Kauneuspilkku

Olen pitkään ihmetellyt erilaisten ystävien kummilapsihössöttämistä. Siis siinä tapauksessa, että kummilapsi on sukulainen, lähinnä sisaruksen lapsi. Kun näistä puhutaan aina kummilapsena, ei siskon tai veljen lapsena. Kuitenkaan nämä puhujat eivät ole käsittääkseni yhtään uskonnollisia eivätkä todellakaan toteuta kummin tehtävää kristillisestä kasvatuksesta. Itselläkin veljenpoika on kummipoika, mutten en ole kokenut, että suhteeni häneen olisi sen läheisempi tai erilaisempi kuin häneen siskoonsakaan. Sama kyllä menee käänteisesti, tuskin veljenpoika kokee minua läheisemmäksi kuin siskoani, tätiään. Eri asia olisi, jos lapsi ei olisi sukua, silloin kummisuhde selkeästi määrittelisi suhteemme. No, onneksi niitä ei ole siunaantunut. Kaikki nää ystävät kyllä on lapsettomia, et ehkä kyseessä on vaan joku lapsenkaipuu, who knows.

FBssa kiersi jenkkiläinen hieman satiirinen video sitä miten on ihme, että 50-,60- ja 70-luvuilla lapsuutensa viettäneet ylipäätänsä varttuivat aikuisiksi. Videon pointti oli, että ei ollut pyöräilykypäriä, kännyköitä ja lapset leikkivät keskenään ulkona pitkät päivät aina siihen saakka, kun katuvalot syttyivät. Lapsia ei kuskattu harrastuksiin eikä tosiaan valvottu erilaisin menetelmien 24/7. Yhdysvaltalaisesta näkökulmasta videolla muistutti erityisesti se, että onnettomuudet olivat onnettomuuksia, eikä syyllisiä ollut pakko löytää ja haastaa oikeuteen. Tämä viime mainittu ikävä kulttuurinen piirre, kertoo ehkä jostain suuresta henkisestä muutoksesta yhdysvaltalaisten ajattelussa ja on kyllä leviämässä meillekin. Onnettomuuksia ei voi tapahtua, kaikelle on löydettävä vastuutaho ja syyllinen, jolta voidaan saada miljoonakorvaukset.

Mutta se siitä. Niinhän se on että, edellisten sukupolvien lapsuudessa on ollut aina kaikenlaista sellaista mikä on muuttunut seuraavien sukupolvien aikana. Moni asia on kuitenkin muuttunut myös parempaan. Pyöräilykypärä oikeasti estää vakavia loukkaantumisia jne. Puhumattakaan henkisestä puolesta.

Itse 80-luvulla nuoruuden kokeneena voi todeta, että hyvä kun selvisi hengissä. Vaikka homous ei enää ollut sen enempää rikos kuin sairaus vuoden 1981 jälkeen, koki lapsi, teini ja nuori kuitenkin ympäristön asenteet niin, että se oli molempia. Se oli kuitenkin ollut lapsuuden aikana niitä. On vaikea kuvailla pelkoja, joita päässä pyöri, mutta ne pelot olivat todellisempia kuin toiset homot. Ketään ei tuntenut pikkukaupungissaan ja jatkuva pelko "paljastumisesta" oli läsnä ja varjosti sosiaalisia suhteita. AIDSin leviäminen tavallaan palautti homouden sairaudeksi yleisessä ilmapiirissä, jos se koskaan ehti sieltä edes poistua. Viimeistään Rock Hudsonin kuolema ja siihen liittyvät seikat läväytti asian myös laajojen piirien tietoisuuteen. Se, että kasvaa ympäristössä, joka jatkuvasti tuomitsee sen mitä olet, ei voi olla jättämättä jälkiä. En tiedä tulenko koskaan kulkemaan käsi kädessä mieheni kanssa julkisella paikalla, enkä tarkoita, että se tekisi elämästäni huonompaa, mutta en vaan osaa, pysty ja kykene näyttämään julkisesti mitään tunteita miehelleni. Osa on varmaan ihan luonteesta johtuvaa ja sitten voidaan kysyä, että miten lapsuuden kokemukset ja ilmapiiri vaikuttavat erilaisiin luonteisiin.

Muutto Helsinkiin auttoi hieman, mutta toki täälläkin eli samassa "paljastumisen" pelossa, kunnes pikku hiljaa uskaltautui ulos homoravintolaan ja tapasi siellä opiskelukavereitakin. Siitä se sitten lähti, 1990-luku, joka minulle merkitsee henkistä vapautumista ja itsensä hyväksymistä. Lopulta keräsi voimansa ja sai kaapin ovet avattua myös perheelle, mistä oli sitten kaikenlaisia seurauksia, joiden kanssa piti elää pitkään.
Itseään ei voi ajatella koskaan muuna kuin omana itsenään, mutta on lohdullista ja hienoa, että omana elinaikana on kuitenkin moni asia mennyt eteen päin. Toki homofoobikkoja on ja he ovat ehkä entistä äänekkäämpiä, mutta erotuksena 80-lukuun, heidän ajatuksiaan ei enää yleisesti hyväksytä hiljaisesti tai äänekkäästi hurraten, vaan niitä jopa tuomitaan ääneen ja voimakkaasti. Setan ja monen muun aktiivin toiminta on kantanut tähän asti. Ja omassa elämässään itse kukin voi oman persoonansa kautta omalla tavallaan vaikuttaa asioihin. Juuri niin paljon kuin haluaa. Olin juuri työhaastattelussa, en varmaankaan saanut paikkaa, mutta se ei liity sinänsä tähän. Tärkeää oli, että huomasin vain esitellessäni itseni sanovani, että olen se ja se ja naimisissa. En edes ajatellut, että asiassa olisi ollut jotain ihmeellistä, ja eihän siinä olekaan. Niin, naimisissa olen, vaikka en avioliitossa. Jonain päivänä, toivottavasti pian, noiden sanojen välille voi vetää yhtäläisyysmerkin. Minä 80-luvulla ei koskaan olisi voinut kuvitella, että olisi naimisissa miehen kanssa ja sanovansa sen ääneen.

Hohoijaa, hyväksyisipä eduskunta nyt avioliittolain muutoksen, niin loppuisi tämäkin vouhkaaminen. Asia ei siitä miksikään muutu, että toiset todistivat raamatulla ja muilla perinteiksi kutsumillaan uskomuksilla omia ennakkoluulojaan todeksi ja Jumalan tahdoksi. Suomen lait säätää kuitenkin eduskunta, joka edustaa kansaa, ei jumalaa. Jos Jumala on olemassa, hänellä on omat lakinsa ja hän päättää niistä.
Tällainen viivytystaistelu on turhaa ja kertoo lähinnä siitä, että ihmiset eivät elä samassa todellisuudessa ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Toki erilaisia näkemyksiä on ja saa olla, mutta silloin kun ne rajoittavat yhdenvertaisia oikeuksia, ei voi olla niin, että rajoittajat ovat oikeassa ja heidän oikeutensa rajoittaa toisten ihmisoikeuksia on suurempi kuin niiden, jotka näitä ihmisoikeuksia saisivat.
Lisäksi kun "perinteisiltä" eli heteropareilta ei olla ottamassa mitään pois. Miksi se, että kaikki saavat solmia avioliiton olisi pois joltain toiselta? No tätähän tällä foorumilla ei tarvitse kysellä.
Henk. koht. koko laki ei vaikuta mitenkään, mutta noin niin kuin yhteiskunnallisena asiana se toki on merkittävä. Myös siksi, että kansanedustuslaitos ei kykene itse korjaamaan tällaista yhdenvertaisuusongelmaa, joka sen pitäisi korjata jo olemassa olevan lainsäädännön vuoksikin. On käsittämätöntä, että ihmisoikeusasiassa tapahtuu muutosta vasta kansanliikkeen ja kansalaisaloitteen pohjalta. Miten voi olla, että perustuslain säädösten toimeenpano ei velvoita kansanedustajia? Tai mitäs tässä ihmettelen, koska me emme oikeasti ole yhdenvertaisia ja tasa-arvoisia. Lapsi-kortin vetäminen tähän keskusteluun on juuri osoitus tästä. Kuvitteellisella ”"apsen oikeuksien puolustamisella", yritetään osoittaa, että vain tietynlainen perhe on sopiva kasvupohja lapselle. Tämä selvästi osoittaa, että tietyissä piireissä ei-heterot ovat jotain alempiarvoisia, ei-kykeneviä kasvattajiksi. Tietäisivätpä vaan kuinka moni lastentarhaope ja ope on ei-hetero, kun kauhistelevat, että kouluissa voitaisiin esitellä "tällaisia perhemalleja". Voidaan tietysti kysyä onko lapsen saaminen ihmisoikeus eli aikuisen oikeus saada keinotekoisesti alkuunpantu tai adoptoitu lapsi? No ei varmaankaan ole, mutta nämäkin mahdollisuudet tulee olla kaikilla tai sitten ei kenelläkään. Eli joko lapsia tehdään keinotekoisesti kaikille ja adoptio avataan yhtäläisesti kaikille.
Jos lähdetään luonnonmukaisuudesta tms. silloin ei keinohedelmöitys ole sen luonnollisempaa heteroilla kuin ei-heteroillakaan. Jumalaa ja luonnonvoimia ei voi kutsua avuksi vain silloin kuin niiden kuvitellaan tukevan omia mielipiteitä, mutta unohtaa silloin kuin näin ei ole. Jumala on toki siitä kätevä, että hänen suuhunsa voi laittaa melkein minkä tahansa mielipiteen. Luonto ei ole yhtä taipuisa.
Miten täällä pystytään hoitamaan mitään asioita järkevästi, kun näin ilmiselvää asiaa ei saada ratkaistua. No, tämä oli ns. retorinen kysmys.

Yksi sun toinen tuttu, jopa kaveri, on viime aikoina hokenut ”mie romahan” joko sosiaalisessa mediassa tai livenä. Olen varmaankin tosikko, en katso kotimaisia sketsiohjelmia, en katsonut niitä lapsenakaan, jolloin olisin varmaankin kuulunut kohderyhmään. Itse asiassa en muista mitään hokemia lapsuudestani,myöhemmin hoettiin muistaakseni jotain viljoa koulunpihalla. Nyt aikuiset koulutetut ihmiset hokevat samaan tapaan työpaikoilla, puhelimissa… tätä romahdusta. Ja meillä kaikilla pitäisi olla hauskaa. En tiedä mitä ajatella, kansakuntamme taitaa banalisoitua hyvää vauhtia. Tai ehkä tämä on aina ollut tällaista - enhän minä tiedä kuinka monella työpaikallakin sitä viljoa huhuiltiin… Onneksi silloin ei ollut sosiaalista mediaa, matkapuhelimia (äly-sellaisista puhumattakaan). Suomalaisia syytetään tuppisuiksi, ja parempi niin, kuin että koko kansakunta joikaa yhdessä suin sketsihahmon hokemaa.

Mutta banalisoituminen ja kaupallistuminen ovat Kokoomus-Suomen nykypäivää (en voinut vastustaa). Palkkakuopassa lasikaton alla kyyhöttelevät koulutetut naisetkin ovat naisten päivänä innoissaan jos saavat kukkia, kuohujuomaa, konvehteja ja kuplakylvyn. Tasa-arvokin on siis helposti vaihdettavissa pikku lahjoihin, kukapa sitä mitään syvällisiä jaksaisi miettiä, pääasia että mies siivoaa.

Häät ovat päivä prinsessana, muut juhlapyhät suorituksia, joista selvitään oikeanlaiset lahjat, ruuat ja kattaukset ja sisutukset suorittamalla. Kuin muinaisaikojen taikamenot ja rituaalit konsanaan. Kuvittelemme että oma aikamme ja toimintatapamme ovat kehittyneitä ja järkeviä suhteessa menneisiin aikoihin, vaan eipä siltä vaikuta.