Kaikkea ei tarvitse tuoda historian hämystä päivänvaloon...

Välillä tulee aina ajatus päähän, tästä haluan blogata, mutta sitten syystä tai toisesta, en kuitenkaan tule kirjoittaneeksi mitään tänne, päiväkirjaani. Tämä blogi on itse asiassa pitkäaikaisen päiväkirjani, kaikki aikaisemmat yritelmät on aikoja sitten tuhottu…tosin uinuttuaan alun haparoivien raapustusten jäljiltä hyvän aikaa.
Vaikka olen kiinnostunut historiasta, oman elämäni dokumentoiminen, varsinkaan ns jälkipolville, ei ole koskaan tuntunut tärkeältä. Olen aidosti sitä mieltä, että valokuvani, ne harvat, ja henkilökohtaiset paperini, voi tuhota saman tien, kun minusta aika jättää. Muistoni ovat vain minulle ja kenenkään tulevaisuuden ihmisen ei tarvitse tietää, että ole koskaan edes elänyt täällä. Valitettavasti tässä tulee se paradoksi, että en itse pääse valvomaan tätä hävitystä, jollen sitten tee sitä hyvissä ajoin.
Näitä ajatuksia tuli päähäni ehkä siitä, kun ryhdyin tekemään isälleni sukututkimusta. Isää kovasti kiinnostaa omat juurensa ja jo yli 20 vuotta sitten tein hänelle ensimmäisen kerran selvitystä hänen isänsä suvusta. Nyt on vuorossa äidin suku. 20 vuodessa moni asia on mennyt eteenpäin. Verkosta löyty valtava määrä tietokantamuodossa olevaa tietoa sekä skannattuja dokumentteja, joten muutamassa tunnissa sain selvillä saman mihin aikoinaan meni viikkoja. Samalla tietysti huomaa kehittyneensä itse, muuttuneensa ja myös sen että ei ole ainoastaan kehittynyt, vaan myös unohtanut taitoja. Olin myös unohtanut mitä kivaa ja kiinnostavaa sukututkimuskin voi olla. Nyt vaan täytyy toipua siitä, että löytyi turkulaisia esivanhempia.
Teemasta, jotkut asiat olisi parempi unohtaa ja jättää uinumaan ja samalla kun tähän kirjoittamisen makuun pääsen, voin lytätä eilisen oopperakokemuksen. Uuden uljaan city-elämämme merkeissä päätimme käväistä oopperassa, Se kun on ihan kävelymatkan päässä kodistamme ja sinne saa myös kohtuuedullisia lippuja. Valinta osui Matka Reimisiin –nimisen pläjäyksen osalle. Muistan, että sitä markkinoitiin Dario Fon ohjaamana ja kaiketi se oli jonkinlainen tapaus. Dario Fo on tietysti nimenä niin tunnettu, vähän kuin Guggenheim, että kaikki mihin se on läiskästy muuttuu kiinnostavaksi ja laadukkaaksi. Näyttelemistä en osaa arvioida, en tunne teatteria kovin hyvin, mutta en oikein keksinyt mitä se dariofo tässä esityksessä oli? ehkä ne vähän sirkusmaiset lavasteet, laulajien hyppelyaskeleet ja hassut pehmoeläinhahmot, jotka hyppelehtivät välillä. Ja tietty ns. koomisuus, jota oopperassa viljeltiin. Huumorintajuni on kuitenkin niin kehittymätön, että suurin osa vitseistä ei naurattanut. Luulen kuitenkin tunnistaneeni ns. naurun pakat.
Koko teos oli alun perin tarkoitettu esitettäväksi vain kuningas Kaarle Xn valtaannousun kunniaksi eikä sen jälkeen. Ja näin olisi soinut käyvän. Netti kertoi lisäksi, että säveltäjä on kierrättänyt musiikinkin seuraaviin teoksiinsa, koska ajatteli, että tätä teosta ei esitetä jatkossa. Sen olisi kyllä voinut jättää tekemättä, sen verran tasapaksua romanttista mössöä koko musiikkikin oli. Yhdistettynä oopperaksikin typerään ja epäkiinnostavaan tarinaan ja ala-arvoisesti esitettynä koko kaameus tuotti - poistumisen väliajalta.
Moni kuitenkin piti näkemästään ja kuulemastaan. Ensimmäinen näytös palkittiin suurilla aplodeilla ja bravo -huutojakin kuului. Omia korviani laulun epäpuhtaus, vuotavat ja osin heikot äänet häiritsivät niin paljon, että olin tyytyväinen päästessäni ulos lumisateeseen katselemaan kaunista Töölönlahtea. Nassulle tilitin miten pitäydyn vastedes vain Pucciniin ja Verdiin. Ehkä voisi kokeilla Wagneria. Ja kokeilla muuta kuin Kansallisoopperaa, kenelläkään hyviä ehdotuksia?