Arkistoista, kirjastoista ja museoista käytetään yhteisesti nimitystä muistiorganisaatiot. Niiden katsotaan tallettavan ja tarjoavan yhteiskunnalle kollektiivisen muistin tai ainakin aineksia sellaisen muodostamiselle. Laaja yleisö ei varmaan tule ajatelleeksi niitä periaatteita, joiden mukaan nämä instituutiot harjoittavat ja ovat harjoittaneet toimintaansa. Melko yleinen käsitys lienee, että varsinkin arkistoissa ja museoissa on ikään kuin ”kaikki”. Nykyihminen lisäksi olettaa saavansa tuon kaiken käsiinsä napin painalluksella, kuin Google-haulla web-selainta käyttäen.
On tietysti mahdotonta, että muistiorganisaatiot pystyisivät säilyttämään ”kaiken”, saati sitten tarjoamaan sen kansalaisten käyttöön. Niinpä on ollut pakko valita mitä säilytetään ja miettiä miksi säilytetään. Toki, vieläkin löytyy museaalisia kokoelmia, joihin, joku innokas tutkija on kerännyt tiettyyn teemaan liittyen ”kaiken”, mitä on käsiinsä saanut, mutta ammatillisissa museoissa ei ole enää pitkään aikaan toimittu tältä pohjalta. Kokoelma- ja hankintapolitiikat ohjaavat kirjastojen ja museoiden kokoelmien kartuntaa ja varsinkin kirjastoissa on jo pitkään tehty poistoja kokoelmista. Viime aikoina myös museokokoelmien suhteen on herännyt keskustelua poistoista, koska maamme yli 1000 museossa on paljon päällekkäisyyttä kokoelmissa.
Muistiorganisaatiot ovat työskennelleet pitkään konkreettisten esineiden, kirjojen, tavaroiden ja asiakirjojen kanssa. Niiden politiikat ja suunnitelmat ovat kohdistuneet käsinkoskelteltavaan materiaan, jota on järjestetty, luetteloitu, typologisoitu ja kuvailtu kunkin alan vallitsevien periaatteiden mukaan. Kirjastolaitos on selkeästi näistä kolmesta yleisten kirjastoiden kautta ollut lähinnä kansalaista, pyrkien tarjoamaan tavalliselle ihmiselle sitä mitä näiden on kuviteltu kirjastoista etsivän. Museot ja varsinkin arkistot ovat pitkään kääntyneet sisään päin, omien kallisarvoisten kokoelmiensa varjeluun. Museot ovat tehneet omistaan näyttelyitä, arkistot taas passiivisesti odottaneet, jos joku sattuisi olemaan kiinnostunut niiden kokoelmista. Yhtä kaikki muistiorganisaatioiden sisällä on määritelty se mitä talletetaan, miten se luetteloidaan ja saatetaan yleisön käyttöön.
Suuri yleisö ajattelee helposti, että museoissa, arkistoissa ja kirjastoissa säilytettävät esineet, asiakirjat ja julkaisut ovat jotenkin objektiivisesti ja universaalisti lähes luonnonlakien tapaan löytäneet paikkansa oikeasta hyllystä. Harva ajattelee, että arkistoihin päätynyt se, mikä on sattunut säilymään tulipaloista, vesivahingoista ja yleisesti huonoista säilytysolosuhteista tai sen säilyttäminen on ylipäänsä katsottu tarkoituksenmukaiseksi. Vaikka suurin osa suomalaisista tietää, että Elias Lönnrot kokosi Kalevalan, harva silti jaksaa muistaa tai ajatella, että hän myös valitsi sen mitä teemoja ja runoja tämä kansallissepoksemme sisältää muokaten ja jättäen paljon aineistoa sen ulkopuolelle. Samalla tavalla voi ajatella arkistoista: joku tai jotkut ovat määritelleet sen mikä on tärkeää ja säilyttämiseen eli muistamisen arvoista. Kollektiivisen muistimme raaka-aineet ovat siis huolella valittu, kuin K-kaupassa konsanaan. Ja vaikka näistä muistiorganisaatioiden tallettamista aineistoista on löydettävissä aina vaan uusia tarinoita, kuten nykyään on muodikasta sanoa, emme saa koskaan tietää millaisia tarinoita jää kokonaan löytymättä. Toki taitava tutkija on tämän sisäistänyt ja siksipä tiede harvoin väittää, että asia on ehdottomasti jotenkin ja oivaltavalla tutkimusotteella puhkikaluttu tiliaineistokin saattaa saada uutta eloa.
On kuitenkin hyvä muistaa, että ns. kollektiivinen muistimme on manipuloitu, ei mikään yksiselitteinen totuus. Mitä vanhempia asioita sieltä yritämme kaivaa, sitä epämääräisemmäksi kuvamme usein muuttuu. Muisti tekee tepposet itse kullekin aina välillä eikä muistiorganisaationkaan voi 100% luottaa.
