Kauneuspilkku

Pitempi sairasloma on siitä merkillinen asia, että ehtii täysin pudota normaalikuvioiden ulkopuolelle. Toki sitä tekstailee muutaman kaverin kanssa ja välillä selaa nettiä ja tsekkaa meilejäkin. Eilen jopa hoidin yhden työmeilin – ei kerrota kenellekään.
Mutta suurimmaksi osaksi aika tuntuu menevän olemiseen. Lepoa, lepoa ja lepoa, on lääkäri käskenyt ja lisäksi syömään vaaleanvihreitä pillereitä kolmasti, sinisävyisiä kerran ja punaisia tarvittaessa päivän aikana.
Lepo ei kuitenkaan poista ajatustoimintaa, ei estä miettimästä sitä miksi ihmeessä käy töissä, mitä siitä haluaa ja mitä siitä saa.
Raha on tietysti ilmiselvästi motivaatio käydä töissä, mutta jos olisin pelkästään rahan perään, olisi minun kannattanut ruveta joksikin ihan muuksi. Kun jopa luokanope tienaa enemmän.

Yleisöosaston kirjoituksen otsikko" kaikki haluavat luksusta" pysäytti minut. En toki tiedä mitä siinä oli tarkoitettu luksuksella, mutta voin rehellisesti sanoa, että en halua luksusta. Itse asiassa kaikkea muuta. Ihannoimani elämäntapa taitaa lopultakin olla lähempänä linkolalaisuutta kuin luksusta.
Uusi auto, kesähuvila kaikilla mukavuuksilla, not my cup of tea.
Itse asiassa nykyinen elintasoni on varsin riittävä ja hämmästelen sitä miten ihmeessä se oikeastaan on mahdollinen. Ja miten kaikilla minua enemmän ansaitsevilla pienituloisilla palkka ei riitä mihinkään?

Ovatko odotuksemme nousseet liian korkealle? Onko raha ja sen avulla hankittava materia kaikkein tärkeintä, itse asiassa ainoa millä on väliä. Miten paljon olisi riittävästi, enemmän kuin keskimäärin?
Jos ihmisellä on asunto, auto ja kesämökki ja silti valittaa palkkansa pienuutta, on minusta jossain muualla vikaa kuin palkassa.

Ranneliikkeeseen blogaaminen on vähän kuin kävisi homobaarissa. Vaihtaa kuulumiset tuttujen kanssa, ja välillä voidaan olla vähän erimieltäkin, mutta mitään käsilaukun heilahdusta tai kynnen katkeamista vaarallisempaa ei tapahdu. Porukkaa ei ole ylenmäärin ja vakionaamatkin löytyy.

Huomaan, etten oikein osaa pitää sellaista mitä tein tänään –blogia, vaan yleensä kirjoitan jostain asiasta mielipiteeni ja niitähän riittää. Silti minusta on hauska tirkistellä toisten elämää ehkä vain havaitakseni kuinka samankaltaisia tai erilaisia olemme.

Nyt ei tule uni, mikä on erittäin harvinaista, yleensä nukahdan Nassun kainaloon, kun hän vielä lukee jotakin. Tämä sairastelu, kaikki lääkkeet tai vitamiinit tuntuvat sekoittanen rytmini. No toisaalta, huomenna ei ole mihinkään kiire, taaskaan.

Maanantaina on työhaastattelu, mikä sattui vähän tyhmästi, kun silloin olen myös palaamassa töihini, jos vain saan terveen paperit lääkäristä. Mutta kun on täällä kotona niin eihän sitä osaa tollaisia ajatella ennen kuin on liian myöhäistä. Ja toisaalta jos en ole terve ei kannata mennä haastatteluunkaan, tuskin kukan sairasta palkkaa.

tulispa uni

Olen sairaslomalla jo toista viikkoa kotona, epämääräisten oireiden takia. Googlettaminen ei suoranaisesti paranna asiaa, koska lääkärin tekemien diagnoosien pohjalta voi löytää vaikka mitä. Tosin lääkärin määräämät lääkkeetkin vähän epäilyttävät, mutta kaipa ne tietävät mitä tekevät.
Tuossa lähellä on palvelukeskus, jonka lounaskahvila mainostaa itseään seudun asukkaille. Kun olin apteekkireissullani, niin päätinpä kokeilla paikkaa.
Aulassa istui Jurvan antiikkihuonekaluryhmässä mummoja ja pappoja - rollaattorit oli parkissa vieressä. Jatkoin uteliaiden tuijotusten saattelemana peremmälle kahvilaan. Siellä oli lisää rollaattoriväkeä. Kun olin näin pitkälle tullut, niin ajattelin kuitenkin kokeilla ruokaa.

Lääkereseptejäni tutkiessa tunsin melkein kuuluvani joukkoon.

Sairaanhoitajat tavoittelevat muita suurempia palkankorotuksia eivätkä tyydy samaan kuin muut koulutetut naisvaltaiset alat.
He tai heidän edustajansa vetoavat toistuvasti koulutukseen ja työn raskauteen ja vaativuuteen. Nämä ovat hyviä argumentteja ja olen sitä mieltä, että yhteiskunnassamme täytyisi todellakin käydä arvokeskustelua. Mikä on tärkeää, arvostettua ja yhteisöä rakentavaa toimintaa?

Ongelmana tietysti on se, että koska osa ihmisistä saa toimeentulonsa yhteisistä varoista julkisella sektorilla ja osa taas kaupallisella sektorilla, on vaikea päästä mihinkään yhteismitalliseen asetelmaan. Miten mitata ja arvottaa julkisen sektorin työtehtäviä ja onko palkka työn arvostuksen ainoa mittari? Perinteisesti koulutustason on näkynyt palkkapussissa, mutta myös työn yleinen vaativuustaso.
No, nyt kun yhä useampi on ns. korkeakoulutettu amk -tutkinnolla, on ainakin teoriassa ero sairaanhoitajan ja lääkärin välissä kaventunut, mutta entä todellisuudessa? Onko sairaanhoitaja niin ensiarvoisen tärkeässä asemassa kuin väitetään? Tai onko moni mukin vastuussa ihmishengistä kuin sairaanhoitaja, ja vieläpä pienemmällä palkalla?

Lastentarhanopettajat suorittavat myös alemman korkeakoulututkinnon ja heidän vastuullaan on kymmeniä lapsia käsittäviä ryhmiä. Näiden kanssa ulkoillaan, tehdään retkiä ja lisäksi yritetään kasvattaa ja tukea lapsen kaikenpuolista kehittymistä. Lastentarhanopettaja on myös vastuussa, että lapsen hoitopäivä on turvallinen. Mitäpä tapahtuu, jos yksi pieni taapertaakin vahingossa pois aidatulta piha-alueelta, kaikkihan näitä olemme saaneet lukea?

Entäpä opettajat? Eivätkö myös he vastaa vähän isompien, mutta edelleen lasten, turvallisesta ja tasapainoisesta kasvamisesta ja kehityksestä. Moni sairaanhoitaja jättää lapsensa näiden ammattilaisten hoivaan ja käytännössä näiden kanssa hänen lapsensa myös viettää enemmän aikaa kuin vanhempiensa. Eikö silloin ole hyvä tietää, että lapsen hoitaja on koulutettu ammattilainen joka pystyy takaamaan lapsen turvallisuuden kaikissa tilanteissa? Eikö vanhemmat pidä tätä tärkeänä?

Entäs sitten kirjastojen ja arkistojen hiljaiset työmyyrät. Vanha käsitys kirjastotädeistä, jotka vaan lainaavat ja palauttavat kirjoja ja siinä sivussa aakkostavat niitä hyllyyn on jo pitkään ollut vanhentunut. Jotta pääsee kirjastotädiksi tai sedäksi täytyy olla opiskellut vielä vähän enemmän kuin sairaanhoitajaksi. Ja toisin kun luullaan kirjastonhoitajat ja informaatikot tekevät tärkeää työtä, joka edes auttaa tutkimusta, opetusta ja yleistä sivistystä. Heidän työstään hyötyvät, päiväkotilapset, koululaiset, opiskelijat, opettajat, tutkijat…

Entäs sitten pölyisten arkistojen harmaat hiirulaiset. Ennen vanhaan kun joku ei osannut hommiaan hänet laitettiin arkistoon töihin, koska ajateltiin, että siellä hän on vähiten vahingoksi. Vaan eipä enää, arkistot eivät enää ole pölyisiä unohtuneita varastoja tai varmaan niitäkin on, mutta yhä enemmän arkistot on osa organisaation aktiivista toimintaa. Sähköinen potilasarkisto on hyvä esimerkki arkistosovelluksesta, jotta käyttääkseen ja kehittääkseen arkistonhoitajalla täytyy olla monipuolista tietoa ja koulutusta. Yhä useampi arkistonhoitaja onkin suorittanut akateemisen loppututkinnon, kyllä vaan. Ja jos potilasarkisto menee sekaisin, myös hoitajan ja lääkärin työpanos voi mennä pieleen.

Tässä nyt vaan tuli mieleen muutamia ammattiryhmiä, jotka ikään kuin kilpailevat samalla viivalla hoitajien kanssa, mutta eivät selvästikään omaa yhtä hyvää ja taitaa liittoa kuin hoitajat.
Siksipä koko naispalkkakeskustelu on taas kerran pyörinyt vain hoitajien ympärillä. En toki vastusta hoitajien vaatimusta, mutta tapahtuuko se sitten muiden kustannuksella, ja onko tämä sitten naisten keskeistä solidaarisuutta? Hoitajille 300-350 euroa ei tunnu kelpaavan, vaan asenne on enemmän "kaikki mulle heti". Miten tämä eroaans. miehisestä tavasta hoitaa asioita?

Elämä on valintoja. Joka päivä voin valita mitä teen. Minun ei esimerkiksi ole pakko mennä töihin, jollen niin valitse.

On tietysti asioita kuten sairaudet, läheisen kuolema jne. joihin en voi vaikuttaa, mutta moni asia on oman valintani tulosta. Aikanaan syytin vanhempiani siitä että olin toiminut kuten he halusivat, ikään kuin en olisi voinut valita muuta. Nykyään tiedän, että En vaan uskaltanut. Välillä tekee asioita, joita ei haluaisi tehdä, mutta tekee koska luulee, että on pakko. Kävin armeijan, koska pelkäsin että vanhempani suuttuvat. Pysyin kaapissa pitkään samasta syystä.

Kun tajusin, että kaapissa oleminen on oma valintani, ei mikään vanhempieni asettama pakko vapauduin ja tulin ulos. Tajusin myös, että en voi syyttää toisia omista valinnoistani vain siksi, että olen kuvitellut heidän haluavan niin. tai vaikka he olisivatkin halunneet niin. Aikuisen ihmisen täytyy ottaa vastuu itsestään tai sitten menettää oikeutensa valittaa. On omaa tyhmyyttä elää ympäristön asettamien normien mukaan tai jäädä kierimään itsesääliin.

Jos näkee itsensä voimattomana uhrina vailla vaikutusmahdollisuuksia omaan elämäänsä kyllin kauan, lopulta varmankin muuttuu sellaiseksi. Mutta se on ihan itsestä kiinni.

Eilen YLE uutisoi kevytsavukeoikeudenkäynnistä ja saatiin Nassu kanssa erimielisyys aikaan. Tapani mukaan pääsin kierroksille heti kättelyssä aiheesta enkä antanut Nassulle oikein tilaa ilmaista omaa näkökantaansa.

Olen edelleen sitä mieltä, että kukaan, joka on itse polttanut savukkeita vuodesta 1968-2003 Suomessa, ei ole voinut olla tietämättä niiden terveyshaitoista. Tapaukseen halutaan soveltaa tuotevastuulakia ja monta muutakin pykälää, mutta mielestäni se, että itse vuosikausia vapaaehtoisesti on polttanut savukkeita, on ratkaiseva. Jos kyseessä olisi passiivisen tupakoinnin aiheuttamat haitat, olisi tilanne toinen. Esim. henkilö olisi työpaikallaan altistunut pahoin ja saanut terveyshaittoja silloin korvaus olisi enemmän kuin paikallaan.

Eikö ihmisellä ole omaa vastuuta teoistaan?

Jos tupakan myyminen on yhteiskunnan normien mukaan sallittua, niin miten ihmeessä joku näitä sallittuja tuotteita vapaaehtoisesti käyttänyt henkilö on oikeutettu korvauksiin?
Alkoholi aiheuttaa myös riippuvuutta ja pitkäaikaisesti ja runsaasti käytettynä terveyshaittoja, eikö myös Alkon pitäisi korvata kaikki aiheuttamansa haitat?
Tällainen amerikkalainen rahastustyylinen oikeusprosessi ilmeisesti tulee yleistymään meilläkin. Yksilö pyrkii vapautumaan vastuustaan vierittämällä omasta käytöksestään aiheutuvat ongelmat jonkun muun syyksi. Ja miten onkin, että raha tuo "uhrille" onnen, vaikka hän ei teekään tätä rahasta vaan muiden puolesta? kannattavaa uhrimieltä ja siviilirohkeutta.

Mielestäni tupakan voisi kieltää aivan hyvin, onhan huumeetkin kielleltyjä. Mutta korvaukset, jos niitä tupakkayhtiöille tulee, pitäisi ohjata julkiseen terveydenhuoltoon, joka näitä tupakoitsijoitakin on hoitanut vuosikaudet kuntoon. Palauttaako "uhri" myös kaikki yhteiskunnalta saamansa sairas yms. korvaukset, jos saa korvausta tupakkayhtiöltä? ja maksaa hoitonsa hinnan?

Jos ajan kolarin autolla, onko se autonvalmistajan tai tiehallinnon vika? minun vika se tuskin voi olla, enhän minä tiennyt, että voisin ajaa kolarin…

Entä kaikki rakennusmiehet, jotka 60- ja 70-luvuilla altistuivat asbestille, eikö heidänkin pitäisi saada tuntuvat korvaukset? Mitä sillä on väliä, että asbesti oli tuolloin sallittua ainetta, kait siinäkin voidaan soveltaa uudempaa lainsäädäntöä ja tietämystä takautuvasti?

Entäs teollisuus: luultavasti teollisuudesta löytyy kymmenittäin tapauksia, joissa henkilö on työssään altistunut ties voimatta itse vaikuttaa työoloihinsa.

kai näille oikeasti ollaan hakemassa korvauksia?

Tänään on taksvärkkipäivä

Muistan omasta kouluajasta, että taksvärkki oli jännä juttu. En kyllä ajatellut tekeväni mitään kehitysyhteistyötä tai muuta merkittävää. Oli vaan jännää olla poissa koulusta, en edes muista missä sitä taskvärkkiä tehtiin tai minkä vuoksi ja kuka sitä organisoi.
Jotenkin silloin kaikenlainen brändääminen oli aika vähäistä, vasta aikuisena sain tietää, että esim. koulun tukioppilaat olivatkin Mannerheimin lastensuojeluliiton kouluttamia ja koko toiminta se organisoimaa. Samoin kuin ne ala-asteella saadut hammasmukit. Minulla oli oranssi missä luki ”harjaa hampaat huuhdo suu, hammaspeikot lannistuu”

Mutta taksvärkistä: lukion ykkösellä sitten ostin vapaapäivän itselleni, muistaakseni se minimikeräyssumma oli 15 mk. Maksoin sen omasta pussista ja liftasin Turkuun, joka oli mielestäni iso kaupunki.
Oli kaunis kuulas syyspäivä, niin kuin tänään. Halusin vaan kierrellä kaupungilla ja aistia ”suurkaupungin”. Sen päivän aikana ensi kertaa tajusin kuinka pieni se on. Kävellessäni kaupungilla, olin aivan huomaamatta kävellyt liikealueen ulkopuolelle keskelle jotain kerrostalolähiötä. Silloin päätin, että ei, tämä kaupunki ei oo mua varten. Muistan miten pettynyt olin rumiin uusin taloihin, kun kyseessä oli kuitenkin Suomen vanhin kaupunki.

Hassua mitä kaikkia muistoja sitä tuleekaan mieleen, yhdestä sanasta.

Taksvärkki on hyvä asia ja ainakin tänään radiossa haastellut nuoret olivat hyvin perillä avustuskohteista.

Olin oikeassa – pomo tarjosi uutta vuoden jatkoa työsopimukseen. Ja jälleen uusia tehtäviä, jotka tavallaan sivusivat tätä nykyistä kyllä. Ja ihme ja kumma työhuoneen vaihtaminen ei tullut puheeksi.

Eli ihan nappiin veikkaukseni ei mennyt.

Nyt sitten mietin haluanko jatkaa. Uusi työnkuva vaikutti epäselvältä varsinkin siltä osilta kuka toimintaa johtaa ja ohjaa. Luultavasti ei kukaan, mutta monella olisi siitä mielipiteitä.

Mutta on kiva tietää, että voi harkita, ja päätös on ihan itsestä kiinni. Voin jäädä tai lähteä.

Mitä enemmän ikää on tullut, sitä vaikeampi minun on tehdä valintoja. Nuorena tiesin aina hyvin mitä mieltä olen, tein nopeasti päätöksiä, jotka ei välttämättä olleet kovinkaan fiksuja, mutta en tarvinnut mitään harkinta-aikoja.
Muistan miten aina ihmettelin sitä, että gallupeissa oli ihmisiä, joilla ei ollut kantaa johonkin asiaan. En voinut käsittää sellaista.
No nyt voin, olen usein yksi heistä.

Lapissa ensilumi on jo satanut, Euroopassa on helteitä, Helsingissä tavallinen syyspäivä. Joka hetki syntyy uusi ihminen jossain päin ja joku kuolee, klick, klick, klick

ja täällä minä klikkaan tietokonettani. Oma todellisuus on se mitä kautta kaiken jäsentää. Vaikka kuinka kulkisi samoja katuja kuin joku toinen, niin samat kadut, talot ja ihmiset näyttävät kuitenkin jokaiselle erilaisilta. Voimmeko koskaan lopulta ymmärtää toista, koska jokainen asia tieto, tarina, ääni, kuva ja kokemus on lopulta henkilökohtainen ja oman tulkintamme tulos.

Maailma on yhtä aikaa ihana ja kamala, selkeä ja monimutkainen, tylsä ja jännittävä. Elämä on.

Pomo haluaa "neuvotella" työsuhteeni jatkumisesta. Pitäisi olla varmaan innoissaan, mutta kun tämä toistuu nyt jo neljättä kertaa, niin ei oikein jaksa. Lähinnä sitä on kyyninen, kun ilmoitus oli vaan aluksi, että "meidän pitää keskustella".
Eikä muuta. Piti taas onkia tämä puheenaihe, tosin sen nyt osasi jo arvata. Kyse on taas "koko paketista", ensi vuoden toimenkuva, tämän vuoden keskeneräiset työt, vähän niin kuin kehityskeskustelu. Ehkä se on myös pomo tapa viestittää, että on kiinnostunut tekemisistäni, vaikkei niistä mitään tiedäkään. Sitten analysoidaan työkaverini asiat ja pomo yrittää ehdottaa, että vaihtaisin työhuonetta. Torstaina nähdään olenko oikeassa.

Ihan pikkuriikkinen osa minusta toivoo, että työsuhdetta ei jatkettaisikaan, koska se pakottaisi minut hakemaan uutta työpaikka, uusia tehtäviä ja uusia ihmisiä, mutta toisaalta viihdyn täällä niin hyvin, että oikeasti työsopimuksen jatkuminen olisi hyvä juttu. Minulla on nyt mukavan itsenäiset työtehtävät, täällä on hyvää porukkaa ja saan oikeasti olla asiantuntija ilman mitään esimiesvastuuta. Palkka ei ole hääppöinen (jos vertaa vaikka opettajaan), mutta toisaalta olen ollut pienemmälläkin palkalla töissä, joten olen siihenkin ihan tyytyväinen. Ja lomat pyörii.

Miten ihmeessä vanha polvi on voinut olla 40 vuottakin saman työnantajan palveluksessa jopa suunnilleen samoissa duuneissa? Itselle tuntuu neljä vuottakin jo ikuisuudelta. Olenko levoton sielu, tyytymätön siihen mitä on ja kaipaan aina jotain uutta?

Mielestäni en kyllä ole tyytymätön, kiittämätön tms. mutta juu uutta tunnun kaipaavan.