Katselin jakson Maajusseista. En ole koskaan aiemmin seurannut sarjaa enkä oikeastaan vieläkään. Itse en mitenkään kykenisi etsimään puolisoa tosi-tvssa, joten siinä nämä ihmiset ovat paljon rohkeampia kuin minä. Maajussi Janne on tietysti vielä omalla tavallaan rohkea ja jälleen jokin pieni kynnys on varmaan ylitetty, maaseudullakin asuu homoja!
Sääliksi kävi Jannen sulhasehdokkaat, jotka ovat viikon ajan yrittäneet tulkita, että olisi sitä kipinää jossakin…toinen varsinkin jaksoi toivoa. Kuinka kurjalta tuntui, kun Janne sanoi kameralle, ettei kumpikaan jukka ole sytyttänyt miestä. Tiedän molemmat tunteet, sen kun toivoo ja tulkitsee ja tulkitsee vielä kerran ja toivoo taas enemmän sitä kipinää, vaikka on pelkkää savua. Ja toisaalta senkin tunteen, kun ei ole sitä kipinää eikä sitä mitenkään saa syttymään. Se on vaikeaa ilman tv-kameroitakin.
Käytiin katsomassa taannoin myös tää HOMO. Eipä vakuuttanut. Saisio oli oksentanut siihen ihan kaiken ja oliko tullut kiire tai mikä, mutta aivan liikaa tavaraa siinä oli ja lopulta se hyväkin hukkui sinne sekametelisoppaan. Lisäksi toivoisi, että musiikkiteatterissa näyttelijöillä olisi hyvä lauluääni. Nuotissa kyllä pysyttiin, mutta välillä kaipasi korvatulppia.
Korvatulppia taas ei kaivannut Woody Allenin Midnight in Paris leffaa katsoessa . Ihanat vanhat iskelmät – sitä tähtisumua parhaimmillaan - kaunis Pariisi ja kepeä tarina veivät mennessään. Ja kun Woody itse ei ollut kameran edessä, lopputulos oli nautittava. Tosin päähenkilön puhe kuulosti epäilyttävän woodymaiselta…
Jos elokuvassa joku viisaus oli, niin ehkä tämä – elämä on tässä ja nyt. Mitään menneisyyden kulta-aikaa ei ole ollut ja jokaisessa ajassa ja paikassa on omat ongelmansa.