Kauneuspilkku

Minulle kesä oli pitkään sama kuin elämä meren äärellä. lapsuuden kesät saaristossa, pakkoveneily perheen kanssa. Helsingissä hakeuduin meren äärelle aina kun voin. Lomakohteetkin valitsin tietysti meren ääreltä ja merinäköaloin.

Yhä edelleen on kiva käydä lapsuuden kesäpaikassa, jonne jopa mökin rakentamista puuhataan. Mutta muuten huomaan, että minun ei tarvitse päästä merelle, meren ääreen tai saada merinäköalaa. Järvi, joki, metsä ja pelto kelpaa ihan yhtä hyvin. Olen ehkä nähnyt elämässäni ihan tarpeeksi merta, jotta ymmärrän, että rauhan saavuttaakseni minun ei tarvitse mennä merta edemmäksi kalaan.
Eli mielenrauhan saavuttaa vaikka keskellä työhuoneen kaaosta, lomanaluspaniikissa.
Niinpä voinkin suunnata levollisin mielin kohta lomalle Nassun ja yhden ystävämme kanssa, Malagaan, merinäköalalla, totta kai.

Ei, en ollut vieraiden ihmisten juhlissa, kunhan kaupungilla baarissa. Olipa outoa olla Toverissa ja Kuikassa, molemmista puuttui jotakin. Savu.
Toverista puuttuivat myös asiakkaat, mutta ehkä syynä oli varhainen maanantai-ilta.

Huomasin, että ei, en kaipaa savua, en tupakanhajua enkä kirveleviä silmiä. En tiedä oliko tämä päätös hyväksi ravintoloiden myynnille, mutta ainakin työntekijöiden ja asiakkaiden terveydelle. Tosin seuraavaksi ne kieltää viinan.

Vielä pitää tsekata savuton Rytmi, sitä ei kyllä edes tunnista varmaan samaksi paikkaa.

Olin lenkillä

Kielot tuoksuivat voimakkaasti, myös juhannusruusut !levittivät jo sulotuoksuuan ulkoilijoiden iloksi.

Se oli tarpeen

Tuntui, että olin ainoa hieltä haiseva ulkoilija koko metsässä, miten kaikki vastaantulijat olivat onnistuneet parfymoimaan itsensä niin hyvin?

Kun suvivirret on taas veisattu tältä vuodelta, on kiivain keskustelu niistä vissiin tyrehtynyt. Monia perinteitä pidetään monikulttuuriseksi itseään mainostavassa yhteiskunnassamme syrjivinä ja epätasa-arvoisina, jopa loukkaavina.
Useat suomalaiset perinteet linkittyvät nykyään kristinuskoon; on juhlajumalanpalvelusta, suvivirttä yms. Se tuntuu unohtuneen, että moni nykyisin kristillsienä pidetty pakanallinen vuotuisjuhla taas on saanut aikojen kuluessa uutta kristillistä sisältöä kuten vaikka Joulu.
Perinteet, mikäli niiden halutaan jatkuvan, elävät ajassa ja muotoutuvat sukupolvien kuluessa.

Niinpä meidän ei minusta tarvitse olla turhan tarkkoja siitä, että joitakin meille perinteisiä juhlia tms. halutaan viettää omasta perinteestämme poikkeavalla tavalla. Toisaalta ei voi myöskään lähteä siitä, että jokin ihmisryhmä saa ikään kuin etuoikeuden säilyttää omat perinteensä niin, että valtaväestön tulee yksipuolisesti joustaa omassaan.

Nyt tuntuu, että monikulttuurisuus on yksi niitä sanoja, joita mielellään mainitaan kun puhutaan yhteisöjen arvoista. Mutta mitä se käytännössä tarkoittaa? Minkälainen on monikulttuurinen yhteiskunta? Itse en sellaista ole havainnut.

Tuntuu, että maahanmuuttajat ovat omissa porukoissaan ja suomalaiset omissaan, todellista vuorovaikutusta on vähän. Sanotaan, että esim. Helsingissä ei haluta asuinalueita jakaa tuloluokkien ja sosiaalisen aseman mukaan, vaan vuokra- ja omistusasuntoja pyritään tekemään sekaisin uusille alueille. Ehkä näin on. Silti tuntuu, että erityisesti maahanmuuttajat asuvat enimmäkseen ja lähes poikkeuksetta tietyillä seuduilla. Näitä kaupunginosia on etenkin Itä-Helsingissä, kun taas Länsi-Helsingissä törmää maahanmuuttajiin paljon harvemmin.
Se, että tietyt asuinalueet profiloituvat maahanmuuttajalähiöiksi ei tarkoita, että ne olisivat monikulttuurisia. Niissä voi ehkä elää useiden kulttuurien edustajia, mutta täysin eristäytyneinä omiin porukoihin. Onko tämä sitä monikulttuurisuutta?
Onko glbt- kulttuuria? Ja miten se liittyy monikulttuurisuuteen?
Ihminen voi luonnollisesti olla useassa eri vähemmistössä, mutta miten eri kulttuuriset vähemmistöt sietävät toisiaan? Vastakkain asettelu tuskin on aina valtakulttuuri vastaan vähemmistö, vaan rankimmat vastakohdat löytyvät varmaan aina sieltä reunoilta. Oli reunalla olon syy mikä tahansa. Monet uskonnolliset yhteisöthän suhtautuvat avoimen syrjivästi esim. homoihin. Myös sukupuolten välinen tasa-arvo on monissa kulttuureissa, jotain ihan muuta kuin suomen lainsäädäntö edellyttää. miten tällaiseen monikulttuurisuuteen tulisi suhtautua.
Onko meidän lainsäädäntömme huono, koska kaikki maassa elävät ihmisryhmät eivät halua sitä noudattaa?

Maassa maan tavalla sanottiin ennen, mutta näinä poliittisesti korrekteina aikoina ei enää. Mutta suomalainen joulu se on lähtökohtaisesti monikulttuurinen.

Voisiko mikään Viron patsaskiistan tapainen olla mahdollista Suomessa? Mikä olisi patsas, jonka siirtämisestä alkaisi meillä kansanliike? Herättääkö mikään patsas tai muistomerkki omassa sukupolvessani tai nuoremmissa enää voimakkaita tunteita? Jos Mannerheimin patsas siirrettäisiin menisinkö kadulle osoittamaan mieltäni?

Lapsuudenkodissani kaikki perinteet ovat aina olleet kunniassa. Siis, koti, uskonto ja isänmaa. Tuntuu, että mitä vanhemmaksi vanhempani ovat tulleet, sen tärkeämpää heille on esim. Lotta-perinteen vaaliminen. Erilaisia muistopatsaita ja muita monumentteja käydään pystyttämässä milloin minnekin.

En ole ihan varma onko kysymyksessä luontainen ”en halua toimia kuten vanhempani” -reaktio, tai sukupolviasenne, mutta minulle mikään muistomerkki tai patsas ei itsessään ole pyhä tai koskematon. Hautarauha on sellainen, mutta historioitsijana ymmärrän, että vuosisatojen kuluessa niin paljon unohtuu ja nykyisinkin muinaisia hautausmaita käytetään milloin mihinkin tarkoitukseen. Joten ns. pitkässä juoksussa mikään ei ole ikuista. Tämä ei tarkoita, että kannatan vandalismia ja yleistä piittaamattomuutta, mutta itselle rakennukset, puistot, yleinen siisteys ja viihtyisyys ovat huomattavasti tärkeämpi kuin jonkun merkkihenkilön patsas.

Eli meidän sivistyksemme, muistomerkkimme, arvomaailmamme - kaikki tulee muuttumaan, unohtumaan. Kun nyt vihitään kovaa kyytiä viime sotiin liittyviä muistomerkkejä, niin keille niitä tehdään? Niitä Tehdäänkö ne sukupolville, joiden lapsuus kului sodan varjossa ja jotka ehkä pian poistuvat haudan lepoon itsekin? Ovatko ne heidän kunnianosoituksia omille vanhemmilleen ja isovanhemmilleen ja ehkä vähän toisilleenkin ja itselleen? Kaiketi niiden tarkoitus olisi toimia muistona tuleville polville, olla muistutus siitä miten kerran on uhrauduttu isänmaan puolesta? Mutta kuinka moni näitä muistomerkkejä arvostaa? Tuleeko niistä tulevaisuudessa ”nähtävyyksiä” turisteille, ilman että kukaan miettii niiden syvempää merkitystä ja mikäköhän se merkitys on?

Tulin tänään poikkeuksellisesti bussilla töihin. Ihana sattuma: bussi oli puolityhjä eikä mitään meluavia koululaisia missään (sitten muistin että koulut ovat loppumassa)Kaikille riitti istumapaikka ja sai uppoutua rauhassa omiin ajatuksiin.

Yleensä (talvisin) aamubussissa on koululaisia, muutama vanhempi ihminen ja paljon työikäisiä naisia. Tänään oli yllättävän paljon työikäisiä miehiä. Tuli mieleen, että etelässä bussissa on yleensä myös työikäisiä miehiä – meillä nämä tuntuvat sotivan autokaistoillaan keskenään ja lapset, naiset ja vanhukset on tungettu busseihin.

Miksiköhän meidän miesten on niin vaikea käyttää busseja?

Itse kuljen huhtikuusta -marraskuuhun tavallsiesti pyörällä ja useimmiten työmatka onkin mukava. Kiirekin unohtuu metsän keskellä pyöräillessä. Tällä hetkellä työmatkan luonto onkin kukkeimmillaan. Tuomet ja kielot tuoksuvat, metsäorvokit tuovat väriä vihreyteen ja siellä täällä on muutama villiomenapuu ja sireeni muistuttamassa entisistä talon paikoista.

Bussissa tajusin miten paljon menettäisin jos kulkisin vuoden ympäri joka aamu sillä töihin.