Kauneuspilkku

Rekisteröidyin Facebookiin. Syyni on puhtaasti professionaalinen, haluan tutkia miten se toimii ja lähinnä eri yhteisöjen facebook -sivustoja. Minkälaisia tietoja ne jakavat ja miten facebook sivu eroaa/ on osa yhteisön muuta nettiviestintää.
Ainakaan toistaiseksi ei ole pienintäkään intressiä haalia kavereita. Nyt on yks, Nassu ja mietin, että kuinka paljon tämä facebook-kaveruus itse asiassa määrittää omaa tiliäni.
Luonnollisesti facebook ehdottaa minulle kaikkia Nassun kavereita (joissa tosielämässä on oikeasti myös ystäviäni) ystäviksi. Sen lisäksi Facebook ehdottaa minulle erilaisia kiinnostuksen kohteita kuten setaa, pekkahaaviston vaalisivuja ja monta muuta sivustoa, joita arvaa nassun tykkäävän. Ystäväni, tässä tapauksessa Nassu, siis määrittää kiinnostukseni kohteita.
Jos facebookissa kaverit siis määrittelevät kenestä tai mistä saattaisin tykätä, eikö niin ole tosielämässäkin?
On toki, mutta jokin tämän järjestelmän tavassa vaan ärsyttää, se on jotenkin niin suoraviivaista ja tyrkyttävää, että ei todellakaan tee mieli tykätä mistään eikä kenestäkään, jota sivusto minulle ehdottaa.
Vaikka ymmärränkin, että facebiook ei ole asentanut minuun mitään jäljitintä, silti tuosta kaikesta tulee ällöttävä olo, ikään kuin en osaisi itse ajatella vaan tarvitsisin koneen tekemään valintoja puolestani.
Ehdottaisiko facebook myös kuntavaaliehdokkaita? Moni valitteli vaalien yhteydessä ehdokkaan valitsemisen vaikeutta, vaalikoneista yms. huolimatta. Voisiko facebook tehdä valinnan puolastamme tai ainakin ehdottaa kavereiden valintoja?
Olen kytkenyt pois paljon toimintoja, kuten mainoksia yms., epäilemättä niistä saisi lisää tutkittavaa. Ehkä FB ehdottaisi myös minulle sopivia vaatteita, tuoksuja, autoa ja asuinpaikkaa, jos vaan kertoisin itsestäni sille enemmän.

Ihmiset, jotka kohkaavat kummilapsistaan, ovat aina tuntuneet no, hieman rasittavilta ja ehkä säälittäviltä. Usein, ei varmana aina, kummilapsestaan koohottaa lapseton, sinkku tai parisuhteellinen ja projisoi omaa lapsen kaipuutaan tähän kaverin tai sukulaisen lapseen.
Itsellä on yksi kummilapsi, pakosta. Koska tapa ilmeisesti vaatii pyytämään sisaruksia kummiksi jne. ja hirveän pontevasti ei kehdannut kieltäytyä. Kummilapseni on jo aikuinen enkä ole koskaan ajatellut että suhteeni veljenpoikaani olisi jotenkin erityinen, siksi, että olen yhtenä krapulaisena sunnuntaipäivänä lukenut raamatunjakeen ja juonut pullakahvit. Tai läheisempi kuin kummipoikani siskon kanssa.
Kummisuhde on kuitenkin monelle kaverillenikin tosi tärkeä ja niinpä niistä toisten ihmisten palleroista tulee kuunneltua yhtä sun toista tarinaa, vaikka ei niin kiinnostaisi. Tai väärin, ne pallerot ei ehkä sinänsä kiinnosta, mutta erilaiset tavat kasvattaa niitä ovat kyllä sosiologisesti kiinnostavia.

Huh, onpa "Kauneuspilkku" tämän blogin perusteella pisteliäs, kriittinen ja aika ajoin aika negatiivinen. Olenko se minä?
En tunnista itseäni ainakaan negatiivisuudesta, mutta kirjoitukset puhuvat puolestaan… ehkä tämä Blogi on sitten se oksennusämpäri, jonne tulee rykäistyä mielen kuonat ja saastutettua webin ilmapiiriä osaltani.
Ei kait sitä kiistääkään voi, kyllä ne ovat minun ajatuksiani, mutta Kauneuspilkku tuntuu enimmäkseen edustavan vaan sitä kriittistä puolta.

Kauneuspilkulla, tuolla politiikan tarkkanäköisellä seuraajalla onkin nyt paha pulma. Ketä äänestää kuntavaaleissa? Luulisi, että Helsingin kokoisessa kylässä ehdokkaat olisivat silleen, no sanotaanko vähemmän henkilökohtaisia tuttuja eivätkä edes tutun tuttuja ja henkilökohatinen ulottuvuus ei haittaisi ehdokasvalintaa. Yllättävän moni on ihan opiskelukavereita tai vähintäänkin yliopistoaikaisia naamatuttuja… nykyisin monelle varmaankin naamakirjatuttuja.
Löysin kuitenkin mielestäni sopivan kommunistin, jolle äänen antaa, tsekkasin vielä vastauksia vaalikoneessa, jotta mitään perustavanlaatuista ristiriitaa ei ole. Vaan kuinkas sitten kävikään? Eilen lounaalla ystävä antoi lisätietoja ehdokkaasta, joka olikin sitten ystäväni ystävän sukulainen. Kävi ilmi että varsinainen puolueshoppailija on kyseessä, ja sain kaupan päälle muutamia muita lisätietoja ehdokkaan ns. vakaumuksesta. Annanko juorujen vaikuttaa äänestyspäätökseeni?
Totta helvetissä, nehän ovat luultavasti todempia kuin vaalilupaukset ja valaisevat ehdokkaan persoonaan paljon enemmän kuin vaalikoneeseen ruksitut vastaukset.
Niinpä uutta ehdokasta etsimään…

Ja mitä tulee luonteeseeni kyynisyys on osa minua, mutta niin on myös sinislimäisyys. Olen siis Helposti höpläytettävä kyynikko.

Mikäköhän siinä on, että kaksi johtoa kohdatessaan aina haluaa kietoutua yhteen tiiviiksi mykkyräksi ja mennä suorastaan solmuun keskenään? Kolmen johdon kimpan selvittäminen käy jo työstä. Mitenköhän ne sen tekee? Heti kun silmä välttää...

Hyvä romaani tai tietokirja, aamupuuro, syysmyrsky kun en ole vesillä, kesäsade ulkona, auringonpaiste, vastaleivottu tuoksuva pulla, uudet perunat, itse poimitut mustikat puurossa, ystävällinen hymy, työpäivä, jolloin tuntee auttaneensa jotakin tai saarneensa aikaan jotain, kun huomaa edistyneensä harrastuksessa , aamu-uinti mökkirannassa ja kastepisarat aamulla.

Miksiköhän iltapäivälehdillä on tarve hehkuttaa presidenttimme puolison tyylikkyyttä? Se tuntuu myös olevan asia, jota ihmiset mielellään kommentoivat, että meillä on niin tyylikäs presidenttipari! Tietysti presidentin valta on nykyään mitä on, mutta eipä tämä mediahuomio arvovaltaa nosta.
Kun katselee kuvia rouvasta yhdessä Norjan kuningattaren kanssa, niin ikäeroa ei uskoisi olevan 50 vuotta…ei vaikka toisella iho onkin sileämpi. Kukakohan kertoisi, että tellervokoivistokampaus ei ole ollut muodissa vähään aikaan, ja nuorilla naisilla varisnkaan.

Vaikka kritisoinkin Mannerheim-elokuvaa faktojen puutteesta, ei se tarkoita, että olisin joku uutisfriikki tai vielä vähemmän taidevihaaja. Silti minusta on hyvä ajatella, minkä vuoksi taidetta tehdään. Aivan samoin kuin mistä näkökulmasta uutiset toimitetaan tai historiaa kirjoitetaan. Objekttivisia faktoja on vain luonnontieteissä, sanotaan. Mutta epäilevä voi kysyä, mistä senkään voi tietää. 2+2=4 on vain niille, jotka ovat yhtä mieltä noiden symbolien sisällöstä. Kaikki meille esityt faktakin kulkevat jonkun ihmismielen tai joukon suodatuksen läpi. Täytyy vain valita mitä pitää luotettavana tai kiinnostavana ja itselleen tärkeänä. Uutis- ja muu mediakohina on kuitenkin siellä jossain 24/7.
Olenkin jättänyt päivittäisen uutisten seurannan varsinkin kotimaisista tiedotusvälineistä hyvin pieneksi. Kuntauudistus, eurokriisi ja kuntavaalitkin pärjäävät hyvin ilman, että minun pitäisi niistä jatkuvasti kuulla.
Mielipiteeni eivät yleensäkään kulje niitä uria, jotka ovat vallitsevia yhteiskunnassa, joten miksipä en yrittäisi minimoida yhteiskuntaa elämässäni, niin kauan kuin voin.

Kuuntelin perjantaina YLE 1 kultakuumeohjelman, jossa keskusteltiin YLEn Mannerheimin elokuvasta.
Mukana keskustelemassa oli myös elokuva tuottaja Erkko Lyytinen, joka totesi jotenkin siihen tapaan, että Mannerheimista ihmisenä, siis yksityishenkilönä, ei tiedetä mitään. Hän sanoi tuotantotiimin tehneen riisöörtsiä ja mm haastatelleen "Mannerheimin perheen lähiperhettä", millä tarkoitti Suomessa asuvia Linderin suvun jäseniä. (Mannerheimin sisko Sophie oli naimisissa Hjalmar Linderin kanssa lyhyen aikaa ja Mannerheimilla oli suhde Kitty Linderin kanssa) ja kaikki harvat elossa olevat sanoivat, että hänestä ei tiedetty mitään.
Tuottaja toteaa mm. että kirjallisuus ,myös tietokirjallisuus ja tutkimus, on puhdasta fiktiota. "Mannerheimista ei tiedetä tänä päivänä yhtään mitään ja kukaan ei tullut sanomaan, että minä tiedän millainen Mannerheim on” . Elokuvassa tuottajan mukaan halutaankin esittää uusi tulkinta siitä minkälainen henkilö Mannerheim olisi saattanut olla.
Kultakuumeen keskustelu oli ihan mielenkiintoinen, mutta tuottajan elokuvalle kertomat tarkoitusperät jäivät silti kovin epämääräiseksi sanahelinäksi.

Aloin katsoa Areenasta myös itse elokuvaa. Katselin sitä noin vartin, mutta en keksinyt mitään syytä miksi olisin katsonut puoli tuntia lisää. Ei, ei aikani ole niin kortilla, mutta elokuva oli epäkiinnostava. Dialogi ja näytteleminen vaikutti kömpelöltä ja mitään uudelleen tulkintaa Suomen marsalkasta en löytänyt. Muutamia nimiä lukuun ottamatta en keksinyt mikä tarinassa liittyi Mannerheimiin. Se, että hän oli sotilas. Perusfaktatkin, kuten vaikka Gustafin ikä äidin kuollessa oli väärin. Lisäksi tarinassa esiintyi kummallinen kummitäti hahmo.
Tuottaja Erkko Lyytisen mukaan elokuvan halutaan herättävän kysymyksiä, olisiko Mannerheim voinut tuntea näitä tunteita, olisiko hän voinut toimia niin kuin elokuvassa, koska elokuvassa esiintyvä henkilö toimii samassa viitekehyksessä kuin Mannerheim? Myöhemmin hän korjasi lausumaansa saamansa kritiikin perusteella, että "tällä hetkellä me suomalaiset ei tiedetä Mannerheimin persoonasta keskiverrosti mitään."
En katsonut elokuvaa loppuun, mutta en usko, että se olisi lisännyt tietämystäni Mannerheimista tai vastannut tuottajan keksimiin kysymyksiin. Koko kysymyksenasettelu tuntuu myös kovin keinotekoiselta. Yhtä hyvin Mannerheimin voisi korvata naapurin Villellä.
Tuottaja ei myöskään ollut vissiin perillä siitä, että Mannerheimin itse kerrotaan sanoneen, että hän epäonnistui elämässään kaikkein tärkeimmäissä asiassa: aviomiehenä ja isänä. Olisi ehkä kannattanut lukea edes yksi Mannerheim-kirja ennen kuin ryhtyi tähän hankkeeseen.
Elokuvan motiivit voivat selvitä tuotannosta kertovasta tv-sarjasta, tai sitten ei.
Tuntuu, että tarkoitushakuisesti käytettiin nimeä, joka varmasti herättää suuria intohimoja suomalaisten
keskuudessa. Tavoite oli varmasti saada aikaan keskustelua, mutta edelleen minulle jäi epäselväksi, mistä
halutaan keskustella. Mannerheimin epäonnistuneesta avioliitosta, seksielämästä tai mistä?
Ehkä jos jaksan katsoa koko elokuvan loppuun joskus tulen viisaammaksi, tai sitten en. Joka tapauksessa tuottaja onnistui antamaan itsestään ylimielisen ja asioihin kovin pintapuolisesti perehtyneen vaikutelman. Ehkä se on yleisestä elokuva- ja taidealalla? Ainakin nykyinen professori, kissantappovideontekijä, tuntui komppaavan häntä: taiteilija ei ole vastuussa mistään. Miksi taiteen sitten pitäisi kiinnostaa ketään, jos sillä ei ole mitään sanottavaa, ja miksi sitä ei saisi sanoa ääneen?

Tulipa sitten käytyä Tukholmassa. Syyslomailua melkein neljä päivää. Kaupunki ei ole minulle tai Nassulle mitenkään übertuttu, joten nähtävää ihan turistimielessäkin riitti paljon. Nassu on siellä piipahdellut työasioissa, itse muutaman lyhyemmän lomamatkan verran.
Tykätään molemmat käydä museoissa, kävellä kaupungilla ihan vaan taloja ja paikkoja katsellen jne. Tällaiselle turistille Tukholman on hyvä kohde, museoita on keskustassa vähän joka kulmalla, joten valinnanvaraa on ja rakennukset monin paikoin varsin komeita.
Keskiaikamuseo ja Vaasa-laiva jäivät mieleen positiivisesti. Molemmat ainakin yrittivät tuoda menneisyyden lähemmäs nykyihmistä, kokemuksellisesti. Moderna museet ei häikäissyt, kaupunginmuseo vaikutti sekavalta, joten ei pelkkää suitsutusta museo-osastolle. Oudoin nähtävyys organisoinnin puolesta oli Drottningholmin linna. Koska saavuttiin harmillisesti opastuskierrosten välissä, päätettiin mennä tutkimaan huoneita omin päin. Yllättävää oli, että omin päin tutkiskeluun ei ollut mitään osviittaa tarjolla, karttaa, audio-guidea tms. Yllättävin löytö oli yhdessä salissa tyrkyllä ollut turistikrääsä, linnanpuotia sinä vaan mainostettiin. Sattumalta kun kuuli opastuskierroksen selostusta, eipä sekään asiantuntevuudellaan huimannut. Tuli sellainen olo, että kuningatar tarvii kiireesti lisää rahaa uuteen kiristykseen ja sekin turistikrääsä sit kaupan hyllylle.
Kaiken kaikkiaan Tukholma on kyllä hyvä kohde pitemmälle tai lyhyelle visiitille. Matka lentäen on lyhyt, useimmat asiat toimivat samalla logiikalla kuin meillä ja englannilla pärjää hyvin, jos ei halua paikallista kieltä puhua. Nähtävää ja koettavaa riittää useammallekin vierailulle.
Joskus aiemmin olen huomannut, että paikalliset maahanmuuttajataustaiset henkilöt eivät aina saa selvää suomalaisesta ääntämisestäni, ehkä kielessäni on myös joitakin finladismeja, jotka eivät avaudu heille. Tällä kertaa ongelmia ei ollut, ehkä satuin asioimaan vaan syntyperäisen ruotsalaisen kanssa tai sitten juuri siinä kohtaa puhuin englantia.
Suurin ero katukuvassa ei ehkä ollut kuitenkaan erinäköisten ihmisten määrä, vaan se, että autot pysähtyivät odottamaan AINA hyvissä ajoin ennen suojatietä (sekään ei taida olla skydsväg vaan övergångsställe) toisin kuin meillä, missä jalankulkija saa odottaa.