Kauneuspilkku

Jouluna ystävät ja sukulaiset muistavat toisiaan kortein, lahjoin ja kyläilemällä. Vaikka tarkoitus on rauhoittua ja viettää yhteistä aikaa hyvässä hengessä, paljastuu sokerisen kuorrutuksen alta välillä ikäviäkin asioita. Yhteinen aika kun sukulaisten kesken rajoittuu usein juhlapyhien viettoon ja siksi juhlan humuun sekoittuu arjen suuria ja pieniä ongelmia.

Tänä jouluna kuulin peräti kahdesta perheestä, jossa lapset eivät voi hyvin. Ja molemmissa ongelmien lähtökohdat tuntuivat kiertyvän vanhempien puuttuvaan auktoriteettiin. Yksinhuoltajaystäväni kontrolli alakouluikäiseen poikaansa on olematon ja huutaminen ja kiukku tuntuvat olevan äidin ainoa tapa saada poikaan mitään otetta. Ikävä sanoa, että tämä oli näkyvissä jo ensi hetkistä. Erityisesti nukkumaanmeno ja aamuherätykset ovat ongelma. Ongelmaa seuraavassa vaiheessa pystyikin seuraamaan Nassun sukulaispojan kautta. Hänellä tilanne on jo siinä vaiheessa, että teiniä ei kiinnosta koulu eikä oikein paljon muukaan, paitsi tietokoneella pelaaminen. Vanhempien täydellinen kyvyttömyys tilanteessa juontaa juurensa – lapsuuteen.

Itse en pysty eläytymään näihin tilanteisiin kovinkaan hyvin. Omassa lapsuudessani rajat olivat varsin selvät ja niiden rikkomisesta seurasi jonkinlainen rangaistuskin. En sano, että oma suhteellisen tiukka kasvatus olisi ainoa tai edes paras malli, mutta on surullista huomata, kun niin yksinkertaisen asian kuin nukkumaanmenoajan asettamisen epäonnistuminen tuottaa ikäviä seurauksia. Vaikka itsekin tietysti lapsena halusi uhmata nukkumaanmenoaikaa, ei se kuitenkaan oikeasti ollut meillä mikään juttu. Loppupeleissä sitä vaan meni nukkumaan, ja oli turvallinen olo, kun äiti lauloi hyvän yön laulun. Sääliksi käy näitä lapsia, joille ei sitä turvaa ole suotu.

Huomaan, että olen tulossa vanhaksi.

Oireita on monia. Yksi on kun sanan klassikko käyttö ärsyttää minua. Mistä lähtien TIKTAKin piisit ovat olleet klassikoita? Tai legendaarinen, Jone Nikulako?

Eilen kuitenkin tämä vanheneminen näyttäytyi hyväntahtoisena, kun katselin Idols –finaalia. Kumpikin kilpailija vaikutti jotenkin reilulta, fiksulta ja toisen huomioon ottavalta. Olivat valinneet toisilleen vielä sellaiset laulutkin, että toinen varmasti osaa ja tykkää laulaa.

Jotenkin tuli sellainen olo, ettei kaiken tosi TV:n ja kilpailemisenkaan tarvitse olla selkään puukotusta ja ilkeää. Kilpaillakin voi reilusti. Jälkipeli ei sen sijana ole koskaan kovin reilun kuulosta. Ja ihan alkoi käydä sääliksi, kun kuulin aamulla Koopin sanovan, että hänellä ei Suomessa ole muita ystäviä kuin Idols-kaverit. Toviottavasti he nyt sitten ovat tukemassa aikamoiseen piiritykseen joutuvaan kaveria.

Tässäkin se ikä näkyy, eihän se tietysti ole joutunut mihinkään julkisuuteen vasten tahtoaan ja on jo aikuinen mies. Mitä minä höhlä tämmöisiä mietin.

Me ihmiset kuvittelemme aina olevamme kehityksen kärjessä tietoinemme ja taitoinemme. Katsomme taaksepäin ja totta monta arkipäiväistä asiaa mitä teemme esimerkiksi lääketieteessä tai tekniikassa oli muutama vuosikymmen stten vasta unelmia.

Mutta toisaalta emme ole muuttuneet niin hirveästi vuosituhanisen saatossa, vaan elämäme ohjaa edeleen usko. Toinen uskoo tieteeseen ja toinen jumalaan ja joku markkinoihin ja monet näihin kaikkiin.Yhteistä meille ja esi-isillemme on se suvaitsemattomuus ja ehdottomuus, jolla tätä uskoa manifestoidaan. Jos joku nyt haluaa uskoa vaikkapa joulupukkiin, hän on suorastaan naurettava. Ukon vakkojen juomisesta sai ankaria rangaistuksia muutama sata vuotta sitten ja edelleenkään ei varmaan Kekrin, Pellonpekon tai Ukon palvontaa pidetä täypäisten hommana. Valtiojohtoa myöten sen sijaan käydä palvomassa meille vieraan kulttuurin tuottamaa folklorea, myyttiä joka todella on muuttanut maailman. Tosin tuon kultin loiston päivät ovat jo takana ja nyt todistamme sen kamppailua asemastaan usien uskomusten edessä. Vaiktusvaltaisin niistä on varmaankin Markkinoiksi tai Taloudeksi kutsuttu.
Kuten kaikki väistyvät kultit kristinusko yrittää uudistua ja pitää kiinni nistä rippeistä mitä sen vallasta on jäljellä. Mutta miten kilpailla jonkun kanssa, joka e pelaa samoilla säännöillä? Juuri näin kristinuskokin levitti valtaansa, pääsi vallanpitäjien suosioon ja ryhtyi miekalla ja rahalla levittämään omaa kulttiaan. Lopulta vanhat uskomukset valjastettiin kristinopin sisällöllä. Tai onko todella niin, että Kristus sattui syntymään juuri vanhan germaanisen vuodenvaihteen juhlan aikoihin? Ja Johannes Kastaja keskikesällä. Maailma on tietysti hämästyttäviä sattumuksia täynnä.

Kuinka suhteellista aika onkaan. Tänään töissä oli hupaisa ongelma, kun pistin tulostumaan yhden työhön littyvän raportin. Meidän yhteistulostin ei ole niitä uusia moderneja monitoimikoneita, jotka suunnilleen keittävät sinulle kahvit ja kiilottavat kenkäsikin samalla kun skannaat ja faksaat niillä.

Ei, tämä on toista maata ja ruksutti raporttia vakaasti aina sivun kerrallaa välillä miettien ja tietysti työkaveilla oli oma tulostus jonossa ja meillä molemmilla kiire kokoukseen....
Toki raporttiin oli upotettu grafiikkaa, joka oli hidasta jne, mutta miten nopaeasti sekunnit kuluivat kun odotti paperin pullahtamista tulostimesta. Kaksi ihmistä kyttää pientä konetta. Olimme kuin suoraan knalli ja sateenvarjo sketsistä! Vups yhtäkkiä meni viisi minuttia, tuntui kuin kone olisi todella tehnyt vain kaksi liuskaa minuutissa.

Illalla kotona ihan toisenlainen kokemus. Täytin kuluttajatutkimusta verkossa ja siihen piti katsoa kaksi mainosta, jotka kestivät 20 sekuntia kumpikin. Luulisi, että 20 sekuntia menee ohi ihan noin vaan ilman että ehtii montaakaan ajatusta ajatella. Mutta ei, 20 sekunnin aikana ehdin ajatella: ihan kiva, pikku-näppärä, vähän kulunut idea, paljonko tämä mahtoi maksaa, kuka tämän oikeastaan on tehnyt ja kenelle ja onko tämä nyt hauskaa.

Siis kaikki nämä ajatukset ja monta muuta 20 sekunnissa. Miten paljon vuorokaudessa onkaan aikaa, miten monta ajatusta ehtiikään päivässä vilahtaa ja kuinka moni niistä tulee uudestaan mielee? Ja montako kertaa sama ajatus pyörii mielessä joka päivä?