Kauneuspilkku

Tänä syksynä ei tarvitse enää mennä vaateostoksille. Viimeksi vastaava tilanne oli kait pian kymmenkunta vuotta sitten. Kyse ei ole siitä, että minulla olisi edes omasta mielestäni täydellinen garderobi. Vaan siitä, että kauppojen hyllyillä on lähes poikkeuksetta mustaa, harmaata ja tummia sävyjä. (rusketa kun kaapistani jo löytyy). Muistakin väreistä sävyt on sillä lailla taitettuja, että näytä kaikissa ihan merisairaalta.

Globalisaation ansiosta värikartta on sama Helsingissä ja Brysselissä ja varmaankin monissa muissakin paikoissa. Mutta kvartaalitalous tekee ilmiöstä nykyisin lyhytikäisemmän. Kun kymmenkuntavuotta sitten musta-harmaakausi kesti parisen vuotta, nyt varmasti jo seuraavalle neljännekselle on odotettavissa jotain uutta.

Eli kauppiaat, keväällä tavataan.

ps. toki löytyy muutakin esim. eilen näin kaksi kivaa neuletakkia, mutta molemmat olivat aivan liian kalliita.

Ei ole jaksanut blogata. Käytiin Nassun kanssa Belgiassa jo Brysselissä ja vähän muuallakin.

Oikein mukava matka ja oikein mukava kohde, vaikka yleensä ihmisistä oli outoa, että lomailimme siellä.

EU-rakennusten massiivisuus kyllä masensi, ihan oikeastiko tarvitaan kaikki ne rumat talot pyörittämään EU-hallintoa? Voisikohan siinä tapauksessa lakkauttaa kansallista hallintoa jostain kohtaa?

Parlamentaarikot oli tietty paenneet sinne Ranskaan, olivat varmaan kuulleet et täältä tulee yks EU:n vastustaja…

Vaiks Stubukalle olisin sanonut ihan kiltisti moi.

EU:n kansalaisille julkaisemat tiedotuslehtiset oli tosi hupaisia, paras oli pieni vihkonen EUN saavutuksista, johon oli suunnilleen kirjattu sen vihkosen tekeminen…

Mut siis muuten oli tosi kiinnostavaa nähdä näitä vanhoja kaupunkeja, joissa oli vielä paljon kauniita vanhoja taloja kanavien varrella. Ajatella, että Flanderin sisämaassa sijainnut Gent on ollut kanava- ja jokiyhteyksiensä ansiosta Pohjois-Euroopan suurimpia satamia keskiajalla.
Muutenkin näiden vesireittien tutkiminen vanhoista kartoista oli äärimmäisen kiinnostavaa. Myös Brysselissä on ollut kanavaverkosto ja erilaisia satamia.

Bussipysäkillä minua tuijotti Nenä. Se kertoi haistavansa rahan. Minusta näytti, että siltä kuitenkin valui räkää eikä nuhaisena mitään haista.

Nenän oli kuitenkin tarkoitus saada minut islantilaisen pankin asiakkaaksi. Ei onnistunut, kuuma lähde, jäätikkö tai poni olisi toiminut paremmin. Vaihdoin Nenän raikkaaseen purkkamainokseen, joka tosin sai miettimään olenko hoitanut hampaitani tarpeeksi hyvin.

Vähitellen bussipysäkille tuli muitakin odottelijoita, eri-ikäisiä naisia. Heitäkään Nenä ei puhutellut. Olisiko se puhutellut kuitenkin muita miehiä. Mutta muut miehet eivät nähneet Nenää, kun he ajoivat yksinään autoillaan, jotka seisoivat ruuhkassa, jossa bussi ajoi niiden ohi omaa kaistaansa.
Naiset painaa joukolla miesten ohi joka aamu. Miksi ihmeessä kukaan haluaa istua autossaan aamuruuhkassa, kun julkisillakin pääsee.

Monen auton ratissa näkyi kyllä olevan nainenkin, eläköön tasa-arvo.

Jos nenä näyttäisi vielä reitin, jolla aamuruuhkat kierretään se varmaan kiinnostaisi monia.

Nassu on facebookissa, mesettää ja skybettää kavereiden kanssa. Eli pitää aktiivisesti yhteyttä ystäviinsä. Lisäksi facebookin kautta hän on saanut kontaktin moneen vanhaan kaveriin, jotka olivat välillä hukassa. Onkin kiva seurata miten pelkkä virtuaalinen kohtaaminen pitkän ajan päästä tuottaa hyvää mieltä.

Tunnen itseni välillä ihan muumioksi koska mikään noista välineistä ei puhuttele minua. Blgaaminen on moderneinta mihin itse kykenen.
Ehkä kyse on vaan siitä, että Nassu on aidosti yhteisöllinen ihminen ja uusi tekniikka antaa hänelle lisämahdollisuuksia toteuttaa itseään.

Ainakin tällä hetkellä tunnen kaipuuta lähinnä eristäytyä ulkomaailmasta, muuttaa jonnekin mahdollisimman kauas ihmisistä.

Kun viime viikolla makasin ylävartalo rintakehään saakka kuvauslaitteen sisällä HYKSissä, oli aikaa miettiä. Ystävällinen hoitaja jätti taustalle soimaan musikaalisävelmiä panhuiluversioina. Normaalioloissa se olisi ollut kidutusta, mutta kun piti maata liikkumatta pitkähkö aika, niin mikä tahansa tuntui viihdyttävältä. En tiedä mitä siitä pitäisi päätellä, että mielessäni osasin laulaa kaikki nämä laulut. En toki uskaltanut liikuttaa huulia, etteivät kuvaukset olisi kärsineet.

Näitä surumielisiä lauluja kuunnellessani, panhuilu saa mielestäni kaiken kuulostamaan jotenkin melankoliselta, ajattelin - miten erilainen ihminen olenkaan kuin silloin kun nämä laulut olivat minulle tärkeitä.

En olleenkaan riudu ja räydy melankolisena ja haaveellisena, päinvastoin omastakin mielestäni olen usein hyväntuulinen ja reipas. Tuli mieleen, että onko kaikki nämä vuodet parjaamani self help –kirjat kuitenkin olleet oikeassa? Onko sisälläni jättiläinen, olisinko voinut ajatuksia muuttamalla muuttaa elämäni a la Wayne D Dyer?

Kun ajattelen kaikkea sitä melankoliaa, jolla ympäröin itseni nuorempana, ei ihmekään, että rakkauselämäni ja sitä kautta koko elämäni oli tragikoominen, kuten ystäväni totesi.

Ja kun melankolia on poissa, niin mitä sieltä löytyy - tyytyväinen, lähes onnellinen mies. En toki ole mikään menestynyt uraohjus, mutta toisaalta se ei minusta ole tavoiteltavakaan. Mutta myönteiset ajatukset itsestä, omista mahdollisuuksista ja kyvyistä kyllä ruokkivat itseään. Onko positiivinen ajattelu kuitenkin totta? Olenko ajatellut elämäni hyväksi?

Olin tänään aivan kamalassa työhaastattelussa. Mitä pidemmälle haastattelu eteni, sitä enemmän ärsyynnyin kysymyksiin, jotka olivat mielestäni aivan kummallisia. Toisaalta puhuttiin kapulakielisesti käsitetasolla ja kuitenkin piti yrittää kertoa itsestään käytännön toimijana. Pahinta oli se, että olemme tuttuja ja mahdollinen tuleva lähiesimies viesti vaan huonoa kemiaa.
Tajusin jossain vaiheessa, että en voi ottaa paikkaa vastaan, vaikka sitä tarjottaisiinkin, toivottavasti hekin. Olen kerran aiemminkin ollut vastaavassa tilanteessa, jolloin selvitin itseni ulos leikkimällä bimboa. Nyt ei ollut siihen varaa, koska olemme kuitenkin pienellä alalla ja vähintäänkin yhteistyökumppaneiden yhteistyökumppaneita.

Mitä tällä on tekemistä myönteisen ajattelun kanssa? Ehkä ei mitään. Ainoastaan esimerkki siitä, että aina ei onnistu, vaikka ajattelisinkin myönteisesti. Ja onnistuminen ei aina takaa myönteisestä lopputulosta.

En oikein tiedä miten suhtautuisin TEHYn palkkavaatimuksiin. Kun toisaalta ymmärrän, että työ saattaa olla raskasta, vaativaa ja siitä ei makseta tarpeeksi. Toisaalta sitten omat ja ystävien kokemukset esim. HYKSissä ovat sellaisia, ettei kiireistä sairaanhoitajaa poliklinikoilla ole näkynyt. Eli kaikkialla työ ei ehkä ole yhtä stressaavaa eikä sitä tehdä yhtä pienin resurssein kuin on annettu ymmärtää.

On kuitenkin selvää, että resursseja tarvitaan lisää moniin paikkoihin. Ja ilmeisesti paras tapa saada työvoimaa on maksaa sille kilpailukykysinen palkka. Ruotsin tai Norjan kanssa ei Suomi kuitenkaan voi kilpailla

Tänään oli hesarissa muuten fysioterapeutista, jonka asumiskulut veivät puolet palkasta. No, nettopalkka 1545 ei minusta ole mikään superpieni, itse asiassa sillä kyllä pärjää. Itsellä tulot on samaa luokkaa. Mutta hänelläpä oli omakotitalo ja sen asumiskustannukset! Helsingissä.

Omakotitalot ovat keskimäärin täysin tavallisen palkansaajan ulottumattomissa täälläpäin, joten menisi minullakin puolet, eikä niitä noilla hinnoilla edes enää saa.

Juttussa vertailtiin siis eri puolella Suomea asuvien hoitohenkilöiden palkkoja ja elinkustannuksia. Vertailut eivät kuitenkaan olleet yhteismitallisia, mutta sehän ei le mitään uuttaa näissä tehyläisten palkkoja käsittelevissä jutuissa.

Jutun pointti oli se, että yksinhuoltajana neljää pojan kanssa Suutarilassa omakotitaloa asuva fysioterapeutti ei pärjännyt palkallaan. Ja nyt kysymys, onko tämä työnantajan vika, vai pitäisikö ihmisen mitoittaa asumisensa ja menonsa tulojen mukaan?

Kun TEHY puhuu mielellään jäsentensä pitkästä koulutuksesta niin 3,5 vuoden pituinen koulutus tuskin kuitenkaan on niitä pisimpiä maassamme. En yleensä kyllä ymmärrä miksi koulutuksia mitattaisiin niiden keston mukaan, tärkeätähän olisi keskittyä sisältöön.

Julkinen terveydenhuolto tulisi panna remonttiin aivan täydelliseen. HYKSissä esim. erikoissairaanhoitaja hoiti toimistotöitä eikä ne sujuneet häneltä mitenkään tehokkaasti. Miksi näin, onko kaikki toimistohenkilöt laitettu pihalla ja hoitohenkilöstö naputtelemaan päätteitä?

Jotenkin tuntuu, että sillä panostuksella, jonka yhteiskunta käyttää näiden palveluiden tuottamiseen pitäisi saada arempi tulos, mutta miten, sitä kait viisaammat ovat pohtineet jo monen monta vuotta.

uutisissa sanottiin, että työvoimahallinto ja työnantajat tekevät kampanjan Ruotsiin houkutellakseen hoitajia Suomeen. Erityisesti yritetään saada paluumuuttajia takaisin alan töihin Suomessa. Hm, pitäisiköhän keksiä jotain ihan muuta, kun nämä henkilöt ovat luultavasti lähteneet juuri työolojen ja palkkauksen takia pois, eikä kumpikaan asia ole ratkaisevasti vissiin muuttunut.
Nyt sitten seuraa työtaistelu, toivon, että siitä ei seuraa ruumiita.

Kun katson blogauksiani huomaan, että olen usein voimakkaasti jotain mieltä, koen monia asioita epäkohdaksi ja julistan totuuksia torvestani. Näin siis blogissani.

Entä tosielämässä olenko kiivailija, joka pyrkii vaikuttamaan toisten mielipiteisiin?

Itseanalyysi on aina vähän vaarallinen paikka, koska tietyssä kohdassa on sokea itsensä suhteen ja varsinkaan ei voi suhtautua itseensä objektiivisesti.

Mutta uskoisin, että esim. työpaikalla minua pidetään aika leppoisana, easy going kaverina, jolta kyllä saa mielipiteen jos sitä kysyy, mutta harva pitää varmasti minään kiihottajana. Kavereilla ja tutuilla on varmaan samanlaiset käsitykset. Ystävät ja perheenjäsenet ovat nähneet kyllä sen kipakamman ja ehdottomamman puolen, mutta tuoko blogi esiin sisäisen agitaattorini?

Antaako blogi minulle areenan ammuskella puskista nimettömänä mielipiteitä, joiden takana en seiso omalla pärställäni?

Väitän, että näin ei ole, mutta blogi kyllä helposti korostaa ja alleviivaa tiettyä jyrkkyyttä, jota livenä keventäisi vähintäänkin pilke silmässä. Kun jotain kirjoittaa, se muuttuu helposti kovin ehdottomaksi ja toisaalta alttiiksi lukijan tulkinnoille.

Tekstin pätkä on vain yksi ajatus, mutta vastaanottaja voi antaa sille aivan toisenlaisia merkityksiä kuin kirjoittaja on osannut edes kuvitella. Ja tässä tietysti nettiin kirjoittamisen suola ja rikkaus. Parhaimmillaan syntyy vuorovaikutusta ja molemmat saavat jotain, ainakin agressioita, jos ei muuta…

Elämmekö monimutkaisemmassa vaikeatajuisemmassa maailmassa kuin edeltävät sukupolvet? Onko elämämme raskaampaa ja vaikeampaa kuin esi-isillä ja äideillämme? Tiedotusvälineitä seuraamalla tulee helposti tähän tulokseen. Työpäivät ovat nykyään hirveä pitkiä, työpaineet aivan kohtuuttomia ja työt seuraavat jopa kotiin asti, missä vielä pitäisi jaksaa seurustella lasten tai puolison kanssa?
Konsultit käyvät rahastamassa yrityksiä opastamalla näitä tehokkaaseen työhyvinvoinnin kasvuun. Vanhemmat tarvitsevat tukea vanhemmuudelleen ja ammattiauttajat yrittävät ohjata nuorisoa elämässä eteenpäin. Yhä useampi on masentunut, stressaantunut ja voi huonosti.
Usein kuulee taustalla olevan nykyajan suuret vaatimukset jne.

Mistä nämä vaatimukset tulevat ja kuka ne meille asettaa? Ja onko ennen eletty kuin ellun kanat pellossa?
Jos ajatellaan sadan vuoden taakse, niin oliko elämä helpompaa silloin? Oliko työnteko pientä puuhastelua ja lastenkasvatus kävi käsiä napsauttamalla?
Suurin osa suomalaisista eli tuolloin maatalousyhteisöissä ja teki maataloustöitä. Päivät oli pitkiä ja työtä helpottavia koneita oli vähän. Ruokaa oli kenellä oli ja perusruokana oli leipä, puuro ja perunat.
Vaatteet tehtiin kotona, lääkärissä tuskin oli varaa käydä tai ainakaan ostaa lääkkeitä jne. Kotona kaikki tehtiin käsin ja vaikka käsipareja olikin monta vanhempien apuna, ei hommat koskaan loppuneet. Työviikko oli kuusipäiväinen.

Entäs ne paineet? Työväestöllä oli kovin vähän oikeuksia ja osa oli suorastaan isäntiensä oikkujen armoilla. Helppoa ei ollut maaseudun torpissakaan, koska torppari saattoi hyvinkin elää alituisen häätöuhan alla.
Koko maaseutuväestön elämää sääteli vuodenajat sekä maasta saatava sato – asiat joihin ei kovasti pystytty vaikuttamaan, vaan kaikki oli "luojan kädessä". Säätä ja ilmanalaa tutkailtiinkin ahkerasti ja koetettiin etukäteen arvuutella miten onnistuisi kylvöt, viljan tuleentuisi jne. ja tulisiko halla? Eihän nuo ongelmat vieläkään ole ohi maatalousväestöltä, mutta silloin kato merkitsi suurta yhteiskunnallista onnettomuutta, nykyään kukaan tuskin joutuu mierontielle.

Usein puhutaan, että nykyihminen olisi jotenkin raskaamman takaan alla kuin oltiin ennen, mutta ainakin minun on vaikea sitä käsittää. Paineet ovat vain erilaisia. Onko nykyihminen veltompi marisija, joka vaatii enemmän ja on itse valmis tekemään vähemmän.
Itse asiassa näin luulen.

Pidämme itseämme koulutettuina, fiksuina jne. mutta kun seuraa esimerkiksi tv-tarjontaa, niin mitä sieltä tulee: visailua, kisailua ja tosi tvtä, jotka ei mitenkään edellytä tietoja, taitoja tai sivistystä. Huumori näyttää olevan yhtä halpaa kuin ennenkin välineet vaan ovat kehittyneet. Olemmeko itse asiassa kaikesta teknisestä ja tieteellistä kehityksestä huolimatta kehittyneet henkisesti?

Sankarimmme ovat malleja, formulakuskeja ja vaikkapa juri tositv julkkuja. Arvostusta mittaamaa edelleen rahalla ja rahaa saa paljon esimerkiksi juuri olemalla kävelevä mallinukke tai ajamalla autolla kehää.

Arvostettua on myös meikata malleja, suunnitella näiden päälle pukuja tai tuottaa mainoksia, joissa nämä esiintyvät.

Olemme todellakin kulkeneet sadassa vuodessa pitän matkan pois metsäläisyydestä, mutta mitä saimme tilalle?

Määrittääkö homous persoonallisuutta ja toimintaa enemmän kuin heterous?

Olenko enemmän oman koulutukseni tai ammattini edustaja tai olenko homo?
Nämä ei tietenkään sulje toisiaan pois, mutta vaikka olen sitä mieltä, että seksuaalinen suuntautuminen on vain osa ihmistä eikä missään mielessä määritä hänen koko persoonaansa, niin onko homous kuitenkin määrittävämpi tekijä kuin heterous?

Heterona olemisesta minulla ei ole kokemusta ja en myöskään ole tehnyt asiasta haastattelututkimusta, kunhan vaan mietin.

Ja ymmärrän, että en ole mikään homon prototyyppi, tuskin sellaista onkaan. Eli koko pohdiskeluni taitaa olla aika huteralla pohjalla…

Kuitenkin huomaan usein ihmisiä tarkkaillessani miettiväni onko tuo homo tai tuo? Värähtääkö tutka? Tekeekö hetero näin? Kun oletus on, että kaikki ovat heteroita, luulen, ettei synny tarvetta löytää toinen hetero.( Ikään kuin se, että on homo olisi jotenkin ratkeisevan yhdistävä tekjä...)Tämän etsintä saattaa toistua fiktiivissä maailmassa ihan samoin – onko tuo romaanihahmo homo, ja tuo elokuvahahmo ainakin on jne.

Ja entäs sitten oma elämä, miettiikö hetero uusia ihmisiä tavatessaan miten kertoo puolisostaan, ettei vain aiheuttaisi turhaa hämminkiä (moni homokaan ei varmaan ongelmoi tätä…)?

Olin tässä juri sairaalassa käydessäni ylpeä, kun kysyttiin lähiomaista ja ilmoitin reippaasti Nassun ja kerroin, että hän on puoliso.

- No, HYKSin henkilökunta on varmaankin aivan tottunut tähän, joten sen kummempaa siviilirohkeutta ei siinä tarvittu. Huomasin myös, että koska en ollut osannut odottaa kysymystä, en sitä ollenkaan jännittänyt enkä pelännyt kertoa asioita niin kuin ne on.

Eli vaikka olenkin ns. tullut ulos kaapista, ovat tietyt tilanteet silti vaikeita ja ne ovat vaikeita siksi, että omat ennakkoluuloni tekevät niistä vaikeita. Ok, varmaan tietyissä tilanteissa voi olla jopa turvallisempaa pitää ns. matalaa profiilia, mutta enimmäkseen homofobiaa taitaa olla omassa päässäni. Ja luulen, että se johtuu lapsuudesta ja nuoruudesta, siitä ilmapiiristä, jossa sukupolveni kasvoi.

Vaikka moni asia on mennyt eteenpäin ja olen itsekin rekisteröinyt parisuhteeni, niin silti jossain takana kummittelee aina vain ne vanhat asenteet, jotka tavallaan määrittävät olemista. Ikään kuin aina pitäisi perustella olemisensa ja tuoda esiin, että en ole valinnut mitään, muuta kuin että tietoisesti en yritä esittää jotain muuta. Tuntuu, että pitäisi olla sopivan reipas, fiksu, niin ja heteronoloinen, että kelpaisi ympäristölle. Entä jos ei olekaan heteronoloinen vaan neiti?

Mutta siis - määrittääkö homous jotenkin enemmän kuin heterous? Ainakin itsestä tuntuu, että halusin tai en, niin kovin usein mietin asioita siltä kannalta. En tiedä mitä olen ensisijaisesti, mutta yllättävän monessa yhteydessä olenkin homo. En kuitenkaan haluaisi olla esim. työpaikalla "virallinen" homo tai muutenkaan jossain seurueissa määrittää itseäni yksinomaan homoksi, mutta tuntuu, että se leima on helppo saada. Seksuaalisen suuntautumisen korostaminen kun tuntuu jotenkin, no ei nyt siltä, että puhuisi seksielämästään, mutta jotenkin oudolta. Kun ei muutkaan sano, että "Hei ,olen Sanna, olen hetero…"

Ehkä tämä on vaan oman persoonai kapeutta, sitä etten osaa julkisesti ilmaista tunteitani ja esim. pitää Nassua kädestä tms. Eli siinäkin mielessä tämä homo taitaa olla aika tavallinen suomalainen mies.

Ensin Lenita haukkui Halosen ja nyt kristillisten kansaneudustaja keksii syyttää presidenttiä siitä, että tämä ei ole ottanut kantaa hoitajien palkka-asioihin.
Kansanedustaja mm. viittaa Kekkosen lähetelleen myllykirjeitä ja hoidelleen kullissien takana asioita mielensä mukaan.
Tätäkö kansanedustaja todella toivoo, että maan asioita ei hoidettaisi parlamentaarisesti, avoimesti ja julkisesti vaan myllykirjein kullissein takana tai omavaltaisesti toimimalla?

Kansanedustajaksi hän nousi nimenomaan puhumalla hoitajien puolesta ja varmaankin ainakin osaksi myös hoitohenkilökunnan äänillä. Nyt hän on eduskunnassa, paikassa, jossa päätökset tehdään ja mitä tekee hän? Yrittää säälittävästi siirtää vastuuta presidentille ja ihmettelee miksi presidentti keskittyy hoitamaan" maailman asioita".

Kansanedustajaksi näyttää ilmeisesti pääsevän ilman että on millä tavoin perillä siitä mitkä asiat kullekin valtiovallan edustajalle ja elimelle kuluvat. Presidentin vaikutusmahdollisuudet sisäpolitiikassa ovat minimaalliset, nimityksiä lukuun ottamatta. Arvovaltaansa presidentti voi toki käyttää, mutta arvovalta minusta ainakin enemmin rapautuisi kuin kasvaisi, jos hän käyttäisi sitä yhden ammattiryhmän palkkaneuvotteluissa.
Kansanedusta sen sijaan on paikassa, jossa nimenomaan hoidetaan sisäpolitiikkaa, säädetään lakeja ja päätetään valtion talousarviosta myös niistä rahoista mitä valtio antaa kunnille. Jos kansanedustaja julkisesti esittää, että presidentin pitäisi puuttua näihin asioihin ei hän taida olla eduskuntapaikkansa arvoinen.
Mutta ehkä tämä kristillisetn listoilta ponnahtanut edustaja kuuluukin kokoomuksen kanssa
samaan liikaa luvanneiden sakkiin ja nyt kun pitäisi osoittautua puheidensa mittaiseksi alkaa syyttely.