Pride ja hlbti-vapautusliike

Pride on monille tuttu sana, mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa? Suomenkielistä tarkkaa vastinetta sanalle on vaikea määritellä, mutta lähimmäksi päästään ajatuksella ylpeydestä - ei kuitenkaan ylimielisyydestä tai koppavuudesta, vaan paremminkin omanarvontunnosta, itsekunnioituksesta, itsetietoisuudesta, itsetunnosta ja itseluottamuksesta.

Pridea voi kuvata maailmanlaajuisena liikkeenä ja filosofiana - asenteena ja henkenä.

Maailman metropoleissa sateenkaarikansa näyttäytyy pride-tapahtumien merkeissä iloisissa väreissä kaupungilla - muistuttamassa, että "olen olemassa ja ylpeä itsestäni". Pridea voi ilmentää näyttävästi sateenkaarilipuilla ja värikkäillä kulkueilla, musiikilla, pukeutumisella ja niin edelleen. Pride-tapahtumilla on poliittinen viesti; tasavertaisuus ja yhtäläiset oikeudet kuuluvat myös sukupuolivähemmistöihin ja seksuaalivähemmistöihin kuuluville.

Pride-tapahtumat siis ovat pohjimmiltaan ihmisoikeustapahtumia, karnevaalihenkisyydestä huolimatta.

Pride luo myös yhteisöllisyyttä

On erilaisia vähemmistöjä, joilla on valtaväestön kaksinapaisesta mallista poikkeava seksuaalinen tai sukupuolinen identiteetti. Kun yhteiskunnan antama malli on vain yhdenlaiselle oletukselle, se antaa samastumismahdollisuuden vain sen identiteetin omakseen tuntevalle. Sen vuoksi vähemmistöön kuuluvan on etsittävä samastumiskohteita toisaalta.

Seuraavat ajatukset ovat vahvasti priden taustalla:

  • Ihmisten pitäisi olla ylpeitä siitä mitä ovat
  • seksuaalinen ja sukupuolen moninaisuus on lahja
  • seksuaalinen suuntautuneisuus tai sukupuoli-identiteetti ovat synnynnäisiä piirteitä, eikä niitä voi muuttaa
  • Pride ajatuksena luo tunnetta siitä, että ei ole yksin - järjestöt ja muu kansalaistoiminta puolestaan käytännön toimijoina luovat tukiverkon vähemmistöön kuuluvalle tarjoamalla tietoa, tärkeitä kontakteja muihin
  • ihmisiin, ja viemällä sanomaa vähemmistön tarpeista päättäjille ja vaikuttajille
  • Pride-tapahtumat tuovat vähemmistön esiin

Pride-tapahtumien ajatuksena on yhteisöllisyyden tuomisen ohella kertoa valtaväestölle vähemmistön olemassaolosta. Vähemmistöön kuuluvallakin on tarve olla täysipainoisesti osa yhteiskuntaa, omana itsenään. Se onnistuu vain, jos vähemmistöön suhtaudutaan luontevasti ja ymmärretään, että vähemmistöllä on valtaväestöstä poikkeavia tarpeita.

Yleisen mielenkiinnon ja keskustelun herättäjinä pride-tapahtumat ja teemapäivät ovat paljon tehokkaampia kuin erilaisten tieteellisten tutkimusten tulokset, julkilausumat tai paneelikeskustelut. Tiedotusvälineiden pride-tapahtumista kertovan uutisoinnin ohessa on paljon luontevampaa kertoa asiallistakin tietoa kuin irrallisina juttuina.

Priden sanoma

Pride on keino ilmaista itselle ja muille, että "kuulun seksuaali- tai sukupuolivähemmistöihin, olen olemassa ja ylpeä itsestäni".

Priden ja vapautusliikkeen tehtävä

Hiljaa osaansa tyytyvän vähemmistön tarpeita ei välttämättä osata ottaa huomioon arjen käytännön elämässä tai poliittisessa päätöksenteossa. Usein syynä on yksinkertaisesti se, että vähemmistön tarpeita ei tiedosteta. Joskus vähemmistön olemassaoloakaan ei huomata. Joissakin tapauksissa vähemmistöä saatetaan tietoisesti syrjiä.

Näkymätön vähemmistö

Yhä vielä moni valtaväestön edustaja väittää, että ei ole koskaan nähnyt homoa. Joku on ehkä kuullut puhuttavan sellaisesta, mutta ei tuntenut henkilökohtaisesti. Tai joku on kuullut huhuja, että joku työkaveri on sellainen. Mutta varmuutta asiasta ei ole. Oikeammin olisi ehkä sanoa, että ei ole koskaan ollut tekemisissä homoksi tietämänsä ihmisen kanssa, sillä arkielämässä homo ei todennäköisesti eroa valtaväestöstä mitenkään.

Se, että vähemmistön olemassaoloa ei ymmärretä, voi aiheuttaa ikäviä tilanteita. Esimerkiksi kahvitunnilla töissä kerrotaan homovitsi. Tarina on ehkä hauska, mutta paikalla olevalle homolle tulee vaivautunut olo. Vitsi olisi ehkä jäänyt kertomatta jos ymmärrettäisiin, mitä homous on, ja varsinkin silloin, jos tiedettäisiin, että paikalla on homo. Tai jos tiedettäisiin paikalla olevan homon huumorintajun sallivan sen, niin vitsi olisi kerrottu ehkä vielä värikkäämmin.

Tärkeä oma identiteetti

Yhteiskunnan antama malli antaa samastumismahdollisuuden vain sen identiteetin omakseen tuntevalle. Sen vuoksi vähemmistöön kuuluvan on usein etsittävä samastumiskohteita toisaalta.

Oman identiteetin rakentamisen kannalta samastumiskohteiden löytäminen ja sen avulla oman itsensä hyväksyminen on tärkeää. Kun tietää, että samanlaisia ihmisiä on muitakin, niin "oman paikan" löytäminen on paljon helpompaa. Kun tietää "oman paikkansa", on paljon helpompi kohdata muu maailma tasa-arvoisesti omasta näkökulmasta.

Kaapissa tai ulkona

Suurin osa esimerkiksi homoista ei "kuuluta" homouttaan, ei tuo sitä joka tilanteessa esille, ei pukeudu, käyttäydy tai muuten toimi provosoivasti. Eikä siihen edes ole tarvetta, jos se ei omasta mielestä ole hauskaa. Joistakin pieni muiden ärsyttäminen on mukavaa. Homojakin on erilaisia. Joillekin oman identiteetin tuomiseen tarjolle on yksinkertaisesti liian iso kynnys, vaikka ehkä haluaisikin.

Mutta oman persoonansa - kokonaisuuden nimeltä "itse" - piilottaminen esimerkiksi häpeäntunteen, muiden reaktioiden pelon ja vastaavien asioiden vuoksi ei ole tyydyttävä tila, vaikka muuta yrittäisi itselleen väittää. Se, että joutuu jatkuvasti miettimään sanavalintojaan, peitellä tai valehdella, käy ajan mittaan rasittavaksi ja turhauttavaksi, tosin joskus muutakaan vaihtoehtoa ei käytännön syistä ehkä ole.

Tieto auttaa ymmärtämään

Jos valtaväestö tietää, että valtaväestöstä poikkeavia ihmisiä on aina ollut ympärillä, ja nämä hengittävät samaa ilmaa, rakastavat samalla tavalla, iloitsevat, surevat, ja elävät pohjimmiltaan ihan samaa elämää kuin valtaväestökin, niin näihin ei-valtaväestöön kuuluviin voi suhtautua paljon luontevammin, ilman pelkoa ja ennakkoluuloja.

Kun vähemmistön tapoja ja maailmaa tunnetaan yleisesti, se vähentää ennakkoluuloja ja auttaa molempia osapuolia sopeutumaan toisiinsa. Valtaväestön on ehkä helpompi suhtautua seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin järkevästi, jos tiedetään mitä vähemmistöön kuuluminen tarkoittaa. Kun tietää valtaväestön tietävän, että tietää "oman paikkansa", on vielä helpompi kohdata muu maailma tasa-arvoisesti omasta näkökulmasta.

Priden ja vapautusliikkeen historiaa, nykypäivää ja tulevaisuutta

Vapautusliikkeet ovat syntyneet käytännön tarpeeseen. Historian aikana esimerkiksi homoseksuaalisuus ja sukupuolen moninaisuus ilmiöinä on milloin nähty syntinä, milloin rikoksena, milloin sairautena ja milloin minäkin. Aihepiiriin liittyvä moninaisuus oli pitkään yhteiskunnassa tabu ja joissain yhteyksissä se on sitä vieläkin, erityisesti ahdasmielisillä alueilla. Seksuaalisesta ja sukupuolisesta moninaisuudesta on puhuttu negatiivisessa valossa tai asiasta on vaiettu kokonaan. Monille näihin vähemmistöihin kuuluville tilanne on ollut epämieluisa.

Euroopan ja USA:n vapautusliikkeiden historia poikkeaa toisistaan: Läntisessä Euroopassa sateenkaarikansan tilanteeseen alettiin kiinnittää huomiota jo 1800-luvulla. Ranskan vallankumous on merkittävä tekijä eurooppalaisessa suvaitsevaisuudessa, sillä se toi valtion seksuaalisuuteen liittyvän kontrollin pois makuuhuoneista. USA:ssa käänteentekevä vuosi oli 1969 ja Stonewall-kapina.

Ns. länsimaiden ulkopuolella suhtautuminen seksuaaliseen ja sukupuoliseen moninaisuuteen vaihtelee, mutta pääsääntöisesti seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuus on törmäyskurssilla paikallisen kulttuurin kanssa sitä rajummin, mitä vahvemmassa asemassa uskonnollisuus on. Etenkin kristinuskon ja islamin konservatiiviset tulkinnat aiheuttavat ongelmia.

Yleisin tilanne maailmalla on se, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä syrjinnältä suojaavaa lainsäädäntöä ei ole, vaikka esimerkiksi samaa sukupuolta olevien väliset seksuaaliset kontaktit olisivatkin laillisia. Samaa sukupuolta olevien parisuhteita ei usein tunnusteta. Transsukupuolisen henkilön ei välttämättä ole mahdollista vahvistaa juridista sukupuoltaan eikä mahdollista sukupuolenkorjausprosessiin ole, toisaalta joissain maissa on tunnustettu sukupuolen moninaisuus ns. kolmannen sukupuolen muodossa ja joskus oikeudella olla määrittelemättä sukupuoltaan.

Erityisesti Lähi-Idässä ja Afrikassa hlbti-vähemmistöihin kuuluvien yhdenvertaisuus on hyvin kaukana toteutumisestaan. Esimerkiksi homosuhteista voidaan langettaa pitkiä vankilatuomioita ja rangaista julmilla tavoilla, jopa kuolemalla.

Intiassa homosuhteiden rangaistavuuden poistamisesta käydään kädenvääntöä, vaikka ne välillä jo ehdittiin laillistaa. Asenteet ovat kielteisiä ja aihepiiri on yleisesti tabu. Intia ja sen naapuri Pakistan kuitenkin tunnustavat kolmannen sukupuolen olemassaolon.

Tilanne esimerkiksi Venäjällä on hlbti-vähemmistöjen osalta tukala, vaikka esimerkiksi homosuhteet eivät ole laittomia. Asenteet ovat seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan kielteiset, syrjintä yleistä ja lisäksi lainsäädännöllä estetään asiallisen tiedon välittäminen aihepiiristä.

Kiinassa suhtautumissa hlbti-vähemmistöihin on ongelmia, mutta suurissa kaupungeissa hlbti-vähemmistöihin kuuluvilla on tilaa hengittää. Suureksi ongelmaksi koetaan vanhemmilta tuleva paine saada jälkikasvua. Vaikka Kiinassa samaa sukupuolta olevat suhteet eivät ole rangaistavia, on aihe kuitenkin vaiettu, tabu.

Eurooppa

Eurooppalaisen vapautusliikkeen historian siemen on kylvetty 1800-luvun viimeisinä vuosina Berliinissä, jonne tri Magnus Hirschfeld perusti homojen kansalaisoikeusjärjestön. Euroopassa pyrittiin kumoamaan homoseksuaalisuuden sairausleimaa, tässä oli mukana useita nykyäänkin tunnettuja psykoanalyytikkoja, mm. Freud. 1930-luvun lamaa edeltänyt aika olikin Keski-Euroopassa varsin aktiivista aikaa. Tanska salli homoseksuaaliset suhteet vuonna 1932.

Kehitys kuitenkin pysähtyi useissa Euroopan maissa laman alettua, natsien noustua valtaan Saksassa ja toisen maailmansodan raunioitettua Eurooppaa. Natsit lähettivät suunnattomat määrät homoja ja homoiksi epäilemiään ihmisiä keskitysleireille kuolemaan, tuhosivat tutkimuslaitoksia ja ajoivat älymystöä maanpakoon, mm. Freudin.

Toisen maailmansodan jälkeen

Sodan päätyttyä kansalaisoikeusliikkeiden toiminta lähti käyntiin hitaasti. Erityisesti Hollanti, jossa rippeet toista maailmasotaa edeltäneenä aikana vaikuttaneesta vapautusliikkeestä edelleen elivät, ja myös Skandinavian maat ovat olleet edelläkävijöitä seksuaalivähemmistöjen oikeuksien toteuttamisessa Euroopassa.

Yhteiskunnan kaupungistuminen, elintason paraneminen ja olojen vapautuminen antoivat nuorisolle ja opiskelijoille enemmän tilaa olla ja hengittää. Syntyi nuorisoliikkeitä, ja siinä ohessa myös erilaiset vapautusliikkeet saivat mahdollisuuden kasvaa. 1950- ja 60-luvulla monissa maissa keskusteltiin homoudesta ja suhtautuminen arkipäiväistyi.

Vaikka Euroopassa vapautusliikkeiden toiminta on ollut hyvin poliittista ja asiakysymyksiin pureutuvaa, vuonna 1969 USA:ssa tapahtuneen Stonewall-kapinan vaikutus tuntui Euroopassakin. Tapauksen saaman julkisuuden ansiosta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat tulivat itsetietoisemmiksi ns. ruohonjuuritasolta lähtien, ja sen myötä sateenkaarikansa tuli näkyväksi osaksi yhteiskuntaa. Suurissa kaupungeissa ruvettiin järjestämään mielenosoituksia, vapautuspäiviä, pride-juhlia, Christopher Street Day -tapahtumia jne.. Aktivismin siirtyminen ns. eliitin projektista myös ns. ruohonjuuritason toiminnaksi ajan mittaan vaikutti hlbti-aihepiirin normalisoitumiseen ja yhteiskunnallisen hyväksynnän kasvuun.

Suomi

Vuonna 1889 homoseksuaaliset teot määritellään Suomessa rangaistaviksi. Silti 30-luvulla olot olivat suhteellisen vapaat. Sodan jälkeen asenneilmapiiri kiristyi ja homoja pidätettiin, mutta 50-luvun lopulta lähtien vapaampi keskustelu asiasta pääsi hitaasti vallalle. 60-luvulla lehdistössä homot olivat esillä varsin vahvasti - ei tosin yleensä kovin myönteisessä valossa. Vuonna 1964 homot valtasivat Vanhan Kellarin itselleen.

Suomeen vapaammat tuulet puhalsivat lännestä päin, tosin hieman vaimeammin ja viiveellä. Suomessa kansalaisaktiivisuus pääsi toden teolla käyntiin 1960-luvun puolivälin jälkeen. Yhä jäytävän leimautumisen ja rangaistusten pelossa järjestötoiminta käynnistyi vasta 1960-luvun lopulla, jolloin perustettiin keskusteluseura Psyke. Vuonna 1974 perustettiin SETA ry ajamaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asiaa. Ensimmäinen SETA:n järjestämä julkinen tempaus oli 27.7.1974, jolloin järjestettiin maan ensimmäinen seksuaalivähemmistöjen mielenosoitus Suomessa. Mielenosoituksessa tuomittiin Helsingin Vanhankirkon seurakunnan nuorisotyöntekijän Seppo Kivistön erottaminen virastaan. Järjestö on sen jälkeen järjestänyt vapautuspäiviä ja vuodesta 2000 Pride on jatkanut vapautuspäivien perinnettä.

Vuonna 1971 kumottiin homoseksuaaliset intiimit suhteet kieltävä laki, mutta "kehotuskielto" ja korkeammat suojaikärajat jäivät esimeriksi kirkon painostuksesta lakiin. Julkisesti ei siis saanut kehottaa homouteen - esimerkiksi tiedotusvälineissä oli vaikeaa käsitellä homoseksuaalisuutta myönteisesti tai edes neutraalisti. Vuonna 1981 lääkintöhallitus poisti homoseksuaalisuuden virallisesta tautiluokituksesta.

Aidsin saapuminen myös Suomeen vuonna 1983 aiheutti hysterian, kun muutamat lehdet kirjoittavat sensaatiojuttuja tappavasta homojen taudista samalla kun jotkut lääkärit omaa asemaa pönkittääkseen kehittelivät erilaisia teorioita taudista ja sen leviämisestä - osin hyvinkin virheellisiä. Suomessakin tauti Jopa taudin kantajien pakkoeristämistä vaadittiin. Aids-hysteria kuitenkin toi

Vapautusliikkeiden työn tuloksena seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen monet tavoitteet ovat toteutuneet. Lainsäädäntö ottaa nämä ryhmät huomioon ja turvaa näiden oikeuksia.

1990-luvun alusta lähtien homous ja homot ovat lähentyneet nopeasti normaalia arkista yhteiskuntaa. Vuonna 1995 perustuslain muutoksessa kiellettiin seksuaalisen suuntautuneisuuden perusteella tapahtuva syrjintä. 1999 kumottiin "kehoituskielto". Samana vuonna homo- ja heterosuhteiden suojaikäraja määriteltiin samaksi - 16 vuoteen. Jo aiemmin 1990-luvun lopulla kiellettiin lain voimalla seksuaalivähemmistöjen syrjiminen, ja seuraavalla vuosikymmenellä myös transsukupuolisten henkilöiden syrjintäkielto tuli lakiin.

Translaki eli laki transseksuaalin sukupuolen vahvistamisesta tuli voimaan vuoden 2003 alusta. Sitä ennen Suomessa ei ollut transsukupuolisten hoitoja tai sukupuolen korjaamista säätelevää lakia. Transsukupuolisten oikeudellinen asema on vielä heikko. Nykyinen lainsäädäntö vaatii juridista sukupuoltaan korjaavalta steriliteettiä, josta Suomi on saanut lukuisia moitteita. Suomeen vaaditaan itsemääräämisoikeuteen perustuvaa translainsäädäntöä. Myös muunsukupuolisuuden tunnustaminen katsotaan tarpeelliseksi, esimerkiksi hyväksymällä juridisesti ns. kolmas sukupuoli tai oikeus jättää määrittelemättä sukupuolensa.

Samaa sukupuolta olevat parit voivat solmia avioliiton maaliskuusta 2017 lähtien samalla tavoin kuin eri sukupuolta olevat parit. Jo sitä ennen oli mahdollisuus rekisteröidä parisuhde vuoden 2002 helmikuusta lähtien lähes heteropareja vastaavin oikeusvaikutuksin. Perheen sisäinen adoptio on ollut mahdollista vuodesta 2009 lähtien perheissä, joissa vanhemmat ovat samaa sukupuolta.

Silti syrjintää ja ennakkoluuloja esiintyy vielä käytännön tasolla, erityisesti suurten kaupunkien ulkopuolella. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat käyvät töissä ja maksavat veroja siinä missä mutta, mutta silti suuri osa hlbti-vähemmistöihin kuuluvista ei voi tai ei uskalla olla "julkisesti" oma itsensä. Myös varsinkin uskonnon varjolla hyökätään yhä varsin voimakkaasti seksuaalivähemmistöjä vastaan.

Suomen tilanne vastaa monia läntisen Euroopan maita ja laajemminkin ns. länsimaita.

USA

USA:ssa vuosi 1969 on vaikuttanut paljoon. Siihen asti säännölliset ratsiat homobaareihin eivät olleet juurikaan aiheuttaneet vastustusta, vaan poliisit pidättivät homoja ja trans-ihmisiä moraalin ylläpitämisen nimissä. Asiaa ei silloin mitenkään ihmetelty. Ratsioita pidettiin normaaleina.

Stonewall-kapina

Perjantaina 27. kesäkuuta poliisi teki ratsian suosittuun "Stonewall Inn" homobaariin, Christopher Streetilla, Greenwich Villagessa New Yorkissa. Sillä kertaa asiat eivät kuitenkaan menneet normaalin kaavan mukaan, vaan poliisin asenteeseen ja väkivaltaan kyllästyneet baarin asiakkaat nousivat avoimeen vastarintaan.

Mellakka levisi kaduille, ja tapahtuma sai paljon julkisuutta tiedotusvälineissä. Mellakat jatkuivat useamman päivän ajan. Se oli ensimmäinen kerta, kun seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat ovat nousseet avoimeen ja laajaan vastarintaan syrjintää vastaan.

New Yorkin kesän 1969 tapahtumat heijastuivat myös Eurooppaan ja muualle maailmaan, vaikka niillä oli erityisesti vaikutusta asenneilmapiiriin Pohjois-Amerikassa. Stonewall inn -baarin kapinan muistoa juhlitaan edelleen maailmalla yleisesti sateenkaariväestön keskuudessa Pride-tapahtumina, tai Stonewall Inn -baarin kotikadun nimeä kantavina tapahtumina Christopher Street Day tai lyhyemmin CSD.

Christopher Streetin tapahtumat voi nähdä ensimmäisenä kertana, jolloin hlbti-aktivismi tuli ulos kaapista ja ruohonjuuren hlbti-kansa otti kohtalonsa omiin käsiin. Oikeuksien edistäminen tuli kaduille, tavallisten ihmisten osaksi, ulos tutkijoiden kammioista ja muun "paremman väen" ympyröistä. Suomessakin Setan ensimmäinen julkinen protesti tapahtui Stonewallin hengessä.

Valkean yön mellakka (White Night Riots)

Seuraava suuri tapaus oli San Franciscon ns. Valkean yön mellakka (White Night Riots) 21. toukokuuta 1979. Se oli yksi suurimpia seksuaalivähemmistöihin liittyviä mellakoita. Kaikki sai alkunsa kun San Franciscon ensimmäinen avoimesti homo kaupunginvaltuuston jäsen Harvey Milk murhattiin marraskuun 27. päivä 1978. Häntä oli saattamassa hautaan kynttiläkulkueessa parikymmentätuhatta homoa ja lesboa.

Keväällä kun tieto ampujan (konservatiivinen ja homovihamielinen poliisi Dan White) saamasta lievästä tuomiosta levisi, tuhannet homot osoittivat mieltään varsin voimakkaasti. Mm. runsaasti ikkunoita ja poliisiautoja särkyi. Molemmat tapahtumat ovat pakottaneet poliiseja parantamaan radikaalisti suhtautumista seksuaalivähemmistöihin.

Tiedottaminen on tärkeää

Asiallisen tiedon jakamista, keskustelua ja vähemmistöjen esilläoloa tarvitaan edelleen. On saatava valtaväestö ymmärtämään, että kyse ei ole sen kummemmasta kuin siitä, että homojen tunne- ja rakkauselämä ei toimi mies-nainen vastakkainasettelun pohjalta. Yhä vielä moni ajattelee että "homoilu" tai "transuilu" on seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluvalle vain irtiotto arjesta. On myös tärkeää, että päättäjät saavat tietoa vähemmistön olemassaolosta, elämästä ja tarpeista.

Värikkäät tapahtumat puolestaan tuovat sateenkaarikansan kaduille - muistuttamaan valtaväestöä olemassaolostaan. Näistä tapahtumista kerrotaan uutisissa, lehdissä ja muissa tiedotusvälineissä suuremmin kuin tieteellisistä tutkimuksista tai vaikkapa homon arkipäivästä. Ja toki erilaiset tapahtumat ja tempaukset piristävät arkea.