Kauneuspilkku

Maailmassa tapahtuu niin paljon, että ajatukset tuntuvat sinkoilevan toivosta epätoivoon nopeammin kuin ehtii lauseen kirjoittamaan loppuun.
Euroopan tai ainakin tiettyjen tahojen halu sitoa itsensä Venäjän kaasuun 1970-luvun suomettumisenkin ylittävällä innolla on kummallista. Miksi ihmeessä Länsi-Eurooppa haluaa tulla riippuvaiseksi maasta, jossa tunnetusti ainoa vakaa tilanne on epävakaus. Kaasuputkeen investoimien olisi energiapoliittisesti tyhmintä mitä Länsi-Eurooppa voi tehdä, mutta tietysti kun nämä tunnetut ja ahneet ex-poliitikot lobbaavat, niin asia lienee selvä.

Obama tuo toivoa Amerikkaan ja vähän muuallekin, mutta kerrankin olen Putinin kanssa samaa mieltä, liian suuret odotukset johtavat yleensä vain pettymykseen. Eli ei kannata odottaa ihmeitä yhdeltä mieheltä ja varsinkaan heti, vaikka ripeästi hän onkin ryhtynyt hommiin.

Luin Sofi Oksasen puhdistuksen. Se mikä oli hyvää Stalinin lehmissä oli nyt jalostunut paremmaksi ja se minkä takia en pitänyt hänen esikoiskirjastaan, eli kuvaus kirjailijan bulimiasta, oli vedetty vessasta alas. Vaikka asia ei sinänsä ole uusi, niin puhdistus onnistui tuomaan Viron lähihistorian ihmiskohtalot niin lähelle ja niin raadollisina ja kokonaisina, että ainakin minusta kirja oli samalla kertaa mukaansatempaava ja toisaalta jopa vastenmielinen. Mutta siis hyvä. Vaikka itse tarina varmanakin on fiktiota, uskon, että se olisi ollut mahdollinen ja se tekeekin siitä niin surullisen. Jotenkin pystyin samaistumaan siihen pelkoon, jota ihmiset tunsivat. pelkoon siitä, että paljastuisi pelkoon siitä, että joku saisi tietää salaisuuden. Se tulee niin lähelle omia teinivuosia, jolloin oikeasti pelkäsi, että joku saa tietää, että olen homo. Kadulla pelkäsi, että homous näkyy ja saa turpaansa. Miten teki kaikkensa, jotta tämä karmea salaisuus ei paljastuisi.
ja vaikka mittaluokka on aivan eri siis kirjan henkilöillä ja itsellä, niin silti pystyi tunnistamaan tuon tunteen itsessään. Ravistelevaa.

googlasin tänään työasiaa ja päädyin lopulta jonkun vihreän kunnallispoliitikon sivuille. Silmään pisti tämän henkilö esittelyssä, että hänelle tärkeätä on "vahva, aito ote elämään".
Jäin miettimään, mitä mahtaisi oikein tarkoittaa, kun ilmoittaa, että itselle on tärkeää aito ote elämään? Tarkoittako se, että on ihmisiä, joilla ei ole aitoa otetta elämään? Voiko siis elää jotenkin keinotekoisesti? Kun kyseessä on vihreään liittoon sitoutunut henkilö, niin tulee mieleen, että aito tarkoittaa luomua tai jotain sen suuntaista, lisäaineetonta ehkäpä kaikkea massakulttuuria vastustavaa?
Mutta mitä on keinotekoinen elämä? Elänkö minä aidosti vai keinotekoisesti? Entä onko otteeni elämästä vahva?
Kuinka paljon kielessämme käytetään ilmaisuja, joilla lopulta ei sanota yhtään mitään. "Vahva, aito ote elämästä" synnyttää tosin mielikuvan ihmisestä, joka on aikaansaava, elää täysillä ja jonka elämänarvot ovat kaikinpuolin oikean suuntaiset. Mutta tarkalleen lause ei sano mitään. Juuri tällaista kieltä tuotetaan kuitenkin yhä enemmän ja se on yhä tavallisempaa kaikkialla. Ammattislangin tilalle on tullut konsulttikieli, poliitikkokieli ja tällainen yleiskieli. Työelämässä ei ole niinkään tärkeää mitä teet, kuin se mitä sanot ja miten sanot. Sama trendi on ollut jo pitkään politiikassa ja nyt se on selkeästi jo yksityishenkilöidenkin kieltä.
Mutta kun meillä on turvanamme poliitikontaimia, joilla on "vahva, aito ote elämästä", ei meillä varmastikaan ole hätää, että taantumasta tulisi - hui lama. Sitä sanaahan ei saa sanoa.
Tosin pyykkipoikia voi tarvita nenään, jos tämä aitous on samaa kuin vihreiden tunnetun kansanedustajan kohdalla - aito vihreä kun ei vissiin tarvii mitään keinotekoista raikastetta, kuten deodoranttia.