Kauneuspilkku

Nyt on ehkä viimeinen hetki ihailla kesäkukkaistutusten loistoa. Helsingissä ainakin kaupunginpuutarhan vieressä on todella mahtava istutus samoin Karhu-puistossa. Myös Alppipuisto on tänäkin vuonna tosi hieno. Minusta on hienoa, että kaupunki panostaa puistoihin, vaikka varmasti moni voi ajatella, että silläkin rahoilla saisi lapsille puistotätejä ja vanhuksille vaipppoja. Mutta iste uskon, että lähinnä ne rahata menisi jonnekin byrokratian syövereihin.

Tällaiset pienet asiat voivat olla tosi isoja ja tärkeitä; se että arkiympäristö on viihtyisä ja antaa silmäniloa. Harmi, että niin moni pilaa roskaamisella tuon silmän ilon. Oman kotitaloni edessä on kadun varressa pieni viherkaistale, joka on säännöllisesti roskien peitossa, vaikka useampi talomme asukkaista yhtä säännöllisesti kerää roskat pois. Me suomalaiset arvostelemme helposti ulkomaita siivottomiksi ja sottaisiksi, mutta oman kokemuksen mukaan, Suomi on erä roskaisimmista maista, missä ihmiset todella elävät kuin pellossa. Tämä ei koske erityisesti Helsinkiä, vaan yhtä lailla pienempiäkin kaupunkeja ja maaseutua. Myöskin väite, suomenruotsalaisen rannikon siisteydestä sisämaahan verrattuna tuntuu olevan agraarilegenda – ainakin Kemiössä . Oiva esimerkki rumasta ja epäsiististä maaseututaajamasta. Aikoinaan tien varrelle kasvanut kirkonkylä, varmaan ihan aluksi meren lahden ääreen, on nyttemmin näivettynyt ja sen korvaa markettipelto. Niin valitettavan tuttu näky suomalaisessa kulttuurimaisemassa.

Aloitin eilen osa-aikatyöt vanhassa työpaikassani. 3 päivää viikossa töitä ja pitkät viikonloput. Pitkän kesäloman jälkeen, irtisanouduin jo kesäkuun alussa, tuntuu kummalliselta ylipäätänsä olla töissä. Missään. Tämä deja vu on sitten oma juttunsa.
Ainakin huomaan, että olen tehnyt ihan pätevääkin työtä ja paljon. Juuri niin kuin nämä pomot täällä kehuivat. Miksi en tajunnut sitä silloin. Miksi nyt jo edellisestä työpaikastakin jäi mieleen kaikki se, mitä en saanut valmiiksi?
3 vuotta toisella työnantajalla lisäsi kuitenkin arvostusta omaan tekemiseen ja antoi suhteellisuuden tajua ja varmuutta jota aiemmin ei ollut. Ei kukaan tietysi ole seppä syntyessää ja alanvaihtajalla on ehkä aina epäilyksiä itsestään, mutta onneksi huomaa edes toisinaan, että on onnistunutkin välillä.
Olenkohan ollut pätevä kaikenaikaa tajuamatta sitä? Onko se kaikki mitä pidin turhana kehuna ollutkin totta?

Espanjassa on yli miljoona tyhjää asuntoa… .Irlannissa kokonaisia uusia asuinalueita on myös tyhjillään… Saksan pankeilla on yli 43 miljardia saatavia Kreikasta….. Miksi minun pitää maksaa siitä, että riskisijoituksia tehneet ulkomaiset pankit ja sijoittajat saavat rahansa?
Jos tämä on kapitalismia, niin mitä on sosialismi?

En oikein ymmärrä tätä kohua Suomen maineen menemisestä vaalituloksen myötä. Ensinnäkään en ole huomannut, että Suomella olisi mitään mainetta, joten miten se voisi mennä. Kyseessä oli kuitenkin vaalit, demokratian pelisääntöjä noudatettiin ja kaikki on mennyt ymmärtääkseni rehellisesti ja sääntöjen mukaan.
Miksi Suomen pitäisi tukea muiden maiden pankkisektoria mitenkään on minusta outoa? Tukivatko muut maat meitä kun meillä oli pankkikriisi, eivät. Miten Suomi yhtäkkiä on näin merkittävä, että voi kaataa koko tukipaketin? Miksi Kreikan tukipaketti ei kaatunut, vaikka Slovakia ei mennyt siihen mukaan?
Ruotsalaislehdistö virittelee vihakeskustelua, miksi? Se, että vastustaa pakollista ruotsinkielen opiskelua Suomessa ei tarkoita muuta kuin, että ei pidä pakollista ruotsinkielen opetusta tarpeellisena, maassa, jossa sitä äidinkielenään puhuu vain 5% väestöstä. Tämän voin todeta aivan ilman kiihkoa ja vihaa. En äänestänyt persuja, mutta en ymmärrä miksi heistä tehdään nyt jotain maailmanlopun hahmoja jo ennen kuin uusi eduskunta edes on aloittanut työssään. Moni muukin kuin persut on sitä mieltä, että maamme kielilainsäädäntö ei vastaa tämän päivän tarvetta ja todellisuutta. Kielilainsäädäntöä perustellaan usein historialla ja niitä, jotka haluaisivat muuttaa sitä, pidetään historiattomina. Historiattomia ovat mielestäni kuitenkin ne, jotka eivät kykene näkemään niitä prosesseja ja olosuhteita, jonka vuoksi jokin asia on muotoutunut sellaiseksi kuin on. Vuonna 1917 Suomi ei ollut vielä valmis hyväksymään yksikielisyyttä, johtuen ruotsinkielen voimakkaasta asemasta yläluokan ja sivistyneistön parissa. Myös ruotsinkielisten osuus oli tuolloin yli kaksinkertainen nykyiseen verrattuna. Historiatonta on se, että keinotekoisesti ylläpidetään kaksikielisyyden rakenteita, joilla ei ole mitään sisältöä. Ruotsinkielen asemaan on uskallettava puuttua ilman, että saadaan aikaiseksi vihakeskusteluja. Miksi naapurimaan media sitä paitsi mellakoi tällä asialla? Maa, jossa suomenkielisillä ole ollut mitään oikeuksia, jossa heidät on pakkoruotsalaistettu. Miksi ruotsinsuomalaisten kielellisiä oikeuksia ei koskaan pidetä minään, siksikö, että he ovat pääasiassa duunariväkeä ja ovat saaneet luvan sopeuta? Väki maiden välillä on liikkunut vuosisatojen ajan, mutta koska ruotsi oli valtakunnan kieli, ei suomenkielen asemaa ole haluttu korjata myöhemminkään? Miksi meillä pitää edelleen jumittaa 1700-luvulla ja miksi se on joistakin suomenkielisistä hienoa ja tavoiteltavaa ja kansainvälistä? Mitä kansainvälistä on siinä, että opettelee toisen periferiakielen? Ehkä vuonna 2017 tämäkin asia tulee muuttumaan.

Nyt kun on nukkunut yön yli ja ehtinyt sulatella vaalitulosta mielessä alkaa pikku hiljaa kirkastua jotakin ajatuksia kieltämättä ennakkoäänestysvaiheessa melkoiselta tyrmäykseltä tuntunut tulos.
Kepu romahti, persut sai historiallisen vaalivoiton. No, eikö meidän kaikkien, jotka olemme hokeneet kepu pettää aina, tulisi nyt iloita? Ja mikäs niissä persuissa niin kamalaa onkaan?

Kamalinta on varmaankin porukan heterogeenisyys…sattuipa soipva ilmaus. Väkeä on laidasta laitaan ja osa todellakin vihaa useita erilaisia kansanryhmiä, jotka poikkeavat heidän käsityksestään normaalista. Tässä ehkä juuri on omalla kohdalla se pelottavin asia. On ihmisiä, jotka omien tiettyjen moraali yms. käsitystensä valossa luokittelevat ihmisryhmiä alempiarvoisiksi, tai oikeastaan sellaisiksi, joilla ei ole oikeuksia. Tämä on niin perustava asia, että sen nojalla tietysti kaikki mitä persuista tulee leimaantuu. Pelottavaa on, että toiseksi eniten pääkaupungissa ääniä keräsi ihminen, joka on valmis rajoittamaan muiden ihmisoikeuksia.

Mutta ovatko kaikki persut tällaisia – ei. Persutkin ovat ihmisiä ja persuillakin on oikeus mielipiteeseensä. Tosin koko ajan kummittelee taustalla natsi-puolueen nousu Weimarin saksassa, näinkö se alkoi…?
Mene ja tiedä, vielä en ole emigroitumassa ja ehkäpä monet naamakirjailijatkin tekevät sen vain virtuaalisesti.
Persujen nousu ei sinänsä todellakaan ollut yllättävää. Minusta kaikki juontaa juurensa jo Suomen EU-äänestykseen, jossa Kepu rakoili ja muut isot puolueet enemmän tai vähemmän pelottelivat äänestäjät hyväksymään EU-jäsenyyden. Hyvin samanlaisella pelottelutaktiikalla kävivät nyt Kepu ja kokoomus EU-takuiden kanssa vaalitaistelua. Jos emme suostu taloutemme romahtaa jne. Kun möröllä tarpeeksi ja pitkään pelottelee, alkaa lopulta kiinnostaa kohdata mörkö, osittain tässä oli varmaankin kyse juuri siitä. Piilevä EU-vastustus kanavoitui siihen liikkeeseen, joka osasi artikuloida asiansa kansalle ymmärrettävästi ja toisaalta vaikutti riittävän vahvalta menestyäkseen. Itsenäisyyspuolue, kun koskaan ei ylitä minkään valtakunnan äänikynnystä. Nyt onkin kiinnostavaa nähdä, saako persut läpi tämän ykköstavoitteensa ja mitä siitä seuraa?
Maailma ei ehkä hirveästi muuttunut tämän vaalivoiton myötä, katso, aurinko paistaa tänäänkin, tosin enää pilviverhon takaa. Mutta tämä kyllä pakottaa muut puolueet ottamaan persujen kommentit vakavasti.

Ehkä en ole luotu elämään, jossa kaikki etenee tasaisesti ilman mutkia, harha-askeleita ja äkkipyrähdyksiä. Tämä ei tarkoita, että nauttisin vaaroista tai epävarmuudesta, mutta jotenkin tuntuu, että haen tilanteita, jossa yhtäkkiä on paljon avoimia muuttujia.
Ehkä toisaalta Nassu tekee tämän mahdolliseksi, koska huolimatta kaikesta muutoksesta, kaaoksesta ja epävarmuudesta, on Nassu. Ei Nassu mikään staattinen objekti ole, kaikkea muuta, mutta juuri se, että hän on olemassa, antaa minulle rohkeuden kokeilla, uskaltaa ja tehdä epäsovinnaisiakin ratkaisuja.

Ja toisaalta ehkä ne asiat, jotka minusta on jotenkin rohkeita, epävarmoja uskallusta vaatia jne., ovatkin ehkä muista oikeastaan turvallisuushakuisia, varman päälle pelaamista jne.

Olemme erilaisia, ja itsestään oppii koko ajan uutta, tai sitten ei opi. Muistan nuorena ajatelleeni, etten halua vakituista työpaikkaa. Sitten jossain vaiheessa siitä tuli jotenkin myös minun tavoitteeni. Mutta tuliko se tavoite minusta tai ympäristöstä? Koko käsitehän on aivan absurdi, vakituinen työpaikka. Siihen tahtiin kuin työelämä muuttuu, ei kukaan pysty ennustamaan edes 5 vuoden päähän työtehtäviään.

Työhaastatteluiden vakiokysymys, "missä näet itsesi viiden vuoden päästä?", on yhtä hassu. Siihen ei yleensä tee mieli vastata juuri mitään, mutta aina kuitenkin suusta livahtaa joku keskinkertainen latteus, kuten alan asiantuntijatehtävissä…

Ehkä pitäisi lakata miellyttämästä muita (vanhempia, muita sukulaisia, ystäviä ja muita oletettuja ympäristön sosiaalisia paineita) ja lopettaa keskinkertaisen vakionormin tavoittelu ja olla vaan rehellisesti oma keskinkertainen itsensä.

Huomenna ostan asunnon.

Entinen työnantaja teki kiinnostavan tarjouksen osa-aikaisesta työstä. Töitä kolme päivää viikossa palkkaa sen verran et just tulis toimeen. Houkuttaa.
Täytyy taas kerran miettiä mitä isona haluaa :)

Mikäköhän siinä on, että ihminen jotenkin ajautuu itseaiheutetusta ongelmasta toiseen. Vielä vuosi sitten minulla oli todella kiva työpaikka, sanoin myös kaikille niin. Ja nyt mietin vaan miten pääsisin koko puljusta pois…Oikeasti en ole riitaantunut kenenkään kanssa, en haukkunut pomoani enkä kärsinyt mistään syrjinnästä. Jotenkin vaan puljun organisaatiouudistus on saanut meikäläisen päässä sellaiset mittasuhteet, että olen ruvennut kyseenalaistaa kaikkea, mitä koko puulaakissa tapahtuu. Henkilökunnalle kyllä kovin markkinoidaan kyseistä uudistusta mahdollisuutena, mutta kun on päähänsä asentanut kyyniset lasit ei näkö enää palaudu ruusunpunaiseen, ei vaikka miten yrittää.
Miksi en ole niitä, jotka vain käyvät töissä, jotka eivät kommentoi, kyseenalaista, ehdota parannuksia, kritisoi…elämä olisi silloin helpompaa –luulen. Miksi minulle vakituinen työpaikka ei ole niin merkittävä asia, että näin aikoina pitäisin siitä kiinni kynsin hampain?
On vain kysymyksiä, joita ehtii pyöritellä unta odotellessa…
Satuinpa yksi päivä kanavasurffailemaan jollekin kanavalle, jossa Riitta juonsi napakymppiä. Kuin silloin ennen. Aikakone on selvästi keksitty, suljin silmäni, kuin silloin ennen, jotta en näkisi sanaa, vaan voisin osallistua arvuuttelemiseen. Hetkessä olin 1980-luvulla, nostalgiaa silmänräpäyksessä.
Seuraavaksi osuin kanavalle, jossa wanna-be-missit kertoivat bikineissään, miksi halusivat misseiksi. Jotenkin tuli paha olo, miksi ihmeessä kukaan haluaa mennä puolialasti jonkun tuomariston eteen vastailemaan typeriin kysymyksiin? Miksi tätä tapahtuu vielä vuonna 2011. Ketä kiinnostaa ja eihän se Riittakaan vielä moneen vuoteen tarvitse tuurajaa

Minulle teatteri on aina ollut jotenkin vierastaidemuoto. Harvoin jos koskaan olen todella liikuttunut tai innostunut teatteriesityksestä. Teatterissa minua aina vaivaa se, että näyttelijät ovat näyttämällä ja näyttelevät ts. esittävät jotakuta toista. Huomaan vertaavani teatteria elokuvaan, jonka luoma illuusio todellisuudesta puree minuun paljon tehokkaammin. Toisin sanoen samankin näyttelijän roolisuoritus valkokankaalla on minusta todellisempi kuin 15 metrin päässä ihka elävänä näyttämöllä. Ehkä tämäkin asia olisi toisin jos meille olisi koulussa opetettu draamaa, ehkä mielikuvitukseni olisi saanut uutta avaruutta enkä olisi niin kiinni tilassa ja paikassa?
Toinen piirre, mikä minusta on jotenkin outo, on se, että näyttelijöitä, varsinkin teatterissa esiintyviä, pidetään jotenkin syvällisinä ja heidän elämänkokemusta pidetään jotenkin laajana ja sellaisena, että heillä olisi yleispätevää sanottavaa. Toki pitkän uran tehnyt näyttelijä on ehtinyt esittää monenlaisia rooleja, parhaassa tapauksessa. Monet kuitenkin tuntuvat tekevän samaa roolia vuodesta toiseen. Osalla levy tuntuu jäänee jumiin. Mutta he ovat todellakin esittäneet ja eläytyneet, eivät kuitenkaan eläneet sen enempää kuin me muutkaan. Yleensä hei eivät myöskään ole käsikirjoittaneet tai ohjanneet esityksiä, vaan toteuttavat vaan parhaansa mukaan toisten visioita, toisten ajatuksia, niin kuin meistä moni muukin päivittäisissä töissämme. Ehkä kuitenkin kuuluisan näyttelijän elämänviisaudet tuntuvat paljon merkittävimmiltä kuin kaupan kassan, joka myöskin tapaa työssään monenlaisia ihmisiä ja näkee sivusta monenlaisia elämänkohtaloita ja elämää, myös sitä taiteilijaelämää.

Kävimme sateenkaarimessussa Alppilan kirkossa. paikalla oli ilmeisesti tavallista enemmän porukkaa (jopa niin, että ehtoollisviini taisi loppua). Ainakin minut paikalle houkutteli paitsi kirkon läheisyys myös halu kuulla Helsingin piispaa, joka saarnasi. Vastakorjattu Alppilan kirkko ei sinänsä tehnyt minuun vaikutusta, jotenkin minulla on ongelmia näiden modernien kirkkojen kanssa, ei tuu mitään fiilistä (lähinnä koulumainen) valkoisista tiiliseinistä ja lakatusta männystä.
Huomaan myös vierastavani ”uusia” jumalanpalvelusmuotoja: kulkueita (ankea), rauhantoivotuksia (teennäistä?) sekä seurakunnan kaikenlaisia välilauluja(Kun ei osaa lauluja) liturgian seassa. Ne ovat varmaan niitä keinoja, jolla seurakuntalaiset saavat osallistua aktiivisemmin jumalanpalvelukseen, ja varmaankin monet aktiiviset kirkossakävijät niistä saavatkin paljon.
Satunnaiselle piispan puheen kuuntelijalle riittikin siten hämmästeltävää. Itse saarna oli minusta hyvä, sanat taiten valittu, jokainen rivinväli varmasti pohdittu. Kukaan änkyrä ei mitenkään voisi siitä saarnasta tehdä valitusta. Varmaan pelkästään piispan läsnäolo ao messussa oli sinänsä raskauttava, kristillinen lähimmäisen rakkaus kun ilmenee niin monin tavoin.
Piispan puheesta jäi hyvä mieli, samoin koko messusta, voin poiketa toistekin. Sinänsä en ole kovin yhteisöllinen ja koenkin kaikenlaisen seurakunt- tai muun yhteyden lähinnä kiusallisena.
Joten ei liene yllättävää, että hiihtolenkillä, omassa ”metsäkirkossani” koen olevani lähempänä luojaani kuin näissä menoissa.