Kauneuspilkku

Kun 40 tuli nyt täyteen niin yllättävän moni tiedusteli kautta rantain, että onko kova paikka tms.

Ehkä tämä on yksi vanhenemisen oireita, että siteeraa jatkuvasti itseään, mutta - ei ollenkaan. Nassun todistajalausunnon mukaan olin vaan innoissani heti aamusta alkaen synttäreistä. Tosin olen myös henkilö, joka joka aamu on iloinen aamupuurostaan…

Se, että nuoruus on nyt varmasti kaikilla mittareilla takana on fakta, mutta ei minusta hyvä eikä huono asia. Nuoruus kuten keski-ikäkin ovat vain käsitteitä, joilla jäsennämme elämää. Nuoruus, keski-ikä tai vanhuus eivät kait sinänsä ole sen kummallisempia.

Nuoruuteen liitetään tietysti valtavasti positiivisia latauksia eikä vähiten meidän keski-ikäisten kaihoisan kademielen ansioista. Nuoruutta haikaillaan, ihannoidaan, nähdään ihana auvona niin ja kadehditaan nuoria ihmisiä; heidän optimismiaan, kirkasotsaisuuttaan ja nuoria vartaloitaan ja kuulasta ihoaan.

Vanhuus taas nähdään kovin helposti rappiona, epämääräisenä horinana jossain terveyskeskuksen vuodeosastolla ja keski-ikähän on jo luisumista sinne suuntaan.

Visuaalis-fyysisen kulttuurimme aikana pitää olla tai ainakin näyttää nuorelta muuten olet luuseri. Ja sehän se on pahinta mitä tässä maailmassa voi tapahtua. että N Ä Y T T Ä Ä luuserilta.

Itse koen jonkinlaista vapautumista, vaikka edellinen blogaukseni todistaakin, että lapsuuden traumat pysyvät, niin silti niistä voi päästä yli. Ei tarvitse jämähtää murjottamiseen ja siihen että isoveli vei taas kaikki parhaat lelut. Mutta enemmän kuin vapautumista mahdollisista lapsuudentraumoista, koen vapautumista niistä paineista, joita olen kuvitellut ympäristön, siis muiden ihmisten, asettavan minulle.

En ehkä koskaan ole ollut niitä, jotka ensisijaisesti ajattelevat mitä ihmiset sanovat, mutta huomaan, että nykyisin yhä vähemmän. Ehkä varsinaissuomalaisuus haalistuu iän myötä, tai kun on asunut tarpeeksi kauan muualla…

Aamuinen lööppi, nuoren viimevuotisen idolsfinalistin kuolemasta pysäytti. Alle parikymppinen elämä päättyi tuosta noin naps. En usko, että siihen koskaan tottuu, että ihminen kuolee nuorena, ikään kuin kesken kaiken ennen kuin on ehtinyt päästä alkuun.

Tietysti sitä peilaa itseensä ja huomaa miten paljon todellakin haluaa elää. Ja haluaa elää vielä myös silloin, kun on vanha eikä enää käännä ohikulkijoiden päitä.

ps. Koska nyt olen vapautunut traumoistani, niin sain isän selittämään minulle rakennuspiirustuksia ja mökin rakenteita niin yksityiskohtaisesti, että tiedän miten torppa on tarkoitus pystyttää.
Ei todellakaan ydinfysiikka, vaan lähinnä raakaa työtä. Meille tulee hieno mökki, ihan paras!
Nyt tuli kuitenkin mieleen, miksi emme rakenna koko tönöä tänä vuonna? No ihan vaan alkajaiseksi puuttuu vielä rakennusluvat ja rahat.

Olen aina ollut huono kaikenlaisissa käsitöissä. (tässä ei ole piilomerkityksiä) Ja kuten liikunnan suhteenkin suhtauduin lapsena jotenkin siten, että en voisi niissä kehittyä.

Minulta ei sujunut ns. tyttöjen käsityöt eikä poikienkaan, vaan numero oli tasaista seiskaa.

Mökillä tosin tuli jonkin verran tehtyä jotain pieniä puutöitä veneitä tms. leluja, mutta käytännössä kätevä isä vähän paranteli niitä.

Ensi kesänä olisi tarkoitus ruveta tekemään mökin perustuksia ja eikös isä ja isoveli alkaneet heti päsmäröidä. No, oma vika sinänsä koska olen pyytänyt apua isältä, joka taas kysyy nykyään kaikessa isoveljeltä mielipidettä.

Huomaan, että henkisesti olen suunnilleen samassa tilanteessa kuin yli 30 vuotta sitten. Pikkuveli, jolle kerrotaan miten asiat tehdään. Tai ainakin kannattaisi tehdä. Jonka ehkä annetaan kokeilla jotakin vähän, mutta tullaan sitten tekemään itse työ paremmin.

Turvallista ja toki olen kiitollinen avusta, mutta huomaan myös miten paljon se minua ärsyttää.

Sen sijaan olen aloittanut toisen käden taidon opettelun: neulomisen. Oikeat silmukat sujuvat jo kolmen päivän harjoittelun jälkeen aika hyvin. Ja eilen opin nurjat silmukat sekä silmukoiden luomisen, enää pitää opetella päättäminen.

Hirveän hauskaa huomata, että osaa jotain, kun vaan saa rauhassa opetella ilman paineita onnistumisesta. Onneksi hyvä ystävä on jaksanut opettaa minua ja kannustaa. Kummasti itsetuntoa kasvattavaa.
Ja kyllä minä niitä rakennushommiakin osaan tehdä ja olen tehnytkin. En vaan kestä sitä, että on kaksi päsmäröijää, jotka hoputtavat ja arvostelevat jälkeä.

Koska itsellä ei ole lapsia, niin ei paljon auta se, että päättää etten itse ainakaan tee niin kuin isä ja veli, mutta voisin koettaa muistaa sen muissa yhteyksissä esim. työpaikalla.

Ilkka Kanervan uusin tekstiviestikohu on taas yksi politiikan deja vu. Vaikka juuri jälleen kerran opin tässä viimeisimmässä Mannerheim-kohussa, että se mitä iltapäivälehdet kirjoittavat on asiayhteydestä irrotettua ja täysin keinotekoisesti lööppeihin temmattua, niin silti tämä teksitviestikohu on ihan pelkkää merviäjamattia.

Eilisessä tiedotustilaisuudessa Eurooppa-ministerin naamasta pystyi lukemaan monenlaista. Enimmäkseen hänen ilmeensä viestivät syvää myötähäpeää ja kiusaantuneisuutta ulkoministerin puolesta. Varmaan turhautuminenkin oli päällimmäisenä, koska suomalaisia tiedotusvälineitä ei Brysselissä kiinnostanut se miksi ministerit siellä olivat, vaan se mitä ulkoministeri oli kännykällään tehnyt ja kuinka hän oli asian jo kertaalleen kieltänyt.

Kohta varmaan päästään väittelemään ulkoministerin ruotsintaidoista, koska hän tahallisesti antaa ymmärtää ymmärtäneensä väärin FST:n toimittajan kysymykset.

Tietenkää kohulla ei ole muuta seurausta kuin että kohistaan. Ja tietysti se hautaa allensa edellisen kohun. Kuka kohta enää muistaa mitä kenraali sanoi Mannerheimin bylsimisestä? Ja kuka muistaa enää pääministerin morsianta tai oikeudenkäyntiä? Nythän näytti olevan sitä paitsi jo uusi morsian katsottuna.

Se, että YLEn uutiset ja Hesari sekä muut vakavammin otettavat lehdetkin nykyään uutisoivat näitä kohuja on varmaan osoitus median viihteellistymisestä. Vaikka kehitys kehittyy koko ajan, kehitymmekö me ihmiset sen mukana vai taannummeko tietyllä tavalla?

Mistä se kertoo, että poliitikkojen henkilökohtaiset asiat kiinnostavat enemmän kuin politiikka?

Ja keitä me nykyään valitsemme edustamaan itseämme politiikkaan? urheilijoita, missejä, juontajia. Emmenkö jo valinnoillamme takaa, että kohuja tulee riittämään myös jatkossa?

Kosovon itsenäistyminen herättää ristiriitaisia ajatuksia myös minussa. Sinänsä olen sitä mieltä, että kosovolaiset ansaitsevat itsenäisyyden siinä kuin vaikka me suomalaiset. Monissa maissa ollaan kuitenkin sitä mieltä, että Kosovon itsenäisyyttä ei pidä tukea saati tunnustaa. Usein näissä maissa on omia voimakkaita kansallisia vähemmistöjä, joille ei haluta antaa itsenäisyyttä.
Mutta mikä on kansallisen suvereniteetin rooli 2000-luvun Euroopassa?

1990-luvulla, kun Jugoslavia ja Neuvostoliitto hajosivat, oli yhtäkkiä käynnissä kaksi vastakkaista ilmiötä Euroopassa. Länsi-Euroopassa yhä useampi valtio pyrki liittymään EUn jäseneksi ja Itä-Euroopassa, taas monet halusivat pois pakkovaltioliitoistaan. Nythän suurin osa Itä-Euroopan maistakin on liittynyt vapaehtoisesti EUhun.

Silti itsenäisyyttä tavoittelevia alueita on yhä useita mm. Georgiassa Etelä-Ossetia ja Abhasia, Moldovassa Transnistrian alue. Espanjassa sekä Baskimaa että Katalonia ovat jo pitkään haikailleet eroa ja viime aikoina on saanut lukea, että Andalusiassakin ollaan vaatimassa ainakin laajempaa itsehallintoa. Belgia natisee liitoksissaan säännöllisin väliajoin. Skotlannissa on vahva kannatus itsenäisyydellä. Pohjois-Italia haluaisi eroon Etelä-Italiasta jne. Maailmalla esimerkkejä on varmasti paljon enemmän.

Koko kansallisvaltiotermi on hyvin kiistanalainen ja myös keinotekoinen. Huipussaan kansallisvaltioideologia lienee ollut ensimmäisen maailmansodan aikoihin. Saksan ja Italian eri ruhtinaskuntien yhdistämiset nähtiin 1800-luvulla luonnollisina kansallishengen johdattamina prosesseina. Saksan tapauksessa Preussin armeijan sotavoimat taisivat kyllä vaikuttaa asiaan aika kovasti. Italian yhdistäminenkään ei käynyt ihan ilman aseita.

Yksi mielestäni hyvä kysymys kuitenkin kuuluu, mitä on kansallinen itsenäisyys näinä päivinä? Mitä sillä turvataan tai saavutetaan? Kielellinen autonomia? Jonkin tietyn alueen rajaton/rajattu itsehallinto? Nämä kaikki on asioita, joita voidaan toteuttaa liittovaltiossa tai kuten Suomessa Ahvenanmaan kanssa.

Mitä hyötyä pienellä väestöryhmällä on itsenäiseksi julistautumisesta? Toisaalta esim. Kosovon kohdalla voi myös kysyä, miksi Serbia ei halua päästää irti Kosovosta? Katalonian ja Pohjois-Italian kohdalla asia lienee suhteellisen selvästi taloudellinen. Nämä perinteisesti vauraat ja pitkälle teollistuneet alueet, ovat kyllästyneet toimimaan muun valtakunnan maksumiehinä. ja toisaalta keskusvaltio ei voi päästää niitä eroamaan, koska muuten koko valtio saattaisi romahtaa.

Voisiko Suomi sitten jakaantua tai vaihtoehtoisesti liittyä osaksi Venäjää tai Ruotsia? Vastaus kumpaankin kysymykseen lienee ei ja ei? Tai?

Osana Euroopan unionia olemme kuitenkin jo de facto luopuneet huomattavasti kansallisesta päätäntävallasta monissa asioissa. Meillä ei ole enää omaa valuttaakaan, mitä varsinkin aiemmin korostettiin yhtenä valtakunnan tunnuspiirteenä ja varsinkin Suomessa autonomian aikana saavutettuna voittona.

Olemmeko valmiita liittymään Euroopan yhdysvaltoihin mitä itse asiassa EUsta ollaan ajamassa?

Miten nämä alueelliset itsenäisyyspyrkimykset vaikuttavat tähän kehitykseen? Voivatko historialliset maat kuten Skotlanti, Flanderi tai Katalonia heilauttaa koko Euroopan yhtenäisyyttä. Tai miten Kreikka sulattaa Makedonian, jota se vaatii vaihtamana nimensä? Mitä maan itsenäisyydestä, kansallistunteesta jää jäljelle jos ei edes nimeä?

Suomen euroviisukarsinoista jäi kaksi piisiä, joita diggailen: Jipun Kanna minut ja Vuokko Hovatan Virginia. Voittaja ei tosiaan vakuuttanut, mutta kun Suomen kansa on edelleen sitä mieltä, että hevillä emme häviä, niin eihän siinä mitään sanomista oo.
Euroviisujen(kin) suhteen olen useimmiten väärässä. Lordista en aluksi perustanut ollenkaan vaan fanitin Shanghain valoja, viime vuonna en tainnut oikein pitää mistään, tai jos pidin niin olen unohtanut. Viime vuoden serbialaiseen voittajaan ehdin kehittää jonkinlaisen vihasuhteen, kun sitä ruvettiin etukäteen hirveästi hehkuttamaan. Yleisesti ottaen veikkaankin aina väärä piisiä tai ainakin pidän sellaisista, jotka ei voita. Näin anonyymisti voi tunnustaa, että viimeisin voittaja, josta todella pidin, oli Charlotte Nilssonin Tusen och en natt…

Suomen viime vuosien viisuista Jarin piisi oli huono, koska Jarin upea ääni ei päässyt siinä ollenkaan oikeuksiinsa. Geirin laulu oli ihan liian surullinen, vaikka norjalaismiehet saavatkin sydämen sykkimään.

Lauralla oli stailaus pielessä, piisistä tykkäsin hirveesti ja sitä oli kiva tanssia Herkussa.

Muisti ei oikein riitä sen kauemmas, Anna Erikssonin Oot voimani mun oli joskus ehdolla, mut silloinkin Suomesta lähti joku ihan "väärä" piisi.

Tämän vuoden viisuihin valituista lauluista tykkään etenkin Unkarin viisuista Szívverés, jonka esittää Csézy.

&feature=related
Kuten meilläkin osa tykkää valitusta viisusta ja osa inhoo, näin se on varmaan joka puolella.

Valitettavasti siitä esitetään vissiin se hidastempoisempi versio, joka ei ollenkaan kuullosta näin kivalta. ja vielä englanniksi, mikä latistaa sitä entisestään. Vielä en tiedä annanko puhelinääneni Unkarille tai vaikka Ruotsille, sieltä kun tulee noita mun viisusuosikkejani. Charolottekin on mukana skabailemassa eikä sen piisi Hero ollut ihan huono . Viime vuonnakin tykkäsin Makedoniasta etukäteen, mutta livenä se ei sitten jotenkin kantanut Areenalla

Niinpä me ollaan erehtyväisiä kaikki, annetaan nyt Teräsbetonin edustaa meitä ja näyttää mihin pystyvät. Huh, Hah!

Viimeiset blogaukseni ovat olleet aika happamia. En kuitenkaan ole niin negatiivinen mielestäni kuin blogistani voisi päätellä. Ehkä tämä on jonkinlainen terapiakeino, varaventtiili, niin kuin yhden blogin otsikkokin on.

Tänään siis positiivista: ulkona on ihana ilma, ainakin meille, jotka pidämme lumesta. Toivottavasti se mitä taivaalta tulee, pysyykin lumena, että pääsisi vielä tänäänkin hiihtämään.

talven ensimmäisen hiihtolenkin nimittäin pääsin tekemään tiistaina ja toisen eilen. Voi kun oli kivaa ja tuli hyvä olo. En tiedä miksi olen hurahtanut hiihtoon, mutta olen aina pitänyt siitä. Sekä hiihtämisestä että hiihtokilpailuiden seuraamisesta. Lapsena hiihtelin usein lyhyen koulumatkani tai ainakin lähdin koulun jälkeen hiihtelemään lähimaastoon.
Nykyinen kotikin sijaitsee kävelymatkan päässä keskuspuiston latuverkosta. Sieltä pääsisi hyvänä talvella suksilla vaikka töihin!

Työkaverini inhoaa lunta, pakkasta ja talvea – siksi pitääkin pitää omaa innostusta vähän sordinolla.

Mutta salaa voi jo odottaa iltaa, että pääsee vielä kerran lenkille, viikonloppuna taitaakin tulla vettä, mutta pääsinpäs tänäkin talvena hiihtämään.

Joskus on sanottu, että yhteiskunnan onnistumisen voi määritellä siitä, miten hyvin se kohtelee vanhuksiaan.
Viime vuotisista vaalipuheista huolimatta vanhusten tilanne Suomessa ei ole kohentunut. samat ongelmat, joita puoluejohtajat vaalitentissä lupasivat poistaa, kuka milläkin keinoilla, ovat edelleen olemassa.

Tilastojen mukaan vanhusten määrä on nykyisestä rajusti kasvamassa ja jostain syystä päättäjät olettavat, että tulevaisuuden vanhukset eli me, säilytämme toimintakykymme nykyvanhuksia paremmin. Vaikka lääketiede epäilemättä tulee kehittymään ja sitä kautta ihmiset pysyvät pitempään hengissä ja monet sairaudet voidaan ennaltaehkäistä, luulen, että oma ikäluokkani ja nuoremmat emme tule olemaan sen virkeämpiä vanhuksia kuin vanhempamme.

Päinvastoin kun nuorisoa katselee, hyvin suuri osa on huonokuntoisia ja ylipainoisia. Tilastotkin osoittavat, että lapset ja nuoret liikkuvat nykyisin paljon vähemmän kuin aiemmat ikäluokat. Myös ravintotottumukset ovat elintason nousemisen myötä menneet huonompaan suuntaan. Eli voi olla, että vanhusongelma ratkeaa aikanaan itsestään, kun ihmiset kuolevatkin heti eläkeiässä elintapasairauksiin. Kuinka kätevää.

Mutta omaa ikäluokkaani tämä ennustus ei vielä varmaankaan koske, koska pääsimme toden teolla nauttimaan epäterveellistä ruokaa vasta teineinä. Moni myös on joutunut kävelemään, pyöräilemään ja hiihtämään koulumatkojaan ja saanut siten pakkoliikuntaa nuorena. Tietokoneitakaan ei vielä nykymitassa ollut, joten ryhtikin kasvoi suunnilleen suoraksi. Eli meidän ikäluokkamme ehkä vielä saa kärvistellä vaipoissaan vuodeosastolla, koska hoitajiahan ei sitten todellakaan ole.

Mutta tulevat sukupolvet, unohtakaa eläkevakuutukset ja muu pelottelu, mikäli elätte eläkeikäiseksi, olemme ehkä jo tuhonneet maapallon.

Tulevaisuus on täällä
"In the future, everyone will be world-famous for 15 minutes." Andy Warhol

vartin kuuluisuuksia pukkaa tosi-tv:n ja netin kautta tietoisuutemme vähän päästä. Joka päivä tietoisuuteemme pyrkii uusia miss karjalanpiirakoita. Heistä ei tarvitse olla kiinnostunut, mutta silti he tunkeutuvat alitajuntaamme. Alan olla Kesäpojan kanssa samaa mieltä, että elämä nykyaikana toden totta on rasittavampaa kuin ennen, ainakin siinä mielessä, että on hyvin vaikea sulkea pois kaikkea sellaista kohinaa, mitä ympäristö syytää tiellemme.

Tietysti medialukutaitoinen suodattaa kohinasta 95%, mutta silti se tunkeutuu alitajuntaamme. Halusin tai en, käsitteet tosi-tv, salarakas, pääministerin morsian ovat minulle tuttuja, ymmärrän niiden sisällön ja minulla on niille jopa visuaalinen muistikuva.

Voin toki tehdä päätöksen etten katso tv.tä enkä lue (iltapäiväl)ehtiä enkä selaa netistä mitään muuta kuin asiatietoa enkä kuuntele radiosta muuta kuin hartausohjelmia. Silti jos asun taajamassa en pysty välttämään mediaa. Viimeistään keskustellessa ihmisten kanssa kaikki mediapaska tulee esiin.

Median ja kaiken visuaalisuuden räjähdysmäinen kasvaminen on tarkoittanut, että asiallisen viestin saaminen laajasti tietoisuuteen nykyaikana on paljon hankalampaa kuin ennen. Vaikka lukutaito on nykyisin tavallista, pitää viestit erikseen markkinoida ja suunnitella sille visuaalinen ilme ja kenties kampanja, sen sijaan että jaettaisiin vain pelkkää tietoa. Tähän tarvitaan korkeasti palkattuja ihmisiä, jotka voivat miettiä viestintästrategioita.

Silti jossain pitää kuitenkin tehdä jotakin ihan oikeaa työtä, jolla tämä kupla rahoitetaan.

Tekijöitä vaan on vähemmän tyrkyllä, kun kaikillla on kiire tulla kuuluisaksi, edes vartiksi.

Turkulaisnainen voitti vittuilun Suomen mestaruuden. Näin varsinaissuomalaisena voin kilpailua ja kilpailijoita näkemättä ihan yleisesti todeta, että olisi ollut ihme jos voittaja olisi ollut joku muu. Voitto meni varmasti oikeaan kaupunkiin.