Kauneuspilkku

Nassun veljenpoika tuli vaihdosta ulkomailta ja mukana tuli da-taa, poikaystävä. Olen samaan aikaan ihan vähän kateellinen ja iloinen ja jotenkin tunnen, että olen osaltani edesauttanut sitä helppoutta, jolla asiaan suvussa suhtaudutaan. Klassinen esimerkki siitä, että kun tuntee henkilökohtaisesti homon veljenä, poikana jne. on helpompi sitten kohdata se seuraava "outo". Itseeni voin olla tyytyväinen sikäli, että suhtautuminen on mennyt näin enkä ainakaan ole onnistunut pahentamaan ennakkoluuloja.
Se pienen pieni kateus tulee tietysti siitä, että uudella polvella on helpompaa kuin itsellä, mutta niinhän itsellä taas on ollut helpompaa kuin edeltävällä. Kuinka moni suvun vanhoistapojista ja –piioista kuului seksuaalivähemmistöihin, jää arvailujen varaan.

Kuinka moni vielä onkaan kaapissa vastentahtoisesti ja vaikka olisikin omasta halustaan, niin kaapissa olo kertoo mielestäni kuitenkin siitä, ettei homous ole yhteisön normistossa hyväksyttävä asia. Jopa ehkä siinä määrin, ettei itse halua ns. "kuulutella taipumustaan".

Välillä täällä Helsingissä näyttää siltä, että seksuaalivähemmistön suurin ongelma on adoptioon ja lapsiin liittyvät kysymykset. Olen kuitenkin sitä mieltä, että todellinen tasa-arvo- ongelma on käytännössä ihan muualla. Se on niissä yhteisöissä, joissa ihmiset elävät uskaltamatta olla arjessa omia itseään. Eivät ehkä itsekään uskalla hyväksyä itseään sellaisina kuin ovat.
Puhutaan paljon vihapuheesta ja siitä miten asenteet ovat koventuneet. Eivät ne oikeasti ole koventuneet. Asenneilmasto on aina ollut Bulevardin pohjoispuolella kovempi. Nykyään vaan äänessä ovat myös ne, joiden mielipidettä ei tiedostusvälineet ennen ole käyneet kysymässä. Mullistuneen tiedonvälityksen myötä myös heidän äänensä pääsee julkisuuteen, pidettiinpä siitä tai ei. Siksi olen iloinen perussuomalaisten menestyksestä, koska eivät he ole keksineet näitä asenteita, he heijastavat sitä todellisuutta, jossa monet joutuvat elämään.
Siinä kontekstissa naisparien ns. hedelmöityshoidot eli keinohedelmöitys ovat todella marginaalinen asia, vaikka herättääkin voimakkaita tunteita.

Netti, tietoverkot ja muu sähköinen media on todella mullistanut monta asiaa. On syntynyt paljon uutta mitä ei nuorempana osannut kuvitellakaan, kuten vaikka nettiyhteisöt, keskustelupalstat ja blogit. Tiedonhaku on nykyään niin helppoa, omalta koneelta on mahdollista tutkia monenlaisia asioita tutkimusaineistoista juna-aikatauluihin. Monet verkkopalvelut oikeasti myös helpottavat ihmisten arkea, lisäävät avoimuutta yhteiskunnissa ja siten myös demokratiaa. Monet kyselevät ja jakavat tietoa juuri erilaisissa yhteisöissä ja palstoilla.
Toki netissä ja tietoverkoissa on ongelmansa ja lieveilmiönsä, osa vakaviakin, mutta silti, en haluaisi palata aikoihin entisiin, eikä sellaista aikakonetta ole nyt näköpiirissäkään.

Yksi ikävä piirre netissä on se, että usein kuka tahansa voi torpedoida ihan hyviäkin nettikeskusteluja blogeja jne. Vaikka kyse ei olekaan rikollisesta toiminnasta, on ikävää, että aina löytyy ilonpilaajia. On oikeastaan ihan sama kyseleekö joku palstalla seksuaalisuuteen, matkustamiseen tai vaikkapa autoiluun liittyvissä asioista. Aina löytyy joku, jolla on asiasta muka parempaa tietoa, joka tietää varmasti mikä kussakin tilanteessa on ainoa oikea vaihtoehto. Tietämättä kyselijän elämäntilanteesta, olosuhteista tai muustakaan paljoa mitään. Toisaalta sanavapaus koskee nettiäkin, suljetut yhteisöt ovat erikseen, eivätkä nekään aina ole mitään lintukotoja.
Niinpä kun kerron, että ollaan käyty katselemassa koiria kasvattajalla ja ollaan jonossa, josko saataisiin oma pentu, ei kasvotusten tuttujen kesken herätä mitään älämölöä. Mutta netissä kyllä, kun kerron, että olen allerginen koirille ja pennun hinnaksi tulee n 2000€. Yhtäkkiä on monta neuvojaa, jotka tietävät, että allergiset eivät pärjää koirien kanssa ja että 2000€ pennusta on hirveä ylihinta. Olen hullu joka leikkii terveydellään ja lisäksi joudun luopumaan koirasta kuitenkin ja siten lisään vain turhaa pentutehtailua ja kasvattaja rahastaa kaltaiseni typeryksillä.
No, tämä ei ole suomi24 eikä toisaalta koirapalsta, joten ehkä asian voi täällä kertoa.

Tänään vietettiin meikitöntä päivää, ei silti, että se koskettaisi minua juurikaan. Tosin jos meikiksi laskee geelin ja kosteusvoiteen – en osallistunut. Kuulinkin koko päivästä vasta töissä ollessani, joten oli vähän myöhäistä. Eilen oli yrittäjäpäivä.
Nämä erilaiset teemapäivät ovat tietysti yrityksiä saada ihmisten huomio jollekin asialle, kuten vaikkapa kauneusihanteelle. Onko nykyinen kauneusihanteemme terve ja tasapainoinen, lienee ollut tämän päivän sanoma.

Useampikin nainen, jota radiossa teemaan liittyen haastateltiin, kertoi, että sunnuntaisin jättää kokonaan meikkaamatta. Että se on osa sunnuntaipukeutumista. Tämä siis tuntui olevan ihan normaali tapa Nyky-Suomessa; työssäkäyvät naiset pitävät sunnuntaita meikittömänä verkkaripäivänä, jolloin enimmäkseen hiippaillaan kotinurkissa.
Näin ollut varmaan jo pitkään ja ehkä aiheesta on tutkimuksiakin, siis siitä, miten sunnuntain status on muuttunut pyhäpäivästä todelliseksi lepopäiväksi. Eli ehkä olemme nyt lähempänä sitä raamatullista ihannetta, kuin vielä muutama vuosikymmen sitten, kun pyhänä puettiin parhaat vaatteet ja mentiin aamulla kirkkoon, uskottiin kirkon sanomaan tai ei. Tai ainakin kylille pyhäpuvussa.
Isovanhempieni syntyessä olimme osa Venäjän keisarikuntaa. Kun vanhempani syntyivät, oli voimassa Tarton rauhan raja ja Suomeen kuului niin Laatokan Karjala ja Karjalan kannas kuin Petsamokin.
Minulle Suomen kartta on aina ollut se, mikä vieläkin on voimassa, mutta veljenpoikani on oikeastaan koko ikänsä asunut EU-Suomessa.
Maailma ja Suomi on muuttunut muutenkin kuin pyhäpuvun osalta.