Kauneuspilkku

Eilen näin pitkästä aikaa vanha ystävääni. Sitä, jonka kanssa ennen jaettiin kaikki ilot ja surut, bailattiin ja urheiltiin ja tavattiin melkein joka päivä. Olimme kaksi blondia, joiden lasit oli aina täynnä ja ympärillä pörräsi ihailijoita – vai oliko tämä vaan meidän fantasiaa?

Mitä sitten tapahtui. Ehkä tulimme aikuisiksi. Tuliko parisuhde ystävyyden edelle, tai oliko ystävyys parisuhteen korvike? En oikein usko, että kysymys oli mistään noin dramaattisesta.

Itsellä ainakin tapahtui paljon uusien duunien, oikeastaan ammatinvaihtaminen, ja Nassun kanssa, että luonnollisesti arki muuttui. varsinkin kun muutettiin lähiöön.

Eilen oli kivaa, mutta tajusin, että ei niin kivaa kuin joskus ennen. Ei samanlaista – minä olen muuttunut, samoin varmaan hän. Mutta itsestään voi olla varma.

Samoin, kun joskus peilistä katsoessaan havaitsee muuttuneensa, niin tajusin sen eilen ystäväni kanssa. Vaikka mielikuvissaan on usein se mikä on ollut aina, niin muutumme sekä sisältä että ulkoisesti.

Onko minulla oikeus olla minä joka tilanteessa. Pitääkö minun hyväksyä se, että välillä en saa puhua Nassusta tai pitää häntä kädestä julkisesti?

Etenkin miehille tuntuu olevan varattu kovin kapea rooli suomalaisessa elämänmenossa. Mies on kiinnostunut autoista tai tekniikasta ja urheilusta ja äijä-meinigistä. Kaikki muut on homoja ja se on paha juttu.

Ranneliike ry. onnistuu toivottavasti sekoittamaan näitä käsityksiä uuden homofobian vastaisen työn hyvän tahdon lähettilään Jone Nikulan kautta. Jone oli heti päässyt ajankohtaisen kakkoseen ja iltapäivälehtiinkin puhumaan asiasta. Hyvä Jone ja hyvä Ranneliike!

On jotenkin käsittämätöntä, että jotkut homoistakin vastustaa tasavertaisia oikeuksia esim. adoptiossa tai kirkkohäitä ja muita "heteroinstituutiota". Oikeus ei ole pakko. Oikeus antaa mahdollisuuden valita, jos tätä valinnanmahdollisuutta ei ole, se on syrjintää, joka puolestaan on kielletty lailla. Siksi onkin kummallista, että lainsäädäntö voi olla niin ristiriitaista. Kenenkään ei ole pakko rekisteröidä suhdettaan nykyisinkään, samoin kenenkään ei olisi pakko adoptoida lasta tai viettää kirkkohäitä tai luovuttaa verta vain siksi, että se on mahdollista. Tosin verenluovutus nyt ei ole mikään kansalaisoikeus, sen sijaan veren saaminen loukkaantuneena/ tarvitsevana on.

Nyt voi tuntua, että asiat on tosi hyvin eikä mitään aktivismia enää tarvita sotkemaan asioita, mutta juuri tällainen itsetyytyväinen historiattomuus on typerää.

Katsoin eilen sinkkuelämää, se näyttää taas pyörivän uusintana. Taisi olla sarjan aika alkutaipaleelta tämä jakso, tietyt jutut, kuten Carrien kertoja-minän käyttö, oli vielä hakusessa jne.

Muistan, että aluksi en pitänyt sarjasta ollenkaan, mutta yhtäkkiä jäin koukkuun. Ja sen jälkeen olin mielikuvissani milloin Carrie, Miranda, Samantha ja joskus jopa Charlotte. Siis käyttäydyin kuin hahmot, en fyysisesti…

Kun olen tämän viikon yksin kotonakin, niin tavallaan kaikki oli niin kuin ennen – katsoin itsekseni sinkkuelämää ja naureskelin mielessäni sekä hahmoille että itselleni.

Ja kuitenkin huomasin, että mikään ei ole niin kuin ennen. Jos ennen sinkkuelämää kertoi ikään kuin minun elämästäni, niin nyt huomasin seuraavani sitä ulkopuolisena. Minä en toimi kuten Carrie, Miranda tai Samantha ja vielä vähemmän kuten Charlotte.

Se miten sarjassa käsiteltiin ihmissuhteita ja etenkin sopivan miehen löytämistä ja parisuhdetta, tuntui aikoinaan niin omakohtaiselta, että sarja jopa ehkä vähän ohjasi omaa ajatuksenjuoksua. ja kuinka paljon aikaa sitä käyttikään sen oikean löytämiseen ja siitä puhumiseen jne.

Sarjassahan miehet tulee, menee ja tulee, mutta nelikon ystävyys kestää biologisen kellon tikityksen tahdissa. Omassa elämässäkin oli pitkään – jopa pitkän seurustelusuhteen verran – aika, että ystävät oli ne läheisimmät ja mies oli mies. Nyt tuntuu siltä, että mies on ystävä ja ystävät? Ovat edelleen ystäviä, mutta…

Mitä kuuluu yleissivistykseen?

Tästä on taas kiistelty niin tiedotusvälineissä kuin nettipalstoillakin. Mitään yleispätevää ja universaalia vastausta tuskin on edes olemassa.
kielitoimiston sanakirjassa se määritellään näin:
"Yleissivistyksellä (saks. Allgemeinbildung) tarkoitetaan pohjasivistystä joka muodostuu kasvatuksen antamista ja koulussa opituista tiedoista, taidoista ja hyvistä tavoista."

Wikipedian artikkelissa korostetaan yleissivistys –käsitteen liittymistä klassiseen humanistiseen sivistykseen ja ikään kuin käytännöllisen tiedon vastapainoisuuteen. Lisäksi siinä todetaan, että

"Yleissivistykseen kuuluu kuitenkin varsinaisten tietojen hallinnan lisäksi myös kriittisyys. Sivistyneen ihmisen tulisi kyetä tarkastelemaan tietojaan ja yhteiskuntaa kriittisesti ja tietoisesti. Tämä avaa hänelle samalla ovet kansalaisvaikuttamiseen."

Tuntuu, että tällä kertaa monelta juupas-eipäs –kirjoitukselta olisi voitu välttyä jos itseään sivistyneinä ihmisinä pitävät olisivat lukeneet wikipediaa. Mitä sinänsä ei aina kannata pitää minään objektiivisen ja oikean tiedon lähteenä.

Itse huomaan korostavani nippelitiedon sijasta juuri hyviä tapoja sekä sellaisia taitoja ja tiettyä kriittistä asennetta, jotka antavat mahdollisuudet hallita asiakokonaisuuksia, ymmärtää yhteiskuntaa ja kenties osallistua yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.

Se, mikä milloinkin ja missä on yleissivistykseen kuuluvaan tietoa, on vaihtelevaa: äitini ikäpolven tuli osata esim. maantiedosta, kansanrunoudesta ja historiasta aivan toisenlaisia asioita kuin oman ikäpolveni. Silti ei voi automaattisesti sanoa, että minulla tai äidilläni on toistaan parempi yleissivistys. Tai, että nykyisten parikymppisten yleissivistys olisi automaattisesti huonompi kuin omani.

Nykyään yleissivistyksessä korostuu ehkä juuri kriittinen suhtautuminen tietoon, tietolähteen kriittinen arvioiminen ja tiedon suhde muuhun tietoon. Faktat itsessään eivät ole enää samanlaista pääomaa, koska pienellä vaivalla kuka tahansa voi netistä löytää mitä tahansa tietoa. Ongelma ei ole enää se mistä tietoa saa, vaan miten sen osaa mielessään hahmottaa. Siksi nykyään on turhaa opetella ulkoa Saksan jokia, mutta on hyvä tietää miten löytää luotettavaa tietoa niistä halutessaan.

Mutta yhä edelleen keskusteluissa tulee kyllä esille se kuinka paljon ihminen on lukenut ja omaksunut tietoa, tällaisen ihmisen kanssa on ilo keskustella vaihtaa mielipiteitä ja nauttia - sivistyksen tuomasta tunnelmasta.

Mökillä käytiin kävelemässä ja saaren korkeimman kohdan läheltä löytyi eläimen jätöksiä, joita minä veikkasin karhun ja Nassu hirven jätöksiksi. Kun saaren huipulta näkyy Hanko eikä se niin hirvittävän kaukana edes ole, niin eihän karhukaan viime aikaisten tietojen perusteella olisi ollut mahdoton vierailija saaressa.
Se miten ainakin sen yhden karhun kävi oli kyllä kumma. Mitäköhän itäsuomalaiset ajattelivat, kun saivat kuulla, että Hangon lähistölle eksynyttä karhua jahdattiin helikopterin ja rannikkovartioston partioveneiden voimin?
Itäsuomalaiset voivat lähettää lapsensa kouluteille susien ja karhujen sekaan, mutta kun yksi mesikämmen eksyy liian lähelle eteläsuomalaisia, niin johan sitä jahdataan rannikkovartioston voimin.
Käsittääkseni karhu kuuluu yhtä paljon molempien alueiden luontoon, mutta ehkä hankolaiset tarvitsevat enemmän suojelua kuin itärajan pinnassa asuvat? Länsirajalla kun on muutenkin ollut perinteisesti turvallisempaa ; jotenkin vaan tulee mieleen nämä kuinka suurpetoja halutaan suojella niin kauan kuin ne ovat kaukana suojelijoiden omista kodeista -jutut.

Oli sitten hautajaisetkin. Kukkatervehdykset laskettiin arkulle ennen siunaamista, se oli minusta erityisen hyvä tapa. Silloin kaikki saivat jännittämisen alta pois ja itse siunaus ei päättynyt sellaiseen hässäkkään, kun joskus on nähty. Ja kaunista kukin koristeltua arkkua oli tietysti mukava katsoa ja ajatella, että ystäväni sai lopultakin maata kukkameren keskellä, kun viime vuosina hänelle ei allergioiden takia ollut kukkia lupa viedä.
Seremonia oli kaunis, pappi puhui hyvin kristinuskon näkökulmasta kuolemaan. En ole koskaan pitänyt niistä siunauspuheista, joissa pappi ikään kuin kertoo vainajan minielämäkerran. En ole ymmärtänyt kenelle hän sen tekee – koska yleensä paikallaolijat - omaiset ja ystävät- sen jo tietävät. Mutta nyt jäi hyvä mieli, kaikesta huolimatta. Papin sanat ja koko tilaisuus todella lohduttivat ja toivat rauhan, niin kuin uskon ystävällänikin olevan. Etukäteen valittua runoa en kuitenkaan pystynyt lausumaan – osaksi siksi, että en meinannut saada selvää siskoni käsialasta ja osaksi siksi, että pelkäsin, että en pysty sitä lukemaan.

Tänään on monta kertaa ollut mielessä, että haluaisin kertoa ystävälläni ketkä kaikki hautajaisissa olivat ja mitä sanoivat. En vielä ole pystynyt poistamaan hänen numeroaan puhelimesta.

Tapsin eilen ystävää, jota en ole nähnyt pitkään aikaan. olimme aikoinaan työkavereita ja siitä alkoi ystävyys, joka kuitenkin sitten hiipui pikku hiljaa, kun jokapäiväinen yhteys katosi. Ehkä toisen ystäväni kuolemasta johtuen tiedostan taas ystävien merkityksen – ystävyyden.
Aluksi harmistuin ystävääni, kun hän kertoi, että heidän kotinsa oli ollut viimeisen vuoden aikana kuin hollitupa. Viimeisen vuoden aikana kutsuja oli kuulemaa ollut lähes joka viikko. Meitä et sitten ole koskaan pyytänyt, ajattelin.

Mukavaa oli, että kuulumisten päivittämisen jälkeen päädyimme vilkkaaseen keskusteluun historiasta. Kun seuraan liittyi ystäväni mies, keskustelusta tuli todella mielenkiintoinen ja olin ihan vähän harmissani, että yhtäkkiä oli aika lähteä kotiin. Tosin siihen mennessä olin ehtinyt kumota jo sen kuuluisan yhden tuopin liikaa. Siitä otsikko.

Ehkä mekin saamme kutsun seuraaviin illanistujaisiin, mutta en silti aio pidättää hengitystäni.

Eilen ystävyys oli kuitenkin siinä läsnä.

Nyt kun euroviisut ovat taas tältä vuodelta ohi, on aika purkaa ajatuksia. Ensinnäkin noloa tai ei, elin aika täysillä mukana pitkin kevättä. Joten olo on kuin lapsena joulupukin lähdettyä: odotus, lahjat (kisat)ja sitten ei mitään…

Mutta Kisat oli mahtavat, Yle ja muut järjestäjät hoiti hommat paremmin kuin "ihan hyvin".
Finaali alkoi tosi mageesti Lordilla ja se toimi televisiossakin hyvin. Olin paikan päällä perjantai-illan harjoituksissa ja täytyy sanoa, että varsinkin Lordin aikana tuli sellainen tunne, että this is the real thing.

Vaikka Serbia ei ollutkaan oma suosikki ja murjotin valinnan jälkeen hetken, niin nyt voi tunnustaa sen ansiot taas.
Ensinnäkin laulajalla oli vaatteet päällä, siis peittävät vaatteet. Lavalla ei nähty tanssia eikä muitakaan temppuja.
Laulaja ei myöskään ollut mallin mitoissa, vaan tavallisen näköinen.
Minusta nämä on tärkeitä asioita, koska liian usein euroviisuissa on ajateltu, että vain mallin mitoissa olevat ns. kauniit ihmiset voivat pärjätä. Esim. Hannan kohistiin olevan liian lihava viisuviikon aluksi!
Mutta siis tämä osoittaa, että hyvin laulamalla ja esittämällä kauniin laulun, voi jopa voittaa viisut!

Sitten esitykseen. Toisten mielestä se oli koskettava ja aito jne. Minusta mikään mikä viisulavalla tapahtuu, ei ole kovin aitoa, mutta juu, ymmärrän, että Serbian esitys pystyi välittämään kuvan aitoudesta ja omakohtaisuudesta.
Yksi syy tässä voi olla kieli. Uskon, että äidinkielellään useimmat pystyvät eläytymään kaikkein parhaiten ja saavuttavat parhaan, aidoimman, tunnelman. Ainakin jos englannin taidot eivät ole erityisen hyvät. Englannin osittainen käyttäminen pilasi esim. Makedonia ja Saksan esitykset.
Serbokroaatti on siitäkin hyvä kieli, että sitä puhutaan myös Serbian naapurimaissa ja ehkäpä sitä ymmärretään myös muiden eteläslaavien keskuudessa. Erityisen hienoa on, että voiton voi saavuttaa muillakin kielillä kuin englannilla. Euroopassa on muitakin kulttuureita kuin anglosaksinen kulttuuri, tässä viisut toimivat hyvänä esimerkkinä. Slaavilaiset kielet ja kulttuuri ovat osa Eurooppaa ja tämä tuntuu olevan yllätys niille, joiden mielestä itäeurooppalaiset äänestävät blokkina toisiaan.

Vaikka ennen viisuja hehkutin Ruotsia, joudun ottamaan takaisin: se ei finaalissa kolahtanut mitenkään erityisesti, esitys oli jotenkin ponneton ja lattea, ei ollenkaan yhtä hyvä kuin Ruotsin finaalissa. Ja piisinä, se oli kovin vanhakantainen, sointumaailma suoraan Abban nuottikirjasta. Se tunnutaan Ruotsissa aina kaivettavan esiin, kun lähdetään tekemään viisuja. ruotsalaisten tekemiä viisuja esittävät myös muut maat, siksi se tietty sointi ja formaatti on niin laajalle levinnyt, että monet pitävät sitä euroviisustnadardina.
Tänä vuonna se tyrmättiin aika täysin vain Kreikka edusti sitä kymmenen joukossa. Itse kyllä usein pidän Ruotsin viisuista, joten sinänsä...

Siiten tämä seksuaalivähemmistönäkökulma. Serbiassa käsittääkseni seksuaalivähemmistöjen asiat eivät ole olleet kovinkaan hyvissä kantimissa. Maata oli kuitenkin valittu edustamaan lesbo, joka toi voiton kotiin. Ja lehtien mukaan voittajat otettiin vastaan Serbiassa kansallissankareina, voisiko tämä luoda positiivista ilmapiiriä myös seksuaalivähemmistöille? Tosin tässä kohtaa ei pidä yliarvioida viisujen merkitystä, ääniä annettiin kuitenkin koko Euroopassa vain 6 miljoonaa, vaikka katsojia arveltiin olevan yli 100 miljoonaa. Vaikka itsestä kisat ovatkin tärkeät ja äänestin jopa useampaan kertaan, niin on hyvä muistaa, että tässäkään asiassa en ole keskiverto eurooppalainen.

Euroviisujen kohdalla puhutaan aina homoturisteista, mitenköhän Serbia ottaa meidät vastaan? Kuinkakohan moni on menossa?

Euroviisut ovat nyt pinnalla. Eilisen semifinaali tulos oli pienoinen pettymys, kun kaikki omat suosikit eivät päässeet läpi, mutta milloinka ne olisivat.
Olen iloinen, että Makedonia kuulosti paljon paremmalta kuin harjoituksissa ja pääsi jatkoon. Bulgarialla sen sijaan meni huonommin, mutta onneksi sekin selvitti tiensä, koska biisinä se jännittävä. Sen sijaan Valko-Venäjä, Moldova tai Georgia eivät kuuluneet ihan suosikkeihini.

Nyt on taas jo ehditty puhua paljon viisujen itäeurooppalaistumisesta ja siitä miten Länsi-Euroopan maat eivät päässeet jatkoon, itäeurooppalaisen blokkiutumisen vuoksi. Jotkut ovat ehdottaneet jopa erillisiä semifinaaleja Itä- ja Länsi-Euroopalle. Joidenkin mieleistä ns. länsimaat tulevat jättämään viisut tämän takia tulevina vuosina väliin. Kuinka moni maa jätti viisut väliin siksi, että Irlanti voitti 90-luvulla samalla kaavalla monta kertaa? Viisut kestivät sen ja irlantilaisia jaksettiin hymistellä parhaana viisumaana vuodesta toiseen, vaikka en ymmärräkään miksi.

Itse olen sitä mieltä, että pelkkä maantiede ei asiaa ratkaise. Monet itäeurooppalaiset laulut vaan sattuvat olemaan parempia, tuoreempia jne. En ymmärrä miksi esim. Hollannin tai Sveitsin olisi pitänyt päästä jatkoon.
Ja missä menee lännen ja idän raja? Toisten mielestä esim. Kreikka kuuluu länteen, mutta sitä paljon lännempänä sijaitseva Slovenia itään. Mihin Suomi mahtaa kuulua? Mikäli Lännessä tuotetaan sellaisia viisuja kuten Englannissa, Irlannissa tai Hollannissa tai Norjassa tänä vuonna, voi kysyä onko ongelma lauluissa enemmänkin kuin äänestäjissä. Ja jos idän ja lännen välissä on kulttuurisia eroja, niin eikö se ole osa tätä eurooppalaisuutta, sitä minkä kovin haluamme yhdistää. Eikö osa yhdistymisen ideasta ole, että opimme ymmärtämään toisiamme, miten tämä mahtaa onnistua poliittisesti jos se ei onnistu edes musiikin tasolla?
Länsieurooppalainen viisuformaatti on aikansa elänyt, nyt tilalle on tullut jotain muuta, olisiko valittajien aika katsoa peiliin ja uudistua. Lordi kuitenkin pystyi nappaamaan voiton ja pisteitä tuli niin idästä kuin lännestäkin. Samoin myös tänä vuonna voittoon tarvitaan ääniä joka puolelta Eurooppaa.

Vanhaa suomalaista iskelmää lainaten – ei tee mitään, ei tee mitään länteen itään, länteen itään riittää maailmaa kun vain on mieli rohkea!

Tuon laulun purkittamisen jälkeen alkoikin sitten talvisota

Käytiin eilen sitten katsomassa semifinaalin harjoitukset. Euroviisuaiheisia blogeja on netti pullollaan enkä edes yritä viime hetkillä tehdä mitään kokonaissynteesiä. Sen verran vaikuttava kokemus kuitenkin oli, että kiva purkaa ajatuksia sanoiksi.

Täytyy sanoa, että hienosti meni.

Ensinnäkin lähes kaikki lauloivat aika hyvin, tosin ehkä kilpailutilanteessa iskee kovempi jännitys, joka kuuluu laulun puhtaudessa, tai sitten tänä vuonna on aiempaa parempia laulajia.
Suurin pettymys itselle oli Makedonia, joka videolla on kuulostanut hyvältä, mutta livenä laulajan ääni oli hukkua bassojen alle ja lisäksi laulu oli monin paikoin epävireessä suhteessa musiikkiin ja taustaan. Lisäksi se, että osa laulusta tuli englanniksi, jotenkin latisti tunnelmaa.

Mutta oli siellä postiivisia yllätyksiä kuten Itävalta, joka jotenkin livenä kuulosti ja näytti aika hyvältä. Unkarista olen pitänyt koko ajan, tosin jossain kohdassa eläytyminen vei laulun huutamisen äärirajoille ja esitys ei ainakaan kaukaa katsottuna näyttänyt kovin hyvältä. Sekä Tanska että Norja tarjosivat hyvin sliipattua perinteistä viihdettä. Tanska saa drag pisteitä, Norjan viisu vaan on puhkikulunut, mutta ehkä hyvä esitys palkitaan finaalipaikalla?

Homman avaa Bulgaria, joka minusta oli hyvä sekä visuaalisesti että musiikillisesti ja semifinaalin lopettaa Latvia. Jotkut tekivät aaltoja latvian tenoreiden italiankielisen il divo -kopion tahtiin, eli silläkin on varmaan kannattajia.

Itse lava oli aika pienennäköinen livenä, mutta ehkä ne aina on tuon kokoisia. Mutta kaikki taustat, valot ja efektit olivat tosi upeita ja tekniikka näytti pelaavan hyvin.
Jaana ja Mikko olivat kauniita ja minun korvaan puhuivat ymmärrettävästi vieraita kieliä. Avaus- ja väliaikanumerotkin olivat ihan siedettävää taukoviihdettä. En kokenut mitään elämyksiä, mutta ei kait sen pakkopullan olekaan tarkoitus kuin tarjota jotain ääntenlaskun ajaksi. Juontajille sattui pieni kämmi loppupuolella, mutta muuten juonnot taisivat mennä suunnitelman mukaisesti.

Minusta kaikki näytti aika valmiita, areenalla palvelut toimi sujuvasti, johtuikohan väen vähyydestä? Sillä yleisöä oli kohtalaisen vähän – puolet permannostakin tyhjänä!

Eli ainoa epäonnistunut asia on ollut lipunmyynti. Itsekin olisin silloin syksyllä ostanut enemmän lippuja jos olisi saanut.
Juu, ja kyllähän siellä homoja näkyi kiitettävästi – tuttuja ja tuntemattomia. Tunnelma oli niin kuin nyt harjoituksissa voi olla vähän odottavan kohteliaan hyvä. Tänään sitten seurataan kotisohvalta kilpailua ja huomenna taas katsomaan finaalin harjoituksia.

Kaupungillakin tuli piipahdettu, mutta ehkäpä eilen oli välipäivä kaupunkitapahtumissa, kun kovin laimeelta tuntui kaikki siinä viiden jälkeen. Sirkan toki näin ja hänen kanssaan on aina kiva rupatella. Sellaisia positiivisia hahmoja kaupunkia tarvitsee enemmänkin.

Kaupungilla näkyy nyt paljon homoja, ihan avoimesti ja kaikkien tunnistettavasti keskellä kirkasta päivää. Hienoa! Mitä hienoa siinä on?
Miksi pitää tunnistaa homot katukuvasta tai erotella ihmisiä, homo, hetero…? Enhän minä ajattele, että kaupungilla liikkuu paljon neekereitäkään. Tosin se sanahan taitaa olla kielletty?

Kaupungilla liikkuu paljon kaikenlasista väkeä – minäkin. Moni varmaan näkee minusta, että olen homo. Ehkä kävelen homosti, ehkä tukkani on homosti tai vaatteeni ovat homomaisia. Ja sitten kuitenkin yllättävän monen hetero-oletus on niin tiukassa, että he automaattisesti olettavat minun olevan hetero.

Hetero-oletus sinänsä ei haittaa, se jopa helpottaa asioita, kun voi vaan sulautua massaan. Ja lopulta eihän Nassun ja minun elämä eroa niin hirveästi muiden samanikäisten lapsettomien pariskuntien elämästä sukulaisvierailuineen ja mökkeilyineen.

Hetero-oletukseen tietysti usein kuuluu lapset ja koska niitä ei ole, on automaattisesti jotenkin poikkeava. Mutta entäs ne ihmisten homo-oletukset? Glitteriä, kikatusta, jatkuvaa bailausta ja uusien seksikumppanien etsintää. Koska homo on homoseksuaali ja hetero on vaan hetero.
Entä homojen oletukset heteroista ja homojen oletukset homoista?

Omiin oletuksiini törmäsin taas viikonloppuna. Olin sunnuntaina palauttamassa ystäväni koiraa, joka oli ollut viikonloppukylässä. Oikaisimme Vallilan teollisuusalueen läpi, jossa oli moottoripyörä-äijiä. Sellaisia isoja kaljuja miehiä, joilla oli Harley-Davidsonit ja tatuoinnit. Yllätyin todella, kun yksi heistä kysyi minulta, että hei onkos tuo sellainen koira, joka sukeltaa.
Ja sitten rupattelimme pitkään vesikoirista. En olisi ikinä uskonut, että olisin jutellut tuntemattoman prätkäkundin kanssa niin pitkään koirista. Tai mistään muustakaan, ohi mennen kadulla hyvässä hengessä.
Jos näytinkin homolta, joka ulkoiluttaa koiraansa – ei se haitannut häntä yhtään. Tai ehkä näytin heterolta, joka ulkoiluttaa koiraa. Hänkin näytti minusta heterolta, joka ulkoilutti prätkäänsä.
Ainakaan oma gaydar ei värähtänyt yhtään. On mahdollista, että siinä kohtasi mielikuvatasolla kaksi heteroa kaksi homoa tai homo ja hetero. Varmaa on, että siinä kohtasi kaksi miestä, jotka puhuivat koirasta.