Kauneuspilkku

Ihmismieli toimii hassusti ja aina välillä huomaa olevansa muna-kana -syndrooman edessä.

Kun nyt olen hakenut muutamaa työpaikkaa, mutten ilmeisesti saanut yhtäkään niistä, niin olen pettynyt ja jotenkin kyllästynyt arkeen ja työhöni.
Hakiessa työpaikkoja ajattelin, että voinhan koettaa, mikäli sattuisin saamaan uusia kiinnostavia tehtäviä, vaikka minulla ei olekaan mikään hätä täällä.

Nyt on kuitenkin jotenkin epäonnistunut olo ja sellainen en-ikinä-tule-löytämään-mitään-muuta-työpaikkaa-kuin tämä -fiilis. Tiedän, että asia ei ole niin ja tiedostan, että pelkkä haastatteluun pääseminen kymmenien hakijoiden joukosta on hyvä signaali työmarkkinoilla. Ja oikeasti kaikissa noissa työpaikoissa oli myös miinuksessa, missä pitkä työmatka, missä paljon rutiinia tehtävissä ja missä omituinen organisaatio.

Mutta silti,olinko hakiessani jo kyllästynyt työhöni ja toiko muutoksen mahdollisuus tämän ainoastaan esiin? Vai saiko väläytetyt uudet mahdollisuudet minut jo suunnittelemaan tulevaisuutta jossain ihan muualla uusissa ympyröissä?
Joka tapauksessa maa kutsuu jälleen Kauneuspilkkua haavemaailmasta ja on aika palata arkeen.

Ja nykytilanteessahan on myös muita hyviä puolia – kesä tulossa ja täysi kesäloma + lomarahavapaat.

Näin vappuna katse pitää viimeistään suunnata kesään! Malja kesälle –tästä se alkaa!

Ilmastonmuutos on niin iso asia, ettei sen kaikkia puolia pysty mitenkään ymmärtämään. Käytännön toimia tarvitaan, mutta mikä siteen aina olisi ympäristöystävällisin teko?

Siinäpä pulma. Luin juuri lehdestä, että esim. elintarvikkeiden teollinen tuottaminen ja rahtaaminen ovat monin verroin ympäristöä kuormittavampia kuin yksityisautoilu sinänsä. Eli vaikka minä poljen pyörällä töihin ja kauppaan, voin silti muilla kulutustottumuksillani aiheuttaa suurempaa vahinkoa kuin joku joka ajaa omalla autollaan, mutta muuten kuluttaa ekologisemmin tuotettuja asioita.

Periaatteessa varmaankin kyse on siitä, miten ihmiset saataisiin kuluttamaan ylipäätänsä vähemmän. ostamaan vähemmän tavaroita, matkustelemaan vähemmän syömään lähellä tuotettuja elintarvikkeita jne. Ongelma on valtava, koska maapallolla vallitsee täysi päinvastainen ideologia, jossa yritykset tavoittelevat suurempia tuotantomääriä ja sitä kautta voittoja ja valtiot puolestaan tukevat yrityksiä tässä. Meilläkin puhutaan koko ajan kotimaisen kysynnän lisäämisestä, ts. pitää ostaa enemmän ja enemmän kunhan se on kotimaista.

Kotimaisuus on sinänsä hyvä, mutta…

Yksilötasolla useimmat haluavat lisää liksaa, jotta voivat hankkia paremman auton, isomman talon enemmän kaikkea. Tämä puolestaan kiihdyttää tuotantopaineita, jotta niitä liskoja voidaan korottaa..

Nykyiseen ilmastonmuutoskatastrofiin on tultu kuitenkin tilanteessa, jossa suuri osa maapallon väestöstä on toistaiseksi ollut kulutusjuhlan ulkopuolella. Mutta nyt tilanne on muuttunut sekä Kiinassa että Intiassa on valtaisat markkinat, joista yritykset kilpailevat. Suomalaisetkin ovat moneen kertaan menneet valloittamaan Aasiaa dollarinkuvat silmissään.

Tällä hetkellä Kiina onkin jo ohittanut Yhdysvallat ja pitää surullista kärkipaikkaa päästötilastoissa. Kun Länsimaat ovat vuosia keskittyneet talouskasvuun ja siinä sivussa ajaneet maapallon nykytilaan, on vaikea nähdä, että nyt talouskasvusta osalliseksi pääsevät maat ihan helposti sitoutuisivat rajoittamaan omaa kasvuaan.
Emme mekään tee niin.

Ystävä täyttää tänään vuosia ja vaikka taas tuli kehotus, "et mittä tavara ei tartte tän ruppia kyörämä", ei varsinaissuomalainen voi mennä synttäreille kahta kättä heilutellen.

Niinpä ostin t-paidan mentalwear – kaupasta.

Näytin paitaa Nassulle, joka pyysi kertomaan paidan vitsin.

Alkoi epäilyttää, olin itsekseni hekotellut asiaa, kun satuin kulkemaan kaupan ohi ja näkemään ikkunassa monta t-paitaa, joissa oli mielestäni hauskat tekstit ja kuvat.

Oli mm. "pakkopaita", "aina saa kärsiä ja hävetä", ”"tiedän että puhutte selkäni takana", ”tunnelma pilalla ja paha mieli”

Netistä löytyi lisää vaikka kuinka paljon, käkätimme niille työkaverin kanssa.

Päädyin ostamaan Sue Ellen Clinic –paidan.

Paidassa siis lukee "Sue Ellen Clinic", toivottavasti ystävääni naurattaa.

Tai edes se kangaskassi, jossa lukee kleptomaani.

Sain taannoin synttärilahjaksi Vuokko Hovatan levyn Lempieläimiä, sen missä on myös Virginia.
Onneksi CD ei kovin äkkiä kulu puhki, niin paljon on sitä tullut soitettua.
Levyllä on paljon aivan mahtavia piisejä; yksi suosikkejani on Aulikki Oksasen tekstiin Tuure Kilpeläisen säveltämä Syleily.

Teksti on kaunis, koskettava, suorastaan liikuttava. Se on samaan aikaan henkilökohtainen ja yleinen, ajankohtainen ja ikuinen. Musiikki ja Vuokko Hovatan eleetön laulu korostavat tekstin herkkää tunnelmaa.
Joka kerta kun sen kuuntelen liikutun. Se pari voisi olla Nassu ja minä tai rakkaasi ja sinä. Tärkeätä on olla sylissä ja pitää lähellä aina kun voi.

Muun voi unohtaa.

Syleily

Maan uumenista, syvältä
kun heidät kaivettiin
he syleilivät toisiaan.
He syleilivät niin
kuin Pompeijissa kauan sitten syleiltiin.

Jäiseltä vuorenhuipulta
kun heidät löydettiin,
he syleilivät toisiaan.
He syleilivät niin
kuin Veronassa kauan sitten syleiltiin.

Ja pieni, pieni lause oli heillä suojanaan:
sua rakastan, sua puolustan,
pysy sylissäni vaan.

Maailman kyynelmerestä
kun heitä haettiin,
ei löydetty kai kumpaakaan,
he pakenivat niin
kuin kaikkialla juuri äsken paettiin.

Ja pieni, pieni lause oli heillä suojanaan:
sua rakastan, sua puolustan,
pysy sylissäni vaan.

Aulikki Oksanen

Olin hetken ajan varma, että avaruusolennot ovat valtaamassa maan ja ottaneet jo tunnettujen ihmisten hahmoja.

Koin tämän Tampereella. Emeritusprofessori Matti Klinge näytti juovan alepupin terassilla olutta isosta tuopista ja hän oli ulkona ilman hattua! Tämä ei kerta kaikkiaan voisi olla totta! Lisäksi hänen seuralaisensa vaikutti Saska Snellmannilta, en tosin kuullut teitittelivätkö he. Kerroin havaintoni myös kaverilleni, joka piti sitä täysin epäuskottavana, vaikka sanoinkin olevani aivan varma. Itsekin kyllä epäilin.

Tänään lehdessä Saska Snellman kertoi olleensa perjantaina Tampereella ja keskustelleensa prof. Klingen kanssa. Alepupin terassia ei tosin mainittu, mutta en minäkään sitä tunnustaisi. Eli havaintoni oli kuin olikin oikea ja kyseessä ei ollut vaihdokas ellei…

kaikki ole tapahtunut jo vuosia sitten ja kloonilla alkaa lipsua pahemman kerran vasta nyt.
Minulla on nimittäin vastaava havainto elokuulta 2002, joka on yhä selvittämättä. Tulin Viking Linen terminaalista keskustaan päin. Esplanadilla minua vastaan tulee prof. Klinge tai hänen kopionsa. Avopäin ja S-marketin muovikassi kädessä. Ehkä kaappaus tapahtui jo silloin?

Onneksi Akateemisesta on jo vuosia saanut Alien apduction survival guidea, suosittelen kaikille.

Ystävä oli kirjoittanut runoja,
luin niitä siinä ravintolan pöydässä ja mietin osaanko sano niistä mitään, odottovan katseen alla

kannustavaa tai myönteistä

Mutta huoleni oli turha

Runoissa mustekala ajoi taksia ja ihmiset lensivät pilvillä

Kukapa sellaisista runoista ei pitäisi, ei
kokisi niitä omikseen

Kun saa mielikuvituksen siivet lainaksi

edes hetkeksi.

Terveisiä suosikkikaupungistani eli Tampereelta!

Olin siellä työhaastattelussa, mutta tuskinpa sitä paikkaa saan. Kyse ei ole siitä, että olisin ns. mokannut, mutta luulen, että en vielä ollut aivan kyseisen tehtävän vaatimalla tasolla kuitenkaan. Tällaista se alan- ja uranvaihtajan arki on.

Mutta retki Tampereelle on aina mukava. En osaa sanoa yhtä ainoaa syytä miksi juuri Tampere on Suomen kaupungeista minusta sympaattisin ja suosikkini, mutta se tuntuu ainakin viikonloppuvierailijasta juuri sopivan kokoiselta. Siellä on paljon kaikkea: kauppoja, kulttuuria,ravintoloita jne. Ja kaikki kätevästi kävelymatkan päässä toisistaan. Tulee sellainen olo, että elämä on tässä ja nyt, eikä toisaalla.

Kaupungin keskusta on helposti hallittavissa ja sopivan kokoinen ja rajautuu luontevasti rautatieaseman ja Pyynikin sekä Pyhä- ja Näsijärvien väliin.

Eihän Tampereen arkkitehtuuri kokonaisuudessaan mitään ihmeellistä ole. Pyynikin ja Amurin kerrostalot ovat juuri sitä hirveää 60- ja 70-lukujen tuotantoa, mutta jotain sympaattista tunnelaam kaupungissa silti on.

En tiedä johtuuko se siitä, että len tutustunut Tampereeseen oikeastaan Nassun kautta. Nassulla on mutama läheinen ystävä siellä ja niinpä olemmekin vierailleet säännöllisesti Tampereella. Talvi Tampereella ei tunnu yhtä ankealta kuin meillä Helsingissä ja toisaalta kesäinen Tampere tuntuu aivan mahtavalta paikalta.

Olisiko kyse peräti siitä, että minulta puuttuu kaikki lapsuusmuistot kaupungista. En muista kertaakaan olleeni siellä vanhempieni kanssa? Se on ikään kuin neutraali kaupunki, johon minulle ei ole luotu mitään odotuksia kotoa? Freudilaisittain tästä olisi varmaan hyvä lähteä tekemää tulkintoja.

Joka tapauksessa retki Tampereelle venähti sitten yön yli kun jäin jokaisesta bussista ja junasta. Lopulta päädyin ystävän luo nukkumaan muutaman aamuyön tunnin. Tällaista yllättävää yökyläilyä ei olekaan tapahtunut sitten viimeksi...kun olin sinkku!

No, en todellakaan kaipaan tilannetta jossa päivä alkaa ilman hammasharjaa, puhtaita sukkia tai alusvaatteita. Onneksi tähän yökyläilyyn ei liittynyt moraalista eikä fyysistäkään krapulaa. Vähän nuhjuisena ja tukka miten kuten kaverin geelillä ojennettuna kävin nauttimassa aamiseksi berliininmukin Linkosuon kahvilassa ja sitten olikin aika ostaa junalippu kotiin.

Työpaikan suhteen en pidättele hengitystä. Jos sen sattuisin saamaan, tulisi uusi tenkkapoo työmatkoista. Junathan kulkee, mutta silti työmatka olisi käytännössä kaksi tuntia suuntaansa. Ja paluumatkalla VR todisti taas luotettavuutensa:edellinen pendolino oli jämähtänyt juuri Tampereelle ja junassa olikin läjä kiukkuisia matkustajia ilman istumapaikkoja ja kenellä mikäkin jatkoyhteys tai muu tapahtuma missattuna. Sitä se olisi varmaan työmatkalaisen arki.

Ilhaduttaisiko Tampereen ilmapiiri ja kosken kuohut vielä silloin?

Ei jaksa ja väsyttää.

työhaastatteluja, mutta johtaako ne mihinkään.

Koirakaveri oli yökylässä, oli taas kivaa.

väsyttää

On helppoa ajatella, että Suomessa on tasa-arvoista ja suvaitsevaista ja kaikin puolin helppoa elää.

Tällä viikolla on kuitenkin ollut tiedotusvälineissä aika paljon esillä maahanmuuttajiin kohdistuva työsyrjintä. Se on paljon tavallisempaa kuin olen tajunnut.

Syrjintää on tietysti monenlaista ja osa siitä on niin hienovaraista ja taitavaa, että siitä ei koskaan voi tehdä mitään virallista juttua. Silti sekin on olemassa ja kohde sen tunnistaa, kuten on tarkoituskin. Sama koskee tietysti kaikkea syrjintää ja kiusaamista.

Koulukiusaamista pyritään estämään massiivisin kampanjoin ja se on hyvä, mutta entä muuta syrjintää, siis sitä mitä ihmiset kokevat kouluajan jälkeen. Valitettavasti emme muutu suvaitsevammiksi iän myötä.

Kovin harva uskaltaa tai haluaa työpaikallaan olla ihan avoimesti ulkona kaapista. Eri asia sitten on kuinka moni luulee olevansa kaapissa, vaikka todellisuudessa useimmat olisivatkin asiasta perillä. Ja mikä on itsesyrjinnän määrä ts. kuinka paljon minä itse ajattelen itseäni kohtaan diskriminoivasti, etten voi koska...
Itse en ole ollut kuin yhdellä työpaikalla avoimesti ulkona kaapista, niin että kaikki olisivat sen tienneet. Nykyisellä työpaikalla n. 70 hengen työyhteisössä arviolta vain kymmenelle olen ulkona, lopuille muka en. Osa ihan aidosti ei tiedä eikä välitä, osa varmaan tietää, mutta ei välitä ja sitten on se osa, joka kuvittelee tietävänsä ja jolle asia on jollain tavoin ongelma.

Mutta onko asia minulle ongelma? Puhun sujuvasti me-muodossa vaikkapa lomanvietosta, jos joku kysyy vaimosta, niin korjaanko? Käsi sydämellä, en aina. Ja joskus se on tuntunut jopa hyvältä, etten ole jäänyt kiinni.
Jäänyt kiinni!!!!
Mistä?
Siitä, että olen mikä olen.

Niin pitkälle heteronormatiivinen indoktrinaatio on siis uponnut, että on tilanteita, että ajattelen että homouteni loukkaa muita tai on muuten parempi esiintyä heterona. Niin kauan kuin koen, että homoudessa on millään muotoa jotain hävettävää tai salattavaa, en varmaa koskaan pääse ainakaan tietynlaisesta itsesyrjinnästä. Valitettavasti en liene ainoa.

Jos kerran homona itse diskriminoin itseäni tai kaltaisiani, miten voin olettaa, että muut eivät tekisi niin?
Jospa ensi kesänä outtaisin itseni vaikkapa priden merkeissä, tosin en ole yhtään kulkue/tapahtuma ihmisiä…
Sinänsä outtaminen täällä ranneliikkeessä kävisi helposti ja maailmanlaajuisesti. Tosin blogini lukijakunta on kyllä aika vähäinen, mutta sitäkin parempi: : )

Mitä rakkaus on, on aivan liian suuri kysymys määritellä.

Tiedän ainakin, että se on rakkautta kun muistaa toisen toiveet, vaikka henkilö itse olisi ne vähän unohtanutkin.

Mistä tietää, että toinen rakastaa? Varmaan monistakin asioista, itse ainakin tiedän pienistä asioista joka päivä ja varmemmaksi vakuudeksi se vielä kerrotaan.