Kauneuspilkku

Blogini täytti tammikuussa viisi vuotta, merkkipäivä meni ihan ohi. Onnea blogi! Selasin vähän vanhempia bloggauksiani ja kyllä, en ole ihmisinä ja blogaajana hirveästi muuttunut.
Koska en ole enää nuori enkä vielä vanha olen kait sitten keski-ikäinen äkäinen mies. Tämän blogin perusteella siis. Tosielämässä en usko, että monikaan, enkä itsekään, määrittelisi minua siten. Eli jonkinlainen terapiamuoto tämä siis on. Blogiani klikkailee auki noin 40 lukijaa kirjoitusta kohden. Se on edelleen vähän ihmeellistä. Joku siis avaa ja ehkä lukee, mitä tänne kirjoittelen. Kommentteja jättää yleensä muutama aktiivi. Vaikka bolgia kirjoittaessa tajuaa, että muutkin lukevat blogia ja toisinaan myös kirjoittaa virtuaalinen lukija mielessä, niin silti usein tulee kirjoitettua itselle, päiväkirjamaisesti ehkä sisäänpäin kääntyneesti.
En aio kriittistä linjaani muuttaa, miten voisinkaan - tietty kyynisyys ja kriittisyys ovat osa persoonaani, mutta jos muistaisin, edes välillä, oman epätäydellisyyteni. On helppoa huomata toisten virheet, ja ah niin autuaasti unohtaa omansa. Kun nyt seuraavaksi puran mietteitäni toimittajista, teen sen tiedostaen, että tekevälle sattuu.
Minua on pitempää harmittanut toimittajakunnan löysyys ja kritiikitön suhtautuminen ja taustatyön välttäminen. Varmasti kyse usein on kiireestä, uutta kirjoitettavaa kun pitää ainakin nettiin saada useita kertoja päivässä. Mutta ei voi välttyä ajatukselta, että usein mennään rimaa kolistellen ja välillä sen alta. Tämä koskee sellaisia mediainstituutioita kuin YLE ja Hesari, iltapäivälehtiä tai muita radiokanavia en seuraa niin paljoa, että osaisin niitä edes arvioida.
Yleinen suuntaus tuntuu olevan, että lähetykseen kutsutaan joku haastateltava ja annetaan tämän puhua niitä näitä eikä osata oikein kysyä mitään, missä haastateltava joutuisi arvioimaan omia näkökantoja tai ne asettuisivat laajempaan perspektiiviin. Kyse on käsitykseni mukaan siitä, että ei ole tehty taustatöitä. Annan esimerkin. Olen seurannut Museoviraston YT-neuvotteluiden uutisointia, jonka yhteydessä on toistuvasti ollut esillä 3 miljoonan leikkaus viraston määrärahoihin. Tämä on esitetty useimmiten, lähes aina, siten, että leikkaus olisi suhteessa viraston viime vuoden määrärahoihin, käsitys, jota viraston johto ei ole korjannut. Kuitenkin, kun lukee valtion budjettia huomaa, että leikkaus kohdistuu viraston budjettiin, jonne oli esitetty kolmen miljoonan korotusta määrärahoihin.
Jutuista olisi voinut tulla hieman erilaisia, jos viraston johdolta olisi kysytty, miksi viraston on budjetoinut kolmen miljoonan korotuksen, kun pitäisi säästää? Ja miten viraston menot ovat muodostuneet sellaisiksi, että yhtäkkiä joudutaan YT-neuvotteluihin, kun määrärahankorotusesitys ollaan leikkaamassa. Mitään tällaista keskustelua ei ole käyty, sen sijaan viraston pääjohtaja on saanut esiintyä kulttuuripoliittisen murhan uhrina ja koko keskustelu on kääntynyt voivotteluksi ja käsien vääntelyksi. Huippuna nähtiin henkilökunnan huomiomarssi eduskunnan rappusille. En tiedä missä kohtaa uutisointi sai tämän suunnan, mutta aktiivisesti esim. Yle tai Hesari eivät ole asiaa myöskään korjanneet, vaikka asia on ollut esillä useissa yhytyksissä. Huomenna sitten selviää irtisanottujen määrä. Veikkaan, että suurin osa tapahtuu paperilla ja varsinaisia potkuja tulee vähän. Ja hyvä niin.
Tämä oli ainoastaan yksi esimerkki, mutta enemmän ja enemmän tuntuu, että toimittajista on tullut mikrofonitelineitä tai jonkinlaisia referaattikoneita, jotka kääntävät ja referoivat ulkomaisista medioista juttuja, välillä oikein välillä puutteellisesti. Kuitenkin se mitä ainakin minä toivoisin toimittajilta, on nimenomaan taustoittavaa journalismia, eri näkökulmien valottamista asioihin ja sellaista asioiden esiintuomista, joita kuka tahansa ei voi lukea vaikkapa ulkomaisten mediatalojen nettijulkaisuista. Tätäkin vielä esiintyy, mutta huolestuttavasti vaikuttaa siltä, että sellainen journalismi kuuluu dinosaurusten aikaan. Suomi on kaikkien tilastojen mukaan korkeasti koulutettujen maa, mutta se ei valitettavasti näy meidän mediakentässä.

UMK saatiin sitten päätökseen ja voittaja löytyi, mitä voidaan pitää saavutuksena sinänsä. Niin epämääräiseltä ja sekavalta kilpailun kulku näin vanhan viisukatsojan silmiin näytti.
Ensin oli 540 piisiä, joista esiraati valitsi nettisoittoon 40. Muistaakseni niistä ei kuitenkaan varsinaisesti äänestetty, vaan tuomaristo valitsi jatkoon 12 omasta mielestään parasta. Sitten yleisö sai äänestää kolmesta pudotetusta vielä yhden jatkoon, samalla kun tuomaristo karsi 12 jatkoon päässeestä neljä.
Sitten tuomaristo karsi 2 esiintyjää ns klubikeikan jälkeen, jonka jälkeen oli jäljellä 7. Näistä yleisö äänesti viisi finaaliin ja tuomaristo nosti pudonneista kahdesta toisen vielä kuudenneksi finaalikappaleeksi.
Näin sekavan valintamenettelyn voi kehittää vain joku, jolla ei ole mitään käsitystä toimivista yleisöä koukuttavista formaateista. Kun tähän lisätään se, että osallistuakseen yleisöäänestyksiin ennen finaalia , piti tiedot kaivaa netistä, oli käytännössä varmistettu, että kaikki ns. suurta yleisöä kiinnostava musiikki olikin hyvin tiputettu jatkosta.
Tämän sekavan äänestyskuvion lisäksi kilpailun ongelma oli tuomariston rooli ja ohjelman televisiointi. Tuomaristo koostui jo esiraadissa mukana olleista henkilöistä, jotka siis käytännössä valitsivat omaa ja oman taustayhteisönsä , radiokanavansa, linjaa sopivaa musiikkia. Lopputuloksena oli enemmän tai vähemmän tekotaiteellista ja vaikeaa ja vaikeannäköisesti esitettyä musiikkia. Ilo oli kaukana. Tuomariston suursuosikki oli henkilö, jolla ei ollut juurikaan lauluääntä eikä kykyä laulaa varsin yksikertaista rallatustaan nuotilleen. Mutta Radio Helsingin pseudo-tiedostavaa ja aina niin älyllistä ja vaihtoehtoista yleisöä se piisi miellytti. ja miksei olisi miellyttänyt, esiintyihän ko artisti heidän pikkujouluissaan. Heidän äänillään piisi päätyi kuitenkin vasta kolmanneksi.
Finaali puolitäydessä jäähallissa oli ensimmäinen vähän selkeämpi lähetys, jossa kävi ilmi, että valitaan Suomen edustajaa Euroviisuihin. Etukäteen hehkutetut Rasmus ja Anna Abreu edustivat enemmän sitä tyyliä, mitä olisi suonut soivan myös kilpailupuolella. Rasmuksen esiintyminen jätti kyllä äänellisesti paljonkin toivomisen varaa. Ja Anna Abreun "aintulaatuinen" show oli sitä michaeljacksonia ja maddonaa, jota Kauneuspilkkukin katseli jo nuorúudessaa... Itse asiassa 13-vuotias Robin oli ehkä illan paras esiintyjä, siinä Tuomaristollekin uutta musiikkia ja uusi tekijä.
Myös voittaja Pernilla Karslsson on uusi tekijä, mikä selvästi alussa hämmensi Tuomaristoa, "miten emme ole kuulleet sinusta koskaan ennen?" Aika paljastava kommentti asenteesta UUDEN MUSIIKIN kilpailussa. Tuomaristo myös karsi välillä esiintyjiä sillä perusteella, että joku oli jo esiintynyt aiemmin eikä "tarvinnut vetoapua", mutta toisaalta valitsi jatkoon mm Stigin ja Freemanin. Ilmiesesti Tuorait kokivat velvollisuudekseen auttaa näitä kahta eli herrojen urat lienevät siis laskusuuntaiset...
TV-ohjelmissa korostui muutenkin Tuomariston rooli, lähetykset olivat vähintään yhtä paljon Tuomariston oman navan kaivelua, kuin esiintyjien esityksiä ja kommentteja. Ilmeisesti olemme siirtyneet kilpailuohjelmissakin lopullisesti esitys-kulttuurista tunnekulttuuriin. Siis sellaiseen, missä esitykset ovat sivuosassa ja pääosassa on jonkun etukäteen mageeksi henkilöksi tiedetyn tunnetilojen vatvominen.
Maailma on muuttunut ja Euroviisut kaipaavat päivitystä ja on varmaankin sukupolvikysymys, minkälaisista ohjelmista ja musiikista tykkää. Nykymaailman ongelma yleisemmin tuntuu olevan, että asiat tehdään silleen niinku puolivalmiiksi, oli sitten kysymys atk-sovelluksista, puhelimista, sanomalehtijutusta tai tv-ohjelmista. Ensi vuonna kun on luvassa parannettu versio saadun palautteen pohjalta. Tässä tapauksessa UMK 2.0.

Olen sukututkimusta tehdessäni törmännyt nyt useampaan aviottomaan lapseen. Tavallaan se merkitsee aina yhden sukulinjan tyssäämistä, kun tiedetään vain äiti. Joskus, kait kuitenkin harvoin, on aviottoman lapsen kohdalla tieto myös isästä.
Sukututkimusta tehdään kaiketi ensisijaisesti tietyn sukulinjan jatkumisen selvittämiseksi niin pitkälle menneisyyteen kuin mahdollista. Olen kuitenkin huomannut, että kaikenlaisten vaihtoehtojen pohtiminen on yhtä antoisaa kuin eteneminen mahdollisimman kauas taaksepäin.

Isoäitini isoisä oli avioton lapsi, joka kulki kirkonkirjoissa etunimellään, niin kuin muutkin alaikäiset. Aviottomuus ei kuitenkaan jäänyt pelkkään syntymämerkintään, vaan myös rippikirjaan oli varmuuden vuoksi kirjattu oä.
Hänen äitinsä oli kahdesti naimisissa lapsen syntymän jälkeen. Ensimmäinen mies kuoli nuorena vain muutaman aviovuoden jälkeen. Mutta uusi mies näyttää löytynee myös au-leskelle jo parin vuoden sisällä. Tämä siis pienessä maalaispitäjässä, jonne tyttö on tullut piikomaan naapuripitäjästä kymmenisen vuotta aikaisemmin. Tarina ei vaikuta myöskään kovin tavattomalta. Nykyisin sukututkijan apuna on mm HISKI -tietokanta, jolla voi tehdä erilaisia hakuja aineistoista. Tietyissä hakutuloksissa näkyy ihan selvästi, että pariskunnalla saattaa olla yksi tai useampi yhteinen avioton lapsi ennen kuin he ovat menneet naimisiin. Siis myös 1800-luvun puolivälissä. Pikkukylissä.
Viime vuosikymmenien avoliitot, aviottomat lapset ja yksinhuoltajat eivät siis ole mitään uutta ja ihmeellistä. Elämää on ollut ennenkin virallisten siveysnormien ulkopuolella, kahlitsemattomana. Se mitä pidetään ikiaikaisena tai normina, voikin olla varsin tuore ilmiö eikä ole koskaan ollut ainoa tapa.
Kiusaus pohdiskella, olisiko pojan isä voinut olla ensimmäinen aviomies, on suuri. Koska aikuistuttuaan poika ottaa patronyymikseen ja myöhemmin sukunimekseen ensimmäisen isäpuolensa etunimen. Siis miehen, joka ehti vaikuttaa ainakin virallisesti vain parin vuoden ajan hänen elämässään. Olisko äiti kuitenkin kertonut pojalleen kuka tämän isä oli? Toisaalta voihan se olla toinen saman niminen mies…
Houkutusta tulkintaan lisää, että tämä isäpuoli oli kotoisin samasta pitäjästä kuin äitikin, tämä arvoitus tuskin ratkeaa tai eihän sit tiedä. Jossain vaiheessa kun tämä tutkimus laajenee ja lähden tulemaa takaisin nykyaikaa kohden, niin eihän sitä tiedä minkälaisia sukulaisia löydän tästä suvusta.

Vaaleissa näyttää nyt käyvän niin kuin gallupit ovat jo vuosia tienneet. Kokoomus saa Niinistöstä presidentin uusliberalistisen politiikkaansa kruunuksi. Suomessa jo pitkään valinnut arvomaailman konservatiivistuminen ja koventuminen saa nyt tähän ilmastoon sopivan arvojohtajan.
Se ei kuitenkaan ole minusta vaalien tärkein asia ja anti. Vaan se, että vastoin kaikkia ennakko-odotuksia Pekka Haavisto on kirinyt kakkoseksi. Jos nyt oikein hyvin käy, hän saattaa saada jopa 40% kannatuksen, mikä on hienoa. Se osoittaa, että suinkaan "kaikki" eivät ole sitä mieltä, etteikö Suomen presidentti voisi olla myös homo. Tai että maa tarvitsee "isän" ja "äidin". Presidentin rooli on jo lainsäädännöllisesti muuttunut, nyt on aika päivittää myös koko instituutio. Itse asiassa, silloin kun ehdokkaan sukupuolinen suuntautuminen ei ole enää kiinnostava teema ihmisten mielestä, on jotain saavutettu. Nyt on päästy kuitenkin hyvään alkuun. Suurin kunnia kuuluu ehdokkaalle itselleen, joka ei ole hämääntynyt provokaatioista ja kohuista, vaan on päättäväisesti ja johdonmukaisesti itse toteuttanut avointa dialogia mm perussuomalaisten kanssa, mistä hän on saanut myös kiitosta ja mikä on lisännyt hänen kannatustaan ja kiinnostusta häntä kohtaan. Se on aitoa suvaitsevaisuutta, kuunnella niitäkin, jotka vastustavat, eikä lytätä paavolipposmaisesti kaikkia eri lailla ajattelevia suvaitsemattomuuden leimalla. Suuri vaara on nyt, että ihmiset määrittävät toisiaan erilaisilla leimoilla ja kahtiajakaantuminen sen kuin kiihtyy.

Näissä vaaleissa on selvästi kyse myös sukupolvivaaleista. Näyttää kuitenkin siltä, että vanhempi sukupolvi nuorten arvokonservatiivien tuella saa (vielä)torjuntavoiton, mutta Haaviston taakse ryhmittynyt laaja kansalaisrintama on osoitus uudenlaisesta poliittisesta kulttuurista, joka ei nojaa enää puoluekoneistoihin ja -instituutioihin. Tässä muhii vaalien todellinen yllätys ja voima. Jos tämä jatkuu tulevissa kuntavaaleissa ja eduskuntavaaleissa, voi perinteiset konsensuspoliitikot lopultakin saada varteenotettavia haastajia.

Ehkä yksi signaali, joka näissä vaaleissa myös välittyy, on kansallisvaltion heikkeneminen ja hiipuminen. Kansalaisten jakaantuminen yhä selvemmin erilaisiin segmentteihin mm koulutuksen ja tulotason pohjalta vähentää entisestään suomalaisten yhteenkuuluvuutta. Lopulta mikä meitä kohta yhdistää? Valtaosalla se on vielä kieli, mutta yksikielinen maahan emme ole. Jo pitkään on puhuttu "etelästä" ("käsitteen" ollessa todella epämääräinen) ja ”maakunnista” ikään kuin nämä kaksi olisivat jotain napoja ja eläisimme bipolaarisessa järjestelmässä. Näistä vaaleistakin puhutaan "etelän herrojen" vaaleina. Sitä en ymmärrä ollenkaan.
Mitä vaaleja olivat Tarja Halonen –Sauli Niinistö, Tarja Halonen –Esko Aho, Martti Ahtisaari – Elisabeth Rehn tai Mauno Koivisto vs ? Kekkonenkin asui ja vaikutti suurimman osan elämästään Helsingissä. Aika vaikea olisi nousta presidentiksi täysin poliittisen järjestelmän ja instituutioiden ulkopuolelta ja niin kauan kun nämä instituutiot ovat Helsingissä, on aika luontevaa, että henkilöt keskittyvät tänne. Milloin on käyty ns maakuntien vaalit?
Voisiko presidentin uusi rooli siis olla jonkinlainen kansakunnan kokoaja muuttuvassa ympäristössä? Ainakin vaalit kiinnostavat ja äänestysprosentti on edelleen korkeampi kuin eduskunta- ja EU -vaaleissa, vaikka ne päätöksenteon kannalta ovatkin keskeisempiä. Tai muistuttaako presidenttivaali eniten tosi-tv -äänestyksiä ja siten on tutumpi ja viihteellisempi kuin muut vaalit? Joka tapauksessa kumpi tahansa valitaan, tulee hänen löytää paikkansa ja tehtävänsä uudelta pohjalta noustakseen arvojohtajaksi ja kansakunnan kokoajaksi. Eri asia on, tarvitaanko enää kansakuntaa: suomalaiset?