Pride on monille tuttu sana, mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa? Suomenkielistä tarkkaa vastinetta sanalle on vaikea määritellä, mutta lähimmäksi päästään ajatuksella ylpeydestä - ei kuitenkaan ylimielisyydestä tai koppavuudesta, vaan paremminkin omanarvontunnosta, itsekunnioituksesta, itsetietoisuudesta, itsetunnosta ja itseluottamuksesta.
Pridea voi kuvata maailmanlaajuisena liikkeenä ja filosofiana - asenteena ja henkenä.
Maailman metropoleissa sateenkaarikansa näyttäytyy pride-tapahtumien merkeissä iloisissa väreissä kaupungilla - muistuttamassa, että "olen olemassa ja ylpeä itsestäni". Pridea voi ilmentää näyttävästi sateenkaarilipuilla ja värikkäillä kulkueilla, musiikilla, pukeutumisella ja niin edelleen. Pride-tapahtumilla on poliittinen viesti; tasavertaisuus ja yhtäläiset oikeudet kuuluvat myös sukupuolivähemmistöihin ja seksuaalivähemmistöihin kuuluville.
Pride-tapahtumat siis ovat pohjimmiltaan ihmisoikeustapahtumia, karnevaalihenkisyydestä huolimatta.
On erilaisia vähemmistöjä, joilla on valtaväestön kaksinapaisesta mallista poikkeava seksuaalinen tai sukupuolinen identiteetti. Kun yhteiskunnan antama malli on vain yhdenlaiselle oletukselle, se antaa samastumismahdollisuuden vain sen identiteetin omakseen tuntevalle. Sen vuoksi vähemmistöön kuuluvan on etsittävä samastumiskohteita toisaalta.
Pride-tapahtumien ajatuksena on yhteisöllisyyden tuomisen ohella kertoa valtaväestölle vähemmistön olemassaolosta. Vähemmistöön kuuluvallakin on tarve olla täysipainoisesti osa yhteiskuntaa, omana itsenään. Se onnistuu vain, jos vähemmistöön suhtaudutaan luontevasti ja ymmärretään, että vähemmistöllä on valtaväestöstä poikkeavia tarpeita.
Yleisen mielenkiinnon ja keskustelun herättäjinä pride-tapahtumat ja teemapäivät ovat paljon tehokkaampia kuin erilaisten tieteellisten tutkimusten tulokset, julkilausumat tai paneelikeskustelut. Tiedotusvälineiden pride-tapahtumista kertovan uutisoinnin ohessa on paljon luontevampaa kertoa asiallistakin tietoa kuin irrallisina juttuina.
Pride on keino ilmaista itselle ja muille, että "kuulun seksuaali- tai sukupuolivähemmistöihin, olen olemassa ja ylpeä itsestäni".
Hiljaa osaansa tyytyvän vähemmistön tarpeita ei välttämättä osata ottaa huomioon arjen käytännön elämässä tai poliittisessa päätöksenteossa. Usein syynä on yksinkertaisesti se, että vähemmistön tarpeita ei tiedosteta. Joskus vähemmistön olemassaoloakaan ei huomata. Joissakin tapauksissa vähemmistöä saatetaan tietoisesti syrjiä.
Yhä vielä moni valtaväestön edustaja väittää, että ei ole koskaan nähnyt homoa. Joku on ehkä kuullut puhuttavan sellaisesta, mutta ei tuntenut henkilökohtaisesti. Tai joku on kuullut huhuja, että joku työkaveri on sellainen. Mutta varmuutta asiasta ei ole. Oikeammin olisi ehkä sanoa, että ei ole koskaan ollut tekemisissä homoksi tietämänsä ihmisen kanssa, sillä arkielämässä homo ei todennäköisesti eroa valtaväestöstä mitenkään.
Se, että vähemmistön olemassaoloa ei ymmärretä, voi aiheuttaa ikäviä tilanteita. Esimerkiksi kahvitunnilla töissä kerrotaan homovitsi. Tarina on ehkä hauska, mutta paikalla olevalle homolle tulee vaivautunut olo. Vitsi olisi ehkä jäänyt kertomatta jos ymmärrettäisiin, mitä homous on, ja varsinkin silloin, jos tiedettäisiin, että paikalla on homo. Tai jos tiedettäisiin paikalla olevan homon huumorintajun sallivan sen, niin vitsi olisi kerrottu ehkä vielä värikkäämmin.
Yhteiskunnan antama malli antaa samastumismahdollisuuden usein vain sen identiteetin omakseen tuntevalle. Sen vuoksi vähemmistöön kuuluvan on usein etsittävä samastumiskohteita toisaalta.
Oman identiteetin rakentamisen kannalta samastumiskohteiden löytäminen ja sen avulla oman itsensä hyväksyminen on tärkeää. Kun tietää, että samanlaisia ihmisiä on muitakin, niin "oman paikan" löytäminen on paljon helpompaa. Kun tietää "oman paikkansa", on paljon helpompi kohdata muu maailma tasa-arvoisesti omasta näkökulmasta. Erityisesti nuorille olisi tärkeä hahmottaa, ettei ole yksin asiansa kanssa.
Suurin osa esimerkiksi homoista ei "kuuluta" homouttaan, ei tuo sitä joka tilanteessa esille, ei pukeudu, käyttäydy tai muuten toimi provosoivasti. Eikä siihen edes ole tarvetta, jos se ei omasta mielestä ole hauskaa. Joistakin pieni muiden ärsyttäminen on mukavaa. Homojakin on erilaisia. Joillekin oman identiteetin tuomiseen tarjolle on yksinkertaisesti liian iso kynnys, vaikka ehkä haluaisikin.
Mutta oman persoonansa - kokonaisuuden nimeltä "itse" - piilottaminen esimerkiksi häpeäntunteen, muiden reaktioiden pelon ja vastaavien asioiden vuoksi ei ole tyydyttävä tila, vaikka muuta yrittäisi itselleen väittää. Se, että joutuu jatkuvasti miettimään sanavalintojaan, peitellä tai valehdella, käy ajan mittaan rasittavaksi ja turhauttavaksi, tosin joskus muutakaan vaihtoehtoa ei käytännön syistä ehkä ole.
Jos valtaväestö tietää, että valtaväestöstä poikkeavia ihmisiä on aina ollut ympärillä, ja nämä hengittävät samaa ilmaa, rakastavat samalla tavalla, iloitsevat, surevat, ja elävät pohjimmiltaan ihan samaa elämää kuin valtaväestökin, niin näihin ei-valtaväestöön kuuluviin voi suhtautua paljon luontevammin, ilman pelkoa ja ennakkoluuloja.
Kun vähemmistön tapoja ja maailmaa tunnetaan yleisesti, se vähentää ennakkoluuloja ja auttaa molempia osapuolia sopeutumaan toisiinsa. Valtaväestön on ehkä helpompi suhtautua seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin järkevästi, jos tiedetään mitä vähemmistöön kuuluminen tarkoittaa. Kun tietää valtaväestön tietävän, että tietää "oman paikkansa", on vielä helpompi kohdata muu maailma tasa-arvoisesti omasta näkökulmasta.
Esihistoriallisten aikojen suhtautuminen samaa sukupuolta olevien välisiin intiimeihin suhteisiin on hämärän peitossa. Historiallisia viitteitä suhteista ja niiden suvaitsemisesta on, kuten myös torjuvasta suhtautumisesta. Erityisesti myöhemmän kristinuskon moraalikäsitys suhtautui samaa sukupuolta olevien välisiin suhteisiin kielteisesti.
Vapautusliikkeet ovat syntyneet käytännön tarpeeseen. Historian aikana esimerkiksi homoseksuaalisuus ja sukupuolen moninaisuus ilmiöinä on milloin nähty syntinä, milloin rikoksena, milloin sairautena ja milloin minäkin. Aihepiiriin liittyvä moninaisuus oli pitkään yhteiskunnassa tabu ja joissain yhteyksissä se on sitä vieläkin, erityisesti ahdasmielisillä alueilla. Seksuaalisesta ja sukupuolisesta moninaisuudesta on puhuttu negatiivisessa valossa tai asiasta on vaiettu kokonaan. Monille näihin vähemmistöihin kuuluville tilanne on ollut epämieluisa.
Euroopan ja USA:n vapautusliikkeiden historia ovat samaa tarinaa, mutta molemmilla on omat polut: Läntisessä Euroopassa sateenkaarikansan tilanteeseen alettiin kiinnittää huomiota jo 1800-luvulla. Ranskan suuri vallankumous on merkittävä tekijä eurooppalaisessa suvaitsevaisuudessa, sillä se toi valtion seksuaalisuuteen liittyvän kontrollin pois makuuhuoneista. USA:ssa käänteentekevä vuosi oli 1969 ja Stonewall-kapina.
Historiallisesti ja paikallisesti sukupuoleen liittyvän kaksijakoisen mallin ohella on vaihtelevasti ollut tilaa muullekin. Ns. länsimaiden ulkopuolella suhtautuminen seksuaaliseen ja sukupuoliseen moninaisuuteen vaihtelee, mutta pääsääntöisesti seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuus on törmäyskurssilla paikallisen kulttuurin kanssa sitä rajummin, mitä vahvemmassa asemassa uskonnollisuus on. Etenkin kristinuskon ja islamin konservatiiviset tulkinnat aiheuttavat ongelmia.
Yleisin tilanne maailmalla on se, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä syrjinnältä suojaavaa lainsäädäntöä ei ole, vaikka esimerkiksi samaa sukupuolta olevien väliset seksuaaliset kontaktit olisivatkin laillisia. Samaa sukupuolta olevien parisuhteita ei usein tunnusteta. Transsukupuolisen henkilön ei välttämättä ole mahdollista vahvistaa juridista sukupuoltaan eikä mahdollista sukupuolenkorjausprosessiin ole, toisaalta joissain maissa on tunnustettu sukupuolen moninaisuus ns. kolmannen sukupuolen muodossa ja joskus oikeudella olla määrittelemättä sukupuoltaan.
Erityisesti Lähi-Idässä ja Afrikassa hlbti-vähemmistöihin kuuluvien yhdenvertaisuus on hyvin kaukana toteutumisestaan. Esimerkiksi homosuhteista voidaan langettaa pitkiä vankilatuomioita ja rangaista julmilla tavoilla, jopa kuolemalla.
Intiassa homosuhteiden rangaistavuuden poistamisesta käytiin pitkään kädenvääntöä. Laillisuudesta huolimatta asenteet ovat yhä kielteisiä ja aihepiiri on yleisesti tabu. Intia ja sen naapuri Pakistan kuitenkin tunnustavat kolmannen sukupuolen olemassaolon.
Tilanne esimerkiksi Venäjällä on hlbti-vähemmistöjen osalta tukala, vaikka esimerkiksi homosuhteet eivät ole laittomia. Asenteet ovat seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan kielteiset, syrjintä yleistä ja lisäksi lainsäädännöllä estetään asiallisen tiedon välittäminen aihepiiristä.
Kiinassa suhtautumissa hlbti-vähemmistöihin on ongelmia, mutta suurissa kaupungeissa hlbti-vähemmistöihin kuuluvilla on tilaa hengittää. Suureksi ongelmaksi koetaan vanhemmilta tuleva paine saada jälkikasvua. Vaikka Kiinassa samaa sukupuolta olevat suhteet eivät ole rangaistavia, on aihe kuitenkin vaiettu, tabu.
Ranskan suuren vallankumouksen myötä julkisen vallan, valtion ja kirkon, rooli kontrolloida aikuisten keskinäisiä, myös seksuaalisuuteen liittyviä, ratkaisuja väheni. Hallinto lähti ihmisten makuukammareista vartioimasta sukupuolimoraalia. Se ei kuitenkaan tarkoittanut vaikkapa samaa sukupuolta olevien intiimien suhteiden yleistä hyväksyntää. Vallan instituutio vain lakkasi puuttumasta tällaisiin asioihin. Vallankumouksen välittömän vaikutusalueen ulkopuolella näitä yksityiselämään liittyviä moraalilakeja ei poistettu lainsäädännöstä. Ne kyllä lievenivät monissa paikoissa, varsinkin uskonnollisen ja maallisen vallan etääntyessä toisistaan. Lisäksi kunkin yhteisön moraalin ollessa sallivampi tai yleisesti vaikkapa suurkaupungeissa jaksettiin välittää vähemmän muiden tekemisistä.
Eurooppalaisen vapautusliikkeen historian siemen on kylvetty 1800-luvun viimeisinä vuosina Berliinissä, jonne tohtori Magnus Hirschfeld (1868–1935) perusti ystäviensä kanssa homojen kansalaisoikeusjärjestön "Wissenschaftlich-humanitäre Komitee – tieteellis-humanitaarinen komitea" vuonna 1897. Euroopassa pyrittiin kumoamaan homoseksuaalisuuden sairausleimaa, tässä oli mukana useita nykyäänkin tunnettuja psykoanalyytikkoja, esimerkiksi Sigmund Freud. Tieteellisen maailmankuvan vallatessa alaa myös seksuaalinen moninaisuus ilmiönä alettiin nähdä inhimillisenä ominaisuutena yksittäisten tekojen sijaan. Tämä ymmärrys oli tukena myöhemmässä historiassa, niin samaa sukupuolta olevien suhteiden dekriminalisointiin liittyneessä poliittisessa keskustelussa kuin myös kansalaisaktivismin heräämiseen johtaneessa laajemmassa tiedostamisessa.
Jo 1930-luvun lamaa edeltäneenä aikana käytiin Keski-Euroopassa keskustelua seksuaalivähemmistöistä. Tanska salli homoseksuaaliset suhteet vuonna 1932. Kehitys kuitenkin pysähtyi useissa Euroopan maissa laman alettua ja etenkin natsien noustua valtaan Saksassa ja toisen maailmansodan raunioittaessa Eurooppaa. Natsit lähettivät suunnattomat määrät homoja ja homoiksi epäilemiään ihmisiä keskitysleireille kuolemaan, tuhosivat tutkimuslaitoksia ja ajoivat älymystöä maanpakoon, muiden muassa Freudin.
Sodan päätyttyä kansalaisoikeusliikkeiden toiminta lähti käyntiin hitaasti. Erityisesti Hollanti, jossa rippeet toista maailmasotaa edeltäneenä aikana vaikuttaneesta vapautusliikkeestä edelleen elivät, ja myös Skandinavian maat ovat olleet edelläkävijöitä seksuaalivähemmistöjen oikeuksien toteuttamisessa Euroopassa.
Yhteiskunnan kaupungistuminen, elintason paraneminen ja olojen vapautuminen antoivat nuorisolle ja opiskelijoille enemmän tilaa olla ja hengittää. Syntyi nuorisoliikkeitä, ja siinä ohessa myös erilaiset vapautusliikkeet saivat mahdollisuuden kasvaa. 1950- ja etenkin 1960-luvulla monissa maissa keskusteltiin homoudesta, ja sen myötä suhtautuminen alkoi hiljalleen arkipäiväistyä.
Euroopassa vapautusliikkeiden toiminta on ollut hyvin poliittista ja asiakysymyksiin pureutuvaa. Vuonna 1969 Yhdysvaltojen New Yorkissa tapahtuneen Stonewall-kapinan vaikutus tuntui silti Euroopassakin. Tapauksen saaman julkisuuden ansiosta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat tulivat itsetietoisemmiksi ns. ruohonjuuritasolta lähtien, ja sen myötä sateenkaarikansa tuli näkyväksi osaksi yhteiskuntaa. Suurissa kaupungeissa ruvettiin järjestämään mielenosoituksia, vapautuspäiviä, pride-juhlia, Christopher Street Day -tapahtumia jne..
Aktivismin laajeneminen ns. sivistyneistön projektista myös ns. ruohonjuuritason toiminnaksi ajan mittaan vaikutti hlbti-aihepiirin normalisoitumiseen ja yhteiskunnallisen hyväksynnän kasvuun.
Vuonna 1894 säädetyn lain voimaan astuessa 1889 homoseksuaaliset teot määriteltiin Suomen rikoslaissa rangaistaviksi. Sitä ennen moraalikysymykset olivat olleet kirkon vallassa. Esimerkiksi 1930-luvulla olot olivat Suomessakin suhteellisen vapaat. Sotien jälkeen asenneilmapiiri kiristyi ja homoja alettiin aktiivisesti pidätettää, kunnes 1950-luvun lopulta lähtien vapaampi keskustelu asiasta pääsi hitaasti vallalle. 1960-luvulla lehdistössä homot olivat esillä varsin vahvasti - ei tosin yleensä kovin myönteisessä valossa. Vuonna 1964 homot valtasivat Vanhan Kellarin itselleen.
Suomeen vapaammat tuulet puhalsivat lännestä päin, tosin hieman vaimeammin ja viiveellä. Suomessa kansalaisaktiivisuus pääsi toden teolla käyntiin 1960-luvun puolivälin jälkeen. Yhä jäytävän leimautumisen ja rangaistusten pelossa järjestötoiminta käynnistyi vasta 1960-luvun lopulla, jolloin perustettiin keskusteluseura Psyke. Vuonna 1974 perustettiin SETA ry ajamaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asiaa. Ensimmäinen SETA:n järjestämä julkinen tempaus oli 27.7.1974, jolloin järjestettiin maan ensimmäinen seksuaalivähemmistöjen mielenosoitus Suomessa. Mielenosoituksessa tuomittiin Helsingin Vanhankirkon seurakunnan nuorisotyöntekijän Seppo Kivistön erottaminen virastaan. Järjestö on sen jälkeen järjestänyt Vapautuspäiviä (nimi napattu Stonewall-kapinan vuosipäivää juhlistavalta "Christopher Street Liberation Day" -tapahtumalta) ja vuodesta 2000 Pride on jatkanut vapautuspäivien perinnettä.
Vuonna 1971 kumottiin homoseksuaaliset intiimit suhteet kieltävä laki, mutta "kehotuskielto" ja korkeammat suojaikärajat jäivät esimeriksi kirkon painostuksesta lakiin. Julkisesti ei siis saanut kehottaa homouteen - esimerkiksi tiedotusvälineissä oli vaikeaa käsitellä homoseksuaalisuutta myönteisesti tai edes neutraalisti. Vuonna 1981 lääkintöhallitus poisti homoseksuaalisuuden virallisesta tautiluokituksesta.
Aidsin saapuminen myös Suomeen vuonna 1983 aiheutti hysterian, kun muutamat lehdet kirjoittavat sensaatiojuttuja tappavasta homojen taudista samalla kun esillä oli erilaisia teorioita taudista ja sen leviämisestä - osin hyvinkin virheellisiä. Suomessakin jopa taudin kantajien pakkoeristämistä vaadittiin. Aids-hysteria kuitenkin toi homoseksuaalisuuden yleisen keskustelun kohteeksi, ja ajan myötä monet erheelliset käsitykset korjautuivat valistustyön avulla.
Vapautusliikkeiden työn tuloksena seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen monet tavoitteet ovat toteutuneet. Lainsäädäntö ottaa nämä ryhmät huomioon ja turvaa näiden oikeuksia.
1990-luvun alusta lähtien homous ja homot ovat lähentyneet nopeasti arkista yhteiskuntaa. Vuonna 1995 perustuslain muutoksessa kiellettiin seksuaalisen suuntautuneisuuden perusteella tapahtuva syrjintä. 1999 kumottiin "kehotuskielto". Samalla homo- ja heterosuhteiden suojaikäraja määriteltiin samaksi - 16 vuoteen. Seuraavalla vuosikymmenellä myös transsukupuolisten henkilöiden syrjintäkielto tuli lakiin.
Translaki eli laki transseksuaalin sukupuolen vahvistamisesta tuli voimaan vuoden 2003 alusta. Sitä ennen Suomessa ei ollut transsukupuolisten hoitoja tai sukupuolen korjaamista säätelevää lakia, eikä ollut mahdollista juridisen sukupuolen vahvistamiselle. Transsukupuolisten oikeudellinen asema on vielä heikko. Nykyinen lainsäädäntö vaatii juridista sukupuoltaan korjaavalta steriliteettiä, josta Suomi on saanut lukuisia moitteita. Suomeen vaaditaan itsemääräämisoikeuteen perustuvaa translainsäädäntöä. Myös muunsukupuolisuuden tunnustaminen katsotaan tarpeelliseksi, esimerkiksi hyväksymällä juridisesti ns. kolmas sukupuoli tai oikeus jättää määrittelemättä sukupuolensa.
Samaa sukupuolta olevat parit voivat solmia avioliiton maaliskuusta 2017 lähtien samalla tavoin kuin eri sukupuolta olevat parit. Jo sitä ennen oli mahdollisuus rekisteröidä parisuhde vuoden 2002 helmikuusta lähtien lähes heteropareja vastaavin oikeusvaikutuksin. Perheen sisäinen adoptio on ollut mahdollista vuodesta 2009 lähtien perheissä, joissa vanhemmat ovat samaa sukupuolta.
Silti syrjintää ja ennakkoluuloja esiintyy vielä käytännön tasolla, erityisesti suurten kaupunkien ulkopuolella. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat käyvät töissä ja maksavat veroja siinä missä mutta, mutta silti suuri osa hlbti-vähemmistöihin kuuluvista ei voi tai ei uskalla olla "julkisesti" oma itsensä. Myös varsinkin uskonnon varjolla hyökätään yhä varsin voimakkaasti seksuaalivähemmistöjä vastaan.
Suomen tilanne vastaa monia läntisen Euroopan maita ja laajemminkin ns. länsimaita.
USA:ssa vuosi 1969 on vaikuttanut paljoon. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat elivät siihen aikaan marginaalissa. Aihe oli tabu, eikä pienillä paikkakunnilla ollut minkäänlaista mahdollisuutta elää avoimesti omana itsenään. Suurissa kaupungeissa oli lain harmaalla alueella toimivia baareja, joita viranomaiset pitivät silmällä. Nuhruiset baarit maksoivat usein lahjuksia voidakseen toimia. Säännölliset ratsiat homobaareihin eivät olleet juurikaan aiheuttaneet vastustusta, vaan poliisit pidättivät seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia ihmisiä moraalin ylläpitämisen nimissä. Asiaa ei silloin mitenkään ihmetelty. Ratsioita pidettiin normaaleina.
Suurissa kaupungeissa seksuaalista vapautumista oli tapahtunut pitkin 1960-lukua. Myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihinkin kuuluvat osoittivat mieltään omien vapauksiensa puolesta. Käytännössä kaikissa osavaltioissa samaa sukupuolta olevien väliset suhteet olivat lailla rangaistavia ns. sodomialakien perusteella. Maksimirangaistukset vaihtelivat New Yorkin muutaman kuukauden mittaisesta vankeusrangaistuksesta joidenkin osavaltioiden elinkautisiin rangaistuksiin. Myös "vastakkaiselle" sukupuolelle tyypillinen pukeutuminen johti ongelmiin.
"Stonewall Inn" -baari sijaitsi Christopher Streetilla, Greenwich Villagessa New Yorkissa. Paikalla ei ollut anniskelulupaa ja puutteita oli esimerkiksi turvajärjestelyissä. Se oli kuitenkin hyvin suosittu homomiesten keskuudessa, sillä samaa sukupuolta olevien tanssiminen sallittiin. Toiminta oli järjestetty niin, että se näytti toimivan yksityisklubina.
Perjantai-iltana, oikeammin jo lauantain puolella yhden jälkeen 28. kesäkuuta poliisi teki jälleen kerran ratsian, mutta sillä kertaa asiat eivät kuitenkaan menneet normaalin kaavan mukaan, vaan poliisin asenteeseen ja väkivaltaan kyllästyneet baarin asiakkaat nousivat avoimeen vastarintaan. Kapinointi levisi kaduille, ja tapahtuma sai paljon julkisuutta tiedotusvälineissä. Mellakat jatkuivat useamman päivän ajan. Se oli ensimmäinen kerta, kun seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat ovat nousseet avoimeen ja laajaan vastarintaan syrjintää vastaan.
Seuraavana vuonna, tapauksen vuosipäivänä järjestettiin "Christopher Street Liberation Day" -mielenosoitus. Stonewall inn -baarin kapinan muistoa juhlitaan edelleen maailmalla yleisesti sateenkaariväestön keskuudessa alkuaikojen iskulauseen mukaisesti Pride-tapahtumina, tai Saksassa Stonewall Inn -baarin kotikadun nimeä kantavina tapahtumina Christopher Street Day tai lyhyemmin CSD. Myös Suomen "Vapautuspäivät" sai nimensä Stonewall-mielenosoituksen mukaan. New Yorkin kesän 1969 tapahtumat heijastuivat myös Eurooppaan ja muualle maailmaan, vaikka niillä oli erityisesti vaikutusta asenneilmapiiriin Pohjois-Amerikassa.
Christopher Streetin tapahtumat voi nähdä ensimmäisenä kertana, jolloin hlbti-aktivismi tuli ulos kaapista ja ruohonjuuren hlbti-kansa otti kohtalonsa omiin käsiin. Oikeuksien edistäminen tuli kaduille, tavallisten ihmisten osaksi, ulos tutkijoiden kammioista ja muun "paremman väen" ympyröistä. Suomessakin Setan ensimmäinen julkinen protesti tapahtui Stonewallin hengessä.
Seuraava suuri tapaus oli San Franciscon ns. Valkean yön mellakka (White Night Riots) 21. toukokuuta 1979. Se oli yksi suurimpia seksuaalivähemmistöihin liittyviä mellakoita. Kaikki sai alkunsa kun San Franciscon ensimmäinen avoimesti homo kaupunginvaltuuston jäsen Harvey Milk murhattiin marraskuun 27. päivä 1978. Häntä oli saattamassa hautaan kynttiläkulkueessa parikymmentätuhatta homoa ja lesboa.
Keväällä kun tieto ampujan (konservatiivinen ja homovihamielinen poliisi Dan White) saamasta lievästä tuomiosta levisi, tuhannet homot osoittivat mieltään varsin voimakkaasti. Mm. runsaasti ikkunoita ja poliisiautoja särkyi. Molemmat tapahtumat ovat pakottaneet poliiseja parantamaan radikaalisti suhtautumista seksuaalivähemmistöihin.
Asiallisen tiedon jakamista, keskustelua ja vähemmistöjen esilläoloa tarvitaan edelleen. On saatava valtaväestö ymmärtämään, että kyse ei ole sen kummemmasta kuin siitä, että homojen tunne- ja rakkauselämä ei toimi mies-nainen vastakkainasettelun pohjalta. Yhä vielä moni ajattelee että "homoilu" tai "transuilu" on seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluvalle vain irtiotto arjesta. On myös tärkeää, että päättäjät saavat tietoa vähemmistön olemassaolosta, elämästä ja tarpeista.
Värikkäät tapahtumat puolestaan tuovat sateenkaarikansan kaduille - muistuttamaan valtaväestöä olemassaolostaan. Näistä tapahtumista kerrotaan uutisissa, lehdissä ja muissa tiedotusvälineissä suuremmin kuin tieteellisistä tutkimuksista tai vaikkapa homon arkipäivästä. Ja toki erilaiset tapahtumat ja tempaukset piristävät arkea.
