Kauneuspilkku

Hesarissa oli yhtenä päivänä juttu autotune –softasta levyn teossa. Siis softasta, jolla laulajan (ehkä säestyksenkin) voi tuunata oikeaan sävellajiin ja ilmeisesti kaikin puolin vahvistaa ja muokata ääntä. Tätä ilmeisesti on käytetty jo pitkään ja niin yleisesti, että on kokonainen sukupolvi, joka on tottunut tähän tuunattuun sävelmaailmaan. Tämä selittää varmaan osaltaan sitä, miksi Madonna 1990-luvun puolivälin jälkeen kuulostaa ihan erilaiselta kuin saman vuosikymmenen alussa. Äänen täyteläisyys ja laulun puhtaus ovat aivan eri tasolla. Osa tästä on varmasti saavutettu laulutunneilla ja harjoittelulla, mutta rajansa silläkin. Musiikkimaailmassa tämä on niin yleistä, mutta hävettyä, että kukaan ei paljasta kenen kaikkien levyjä näin on käsitelty. Epäillään kuitenkin, että suurin osa artisteista tai heidän taustajoukoistaan on turvautuu tähän. Autotunen käyttöä ei kuitenkaan ole mitenkään kiellettyä eikä sanktioitua, mutta silti harva, jos kukaan, on siitä ylpeä.
Megatähdet ja muutkin musiikintekijät, sanovat mitä tahansa, tekevät sitä kuitenkin rahasta. Ei Madonnaa, Britney Spearsia tai Lady Gagata taiteenkaan kait voi pitää. Siis loppuun asti laskelmoitua ja tuotteistettua tuotetta, joksi he ovat itsensä kehittäneet. Rahan teossa kaikki keinot ovat sallittuja ja autotune on vain yksi keino muiden joukossa. Ja nämä tähdet ovat palvottuja ja ihailtuja maailmanlaajuisesti.
Tulin mieleen, ei varmaan mikään omaperäinen ajatus, miksi muusikot saavat keinotekoisesti parannella ääntään ilman että sitä tuomita moraalisesti. Samaa aikaan urheilijat, jotka toimivat näin saavat kovia sanktioita, jotka usein johtavat koko uran loppumiseen. Tämän päälle urheilijat saavat pysyvän stigman ja jopa koko urheilumuoto, maastohiihto, leimataan korruptoituneeksi.
Miksi moraalimme on tällainen, yhdellä alalla toimiville sallimme keinotekoisen tuloksen parantamisen – toiset taas maksavat siitä kovan hinnan? Mitä tapahtuisi jos doping sallittaisiin kaikille kaikissa lajeissa, synnyttäisimme ihmishirviön? Lady Gaga on jo aika lähellä sitä.

Välillä tulee aina ajatus päähän, tästä haluan blogata, mutta sitten syystä tai toisesta, en kuitenkaan tule kirjoittaneeksi mitään tänne, päiväkirjaani. Tämä blogi on itse asiassa pitkäaikaisen päiväkirjani, kaikki aikaisemmat yritelmät on aikoja sitten tuhottu…tosin uinuttuaan alun haparoivien raapustusten jäljiltä hyvän aikaa.
Vaikka olen kiinnostunut historiasta, oman elämäni dokumentoiminen, varsinkaan ns jälkipolville, ei ole koskaan tuntunut tärkeältä. Olen aidosti sitä mieltä, että valokuvani, ne harvat, ja henkilökohtaiset paperini, voi tuhota saman tien, kun minusta aika jättää. Muistoni ovat vain minulle ja kenenkään tulevaisuuden ihmisen ei tarvitse tietää, että ole koskaan edes elänyt täällä. Valitettavasti tässä tulee se paradoksi, että en itse pääse valvomaan tätä hävitystä, jollen sitten tee sitä hyvissä ajoin.
Näitä ajatuksia tuli päähäni ehkä siitä, kun ryhdyin tekemään isälleni sukututkimusta. Isää kovasti kiinnostaa omat juurensa ja jo yli 20 vuotta sitten tein hänelle ensimmäisen kerran selvitystä hänen isänsä suvusta. Nyt on vuorossa äidin suku. 20 vuodessa moni asia on mennyt eteenpäin. Verkosta löyty valtava määrä tietokantamuodossa olevaa tietoa sekä skannattuja dokumentteja, joten muutamassa tunnissa sain selvillä saman mihin aikoinaan meni viikkoja. Samalla tietysti huomaa kehittyneensä itse, muuttuneensa ja myös sen että ei ole ainoastaan kehittynyt, vaan myös unohtanut taitoja. Olin myös unohtanut mitä kivaa ja kiinnostavaa sukututkimuskin voi olla. Nyt vaan täytyy toipua siitä, että löytyi turkulaisia esivanhempia.
Teemasta, jotkut asiat olisi parempi unohtaa ja jättää uinumaan ja samalla kun tähän kirjoittamisen makuun pääsen, voin lytätä eilisen oopperakokemuksen. Uuden uljaan city-elämämme merkeissä päätimme käväistä oopperassa, Se kun on ihan kävelymatkan päässä kodistamme ja sinne saa myös kohtuuedullisia lippuja. Valinta osui Matka Reimisiin –nimisen pläjäyksen osalle. Muistan, että sitä markkinoitiin Dario Fon ohjaamana ja kaiketi se oli jonkinlainen tapaus. Dario Fo on tietysti nimenä niin tunnettu, vähän kuin Guggenheim, että kaikki mihin se on läiskästy muuttuu kiinnostavaksi ja laadukkaaksi. Näyttelemistä en osaa arvioida, en tunne teatteria kovin hyvin, mutta en oikein keksinyt mitä se dariofo tässä esityksessä oli? ehkä ne vähän sirkusmaiset lavasteet, laulajien hyppelyaskeleet ja hassut pehmoeläinhahmot, jotka hyppelehtivät välillä. Ja tietty ns. koomisuus, jota oopperassa viljeltiin. Huumorintajuni on kuitenkin niin kehittymätön, että suurin osa vitseistä ei naurattanut. Luulen kuitenkin tunnistaneeni ns. naurun pakat.
Koko teos oli alun perin tarkoitettu esitettäväksi vain kuningas Kaarle Xn valtaannousun kunniaksi eikä sen jälkeen. Ja näin olisi soinut käyvän. Netti kertoi lisäksi, että säveltäjä on kierrättänyt musiikinkin seuraaviin teoksiinsa, koska ajatteli, että tätä teosta ei esitetä jatkossa. Sen olisi kyllä voinut jättää tekemättä, sen verran tasapaksua romanttista mössöä koko musiikkikin oli. Yhdistettynä oopperaksikin typerään ja epäkiinnostavaan tarinaan ja ala-arvoisesti esitettynä koko kaameus tuotti - poistumisen väliajalta.
Moni kuitenkin piti näkemästään ja kuulemastaan. Ensimmäinen näytös palkittiin suurilla aplodeilla ja bravo -huutojakin kuului. Omia korviani laulun epäpuhtaus, vuotavat ja osin heikot äänet häiritsivät niin paljon, että olin tyytyväinen päästessäni ulos lumisateeseen katselemaan kaunista Töölönlahtea. Nassulle tilitin miten pitäydyn vastedes vain Pucciniin ja Verdiin. Ehkä voisi kokeilla Wagneria. Ja kokeilla muuta kuin Kansallisoopperaa, kenelläkään hyviä ehdotuksia?