Kauneuspilkku

A-talk kysyi pitäisikö omaisten kantaa suurempi vastuu vanhusten hoitamisesta?
Minulla ei vielä ole omakohtaista kokemusta siitä, että pitäisi ryhtyä hoitamaan vanhempia. Omat visovanhempanikin kuolivat hyvin nopeasti, jotta en ole omassa perhepiirissä äidinisää lukuunottamatta kokenut vanhaa, sairasta ihmisitä. Äidinisänkin tapaamiset rajoittuivat sihhen, että Ukko otettiin joskus juhlapyhiksi meille ja siinä sitä äiidn hermot kiristyivät.
En kyllä ihmettele yhtään, koska omat hermot kiristyy aina toisiaaan vanhempien kanssa. Mutta entä jos muutaman vuoden kuluttuta hei eivät pärjääkään omillaan. Kuka heitä hoitaa? Vanhemmat eivät asu täällä ja itse en kyllä ole valmis muuttamaan entiselle kotipaikkakunnalleni. Toisaalta asuntomme ei myöskään sovellu huonokuntoisten vanhusten asunnoksi.. Ja ei kait työssä käyvä kovin huonokuntoista vanhusta pystyisi kotona hoitamaankaan.
Yhdet kaverit tekivät minusta rohkean ratkaisun ja muuttivat toisen kotipaikkakunnalle ja ottivat toisen dementoituneen isän mukaansa. Omaishoitajana toimiminen ei sinänsä lyö leiville, mutta ihan hyvin he ilmeisesti pärjäilevät. Tiedän, että minusta ei olisi siihen.
Mutta jos yhteiskunta alasajaa vanhustenhuoltoa tätä rataa, niin pakko kait on ryhtyä vastaavaan, koska ei sitä pystyisi kestämään, että isä ta äiti makaisi sidottuna vuoteessa märissä vaipoissa huumattuna lääkkeillä.
A-talkin kysymykseen en vaan osaa vastata. Pitäisi kait, mutta ei niin, että yhteiskunta ei osallistuisi vanhusten huoltoon.

Kävin tänään eka kertaa Jumbossa. Olin itse asiassa eka kertaa Tammistossa. Kävin tankkaamassa auton ja ajattelin käydä vilkaisemassa jotain kauppoja missä en ole koskaan käynyt. No, kaupat Jumbossa oli samoja kuin keskustassa tai Itäkeskuksessa tai varmaan Isossa Omenassa tai Selossa. Niissä kummassakaan en oo käynyt ja ei varman tuu asiaakaan. Jotenkin koko homma autoilu Jumboon kaupoissa kiertely jne teki levottoman olon. Tätäkö ihmiset harrastavat, tämäkö on kivaa vapaa-aikaa?

Viikonloppuna käytiin Jyväskylässä - senkin keskustassa oli pieniä kauppakeskuksia, mutta ne eivät ahdistaneet jumbomaisesti. Välillä pääsi ulos, oikealle kadulle, jossa oli himisiä, joilla oli muutakin mielessä kuin shoppailu.

Tiedän, että näitä ei pitäisi tehdä - testejä, joissa kerroteen miten vanhaksi elät...mutta tämäkin on osoitus siitä, että ainakana minä en ihmisenä ole kovin suurta evoluutiota kokenut esivanhempiini verrattuna. Ennen asioita tulkitiin luonnosta, tähdistä, kasveista, eläimistä jne. nyt luonnon on korvannut netti, mutta yhtä lailla tarve on varmana samalainen. En mitenkään jaksa uskoa, että entisjan ihmiset olisivat kaikki olleet taikauskon pauloissa, varmaan osalle ennustukset tarjosivat huvia ja vähän jäänitystä, muta kukapa niihin tosissaan olisi uskonut. Tai kuka nykyään uskoo? Aika monikin, päätelle, että lapin noita ennustaa myös netissä, maksusta.

Usein sitä ajattelee, että elämämme on niin paljon kehittyneempää kuin sata-kaksisataa vuotta sitten, ja ilman sen surempia ajatuksia olettaai, että itsekin olemme kehittyneempiä kuin esivanhempamme.

Totta tietysti, että meillä on tietoja ja taitoja ja varsinkin välineitä mitä heillä ei ollut, mutta pohjimmiltamme - olemmeko sen viisaampia?

Mitäköhän isoisoisoisäni meinasi ennustajista?

Suhtauduin alun perin työpaikan tyhy eli työhyvinvointiseminaariin nuivasti. Mietin, että miten työhyvinvointia lisää istuminen seminaarissa oman talon auditoriossa. Kun siis tapana on ollut pitää tyhy-päivä retkellä lähinnä ukoilun tai kulttuurin merkeissä.
Seminaari yllätti positiivisesti, ainakin siinä mielessä, että molemmat kaksi kuulemaani luentoa antoivat ajattelemisen aihetta.
Masennus ja työelämä otsikon alla pidetty esitys ei nimestään huolimatta masentanut ollenkaan. Lähinnä se oli jonkinlaista sosiaalipoliittista yleistarkastelua ja ehkä eniten esimiehille suunnattua tietoa. Silti oli mielenkiintoista kuulla erilaisia tilastotietoja ja tutkimustuloksia masennuksen ja työelämän suhteesta.
Tietysti mielenkiintoista ihmiselle, joka voi suhtautua siihen minun tavallani ulkokohtaisesti, "että onpa mielenkiintoista".
Monenlaisia tendenssejä tuntui löytyvän - kuten se, että ylivoimaisesti eniten masentuneita on työttömien joukossa ja, että vuoden 1996 jälkeen tilastointia on muutettu, joten sitä aiemmat luvut eivät ole ihan vertailukelpoisia esim. jos mietitään työkyvyttömyyseläkkeiden määrän suurta kohoamista 1980-luvulta tähän päivään.
Mutta silti, noin 200 000 ihmistä diagnosoidaan masentuneeksi vuosittain, luku on minusta valtava. Tämän vuoksi masennushan onkin 2000-luvun kansantauti Suomessa. Mielenkiintoista oli myös, että masennuksen vuoksi työkyvyttömyyseläkkeille naisista hakeutui keskimääräistä enemmän miesvaltasilta aloilta ja miehistä taas naisvaltaisilta. Kertooko tämä siitä, että sukupuoliroolien rikkomisessa on vielä työsarkaa?
Viime vuosina oli myös yleistynyt alle kolmekymppisten korkeastikoulutettujen työkyvyttömyyseläkkeet masennuksen vuoksi, siis suunnilleen siinä iässä, kun työmarkkinoille korkean koulutuksen jälkeen tullaan. Se oli oikeasti masentavaa tietoa.
Mutta esitelmöijä korosti, että masennuksesta toivutaan keskimäärin hyvin. Ja nopeasti -keskimääräinen sairasloma oli 3-6 kkta, jonka jälkeen henkilö yleensä pystyi palamaan entisiin työtehtäviinsä.

Ja positiivista minusta tämäkin, vielä 1980-luvulla lääkärit varoivat kirjoittamasta työkyvyttömyyseläkkeitä mielenterveydellisistä syistä, silloin piti aina löytyä elimellinen vika ja tuki- ja liikuntaelinsairaudet olivatkin silloin suurin syy. Kertooko yhteiskunnan kehityksestä kuitenkin se, että nyt uskalletaan puhua edes masennuksesta sen oikealla nimellä?

Nykyisin kaikkea suunnitellaan, tutkitaan, arvioidaan, kehitetään, jotta elämämme muuttuisi helpommaksi, paremmaksi, laadukkaammaksi jne. Mutta mitä tästä kaikesta suunnittelusta ja kehittämisestä jne. käteen? Kuka oikeasti tekee jotakin näiden kaikkien arviointien ja kehittämissuunnitelmien pohjalta?
Yksi esimerkki on valtakunnalliset alueidenkäyttötavoitteet, joka on valtava ympäristöministeriön alainen prosessi, jonka olisi tarkoitus ohjata kaavoitusta ja maankäyttöä, rakentamista jne.
http://www.ymparisto.fi/default.asp?node=1112&lan=fi
Hesarissa oli taannoin juttu siitä, miten keskustakortteleissa lähes järjestäen oli kaavamääräysten vastaisesti rakennettu roskakatoksia, pihat tungettu täyteen autoja ja viihtyisistä piha-alueista lasten leikkipaikkoineen ei ollut tietoakaan. Kun asiaa kysyttiin kaupungin viranomaiselta, vastaus kuului, että ei niitä autoja sieltä mihinkään saa.
Miten niin ei saa? Miksi sitten tehdään niitä kaavamääräyksiä, jos niitä ei ole tarkoituskaan noudattaa? Oma taloyhtiömme oli vissiin todella typerä, kun päädyimme olla rakentamatta roskakatosta, koska kaavamääräyksiä noudattamalla ainoa mahdollinen paikka olisi ollut keskellä pihaa, Tosin meillä päin pihat on aika isoja; niille mahtuu roska-aitaus, muutama autopaikka, pyykkitelineet ja edelleen jää sitä viherpihaakin.
Pääkaupunkiseudulla alueidenkäyttötavoitteissa puhutaan mm. joukkoliikenteen ja pyöräilyn edellytysten edistämisestä. Käytännössä kuitenkin pyörätiet ovat ensimmäinen asia, josta tingitään. Pyörätietä voivat käyttää tilapäisenä varastona kaikki työmaat asuntoyhtiöistä katurakentamiseen, jos se jostain syystä ei sattuisi kuulumaan työmaa-alueeseen. Autoteille harvemmin kontteja olen nähnyt pinottavan. Mutta silti edistämme joukkoliikennettä ja pyöräilyä, toki.
On kumma, että toisaalla kaupungissa valvonta on tiukkaa ja toisaalla ei. Ja peltilehmäthän ne paraatipaikan toki tarvitsevat, ihmisistä viis.

Mistä näitä oikein tulee? Audimies, joka haluaa korkeasti koulutetun puputytön silittämään paitansa, siivoamaan ja miellyttämään häntä kaikin tavoin. jonkinlainen honey-babe pornotyttö? Taannoin tasa-arvoministerin valtiosihteeri kähmi naisia Ruotsin edustustossa jne.

En tosiaankaan miellä itseäni feministiksi, voiko mies edes olla feministi, mutta alkeelliset käytöstavatkin on vissiin välillä harvinaista herkkua Suomessa. Tasa-arvolle, seksuaalisella sellaiselle varsinkin, riittää tässä ilmapiirissä haasteita.