harrastus tai kiinnostuksen kohde, johon he suuntaavat tarmonsa ja keskittymisensä jo kouluaikana. heistä ei ehkä rikkaista ja kuuluisia, mutta heitä ohjaa varmuus siitä, että he ovat oikealla tiellä.
Toiset päättävät hankkia rahaa ja statusta ja kuin huomaamatta suorittavat korkeakouluopinnot nopeasti ja ovat jo kolmekymppisinä pitkällä menestyksen polullaan. Näitä ihmisiä yhdistää määrätietoisuus, tavoitteellisuus ja keskittyminen oleelliseen.

Sitten on meitä humppa-humanisteja, jotka haahuilemme vähän kaikenlaista kokeillen, mutta ei niinkään päämäärä kuin asiasuuntautuneesti. Kun ajattelen omaa elämääni, niin olen todellakin ollut kovin harvoin hirveän pitkäjänteisesti rakentamassa tulevaisuuttani ammatillisesti. Eipä silti tälläkin tavalla voi elää onnellisena ja tyytyväisenä ja saada mielekkäitä töitä, mutta kieltämättä aina välillä kadehdin heitä, jotka ovat minua tavoitteellisempia ja suunnitelmallisempia.

Vaikka Evan piisi onkin eri asiasta, kuvaa se kuitenkin tunteitani paremmin kuin itse osaan kirjoittaa. Ammattilaisen hommia tämä kirjoittaminenkin olisi.

måste våga bara vara
med minnet av det barn
som lät livet välja
och våga säga ja

On aika ihmeellistä, että voi asua ja työskennellä Suomen mittakaavassa isossa kaupungissa ja silti aamuisella työmatkalla törmätä metsässä kettuun. Aikaisemmin ajattelin, että voisin hiihtää töihin Helsingin keskustaan, vielä viime vuonna piti tämä toteuttaa, mutta se taisi jäädä haaveeksi, ainakin tänä vuonna.

Jotkut tutkijat ennustavat, että pohjoisnapa-alueen ikijää sulaisi 10 vuodessa toiset ovat sitä meiltä, että siihen mene 25 vuotta. Kaikki ovat yhtä meiltä siitä, että on vaikea sanoa mitä kaikkea siitä seuraa. Jääkarhuille siitä seuraa ainakin vaikeuksia. Merenpinnan on arvioitu nousevan, eli tuleeko maailmaan nyt sitten paljon uusia Atlantiseja?