Kauneuspilkku

Tänään uutisissa kerrottiin siitä miten väkivalta on tullut yhä raaemmaksi ja sattumanvaraisemmaksi. Yhä nuoremmat henkilöt myös tekevät silmittömiä väkivallantekoja, joissa uhrit joko kuolevat tai vammatuvat pysyvästi.

Poliisin käsityksen mukaan sattumanvaraisia väkivallantekoja tekevät eniten henkilöt, joiden kuuluisi olla hoidettavana psyykkisten oireiden vuoksi. Poliisin mukaan ihmisillä on myös entistä enemmän mukanaan veitsiä ja muuta aseistusta, joilla pahoinpitelyitä tehdään. Helsingin metrossahan tuli taannoin kirveestä päähän ja eilen siellä kuulemma sytytettiin vaunu palamaan.

Myönnän, että olen säikky ja huolestun puukotusuutisista ja varsinkin siitä, että väkivalta vaan näyttää lisääntyvän ja raaistuvan.

Yleisen käsityksen mukaan esim. medialla on suuri merkitys tässä kehityksessä. Mutta viime kädessä vastuu kasvavan lapsen ja nuoren käytöksestä on kodeissa. Jos kodeissa ei anneta hyvää mallia niin mistä lapset sen saisivat? Kouluja ja opettajia on turha syyllistää, sillä nykyään hekin ovat enemmän uhreja kuin auktoriteetteja. Monella kuitenkin tuntuu vanhemmuus olevan hukassa ja pahasti. Lapsille ei uskalleta, viitsitä tai välitetä asettaa rajoja ja niinpä se mikä voi tuntua harmittomalta ja varattomalta voi myöhemmin saada katastrofaalisia seurauksia.

Toki aivan tavallisesta perhetaustasta voi tulla psykopaatti sarjamurhaaja ilman että kenelläkään on mitään käsitystä. Mutta yleinen piittaamattomuus ja asenne siihen että ei puututa on hyvä kasvualusta nykyisien kaltaiselle tilanteelle.

Kun puhuttiin hedelmöityshoidoista niin yksi argumentti naispareija vastaan oli juuri perhe ja lasten oikeus isään. Missä tämä isän malli sitten näkyy käytännössä, miten suomalainen normiperhe todella voi olla joku tavoiteltava malli ja se, että pystyy lapsen hankkimaan ei vielä tee kenestäkään kasvattajaa.

Tuntuu vähän siltä kun olisi tulossa kipeäksi, mutta ei nyt, juuri nyt ei ole aikaa, vaikka sitten ensi kuussa tai mieluiten joulun jälkeen : )

Sen siitä saa kun pyöräilee shortseissa ja t-paidassa, vaikka syksy tulikin. Todellakin - yhdessä yössä tuli syksy ja lämpötila putosi kymmenellä asteella.

Eilen olikin kiva katsella telkkua peittoon kääriytyneenä konjakkilasi edessä.
Sieltä tuli Rukajärven tie. En mitenkään fanita sotaelokuvia, mutta jotenkin halusin nähdä tuon leffan uudestaan ihan vaan historiallisena kuvauksena, maisemien ja muun takia.
Elokuva kuitenkin jostain syystä tuli kovin lähelle ehkä se johtui polkupyöristä, kun ne näyttivät ihan samanlaisilta kuin millä itse sotkin varusmiesaikana melkein viisikymmentä vuotta jatkosodan jälkeen.
Muutenkin varusteet olivat kyllä aika museokamaa intissä, mantteli, saappaat, jalkarätit…
Omasta varusmiesajastani en voi kyllä ylpeillä, armeija ei ollut mun juttu. En vieläkään oikein tiedä mikä siinä niin ahdisti. Ehkä se, että oli tietyllä tavalla jonkun hullun armoilla, joka saattoi halutessaan tehdä elämästäsi helvettiä. Niinpä olin vain sen pakollisen 8kk ja siinäkin oli puolet liikaa, ihan jos ajattelee koulutuksen kannalta.

Eilen kuitenkin mietin, että miten minä olisin pärjännyt sodassa parikymppisenä? Tai nyt? Olisinko ollut se, jonka fillari putoaa jokeen, joka hermostuksissaan ampuu siviilin ja pillittää peloissaan, kun pitää hyökätä? Olisinko seonnut ja alkanut raivota tai pyrkinyt luomaan ryhmähenkeä ja osoittanut uhrimieltä isänmaan puolesta?

Luulen, että parikymppinen minä olisi seonnut ja alkanut pillittää ja pudottanut fillarin ja kiväärin ja kaiken muunkin ensimmäiseen puroon ja pötkinyt pakoon. Nyt en tiedä, en kyllä edelleenkään haluaisi heittää henkeäni sotimalla, mutta toisaalta ehkä jonkinlainen velvollisuudentunto pitäisi kasassa, vaikka pelottaisikin niin helvetisti.

Maailma on muuttunut niin paljon 65 vuodessa, mutta silti soditaan. Joka päivä joku kuolee, joku pelkää kuolevansa, joku tappaa ja joku määrää toisia tappamaan. Vaikka juuri nyt tuntuu kaukaiselta, että joku hyökkäisi rajan yli, niin ei siihen mahdollisuuteen uskottu vuonna kolkytyhdeksänkään.
Ja minkä osan Suomea olisin valmis luovuttamaan nyt? Kenen pitäisi jättää kotiseutunsa?Lappilaisten, pohjoiskarjalaisten tai pohjanmaalaisten, helsinkiläisten? Miten nyky-Suomi kohtaisi evakkonsa? Ottaisimmeko avosylin vastaan?

En aktiivisesti haluaa Karjalaa takaisin, silti huomaan, että minusta sen luovuttaminen Neuvostoliitolle oli vääryys. Onneksi ihmiset saivat sentään muuttaa sieltä pois, koska kuten tiedämme hyvin ei Stalinin valtiossa käynyt vähemmistökansojen. Vaikka Venäjän uusi kouluopetus taas muuta väittääkin.

Käytiin taas mökillä, omalla tontilla suunnittelemassa omaa mökkiä. varsinaista kotileikkiä kalliolla – "jos tähän tulee pöytä, niin sit täst näkyis ulos ja jos tohon tulee raput, niin mihin tulee takka?"

Mökki on nyt jo hahmottunut piirustksiksi, nyt sitten lähetään pyytämään tarjouksia mökkifirmoilta. Jännää on.

Mökkiprojekti vie ajatukset sopivasti pois töistä ja arjesta ja myös kaikesta ympäröivästä maailmasta.

Taiteiden yötä oli kiva käydä ihmettelemässä ja tunnelma oli mukavan leppoisa vielä ennen puolta yötä. Siksi tulinkin surulliseksi kun luin, että nuorta miestä oli puukotettu Elielinaukiolla, juuri niillä kulmilla itsekin tuli pyörittyä.

Taas käsittämätöntä väkivaltaa ainakin uutisista saadun tiedon perusteella. Mikä saa ihmiset käyttäytymään niin?

Vaikka mökkiunelmia onkin kiva haaveilla ja toteuttaakin, niin silti maailma on muutakin kuin kalliorantaa ja käppyrämäntyjä. Toisaalta hyvä, että niitäkin on, niiden voimalla jaksaa sitten tätä muuta.

Homo on paha sana ainakin iltapäivälehtien mukaan. Nyt jo useampana päivänä lööppejä myöten puitu asia taitaa kertoa enemmän uutisten pulasta kuin kohusta.

Silti on tavallaan jopa hienoa, että tällaisia keskusteluja käydään ja nimenomaan iltapäivälehdissä, koska niitä massat lukevat. Olipa kyse typerästi sisäpiirivitsistä tai ei, on hyvä että sanoja määritetään ja niistä keskustellaan, kun sanat tosiaan merkkaavat toisille yhtä ja yksille toista.

Uskon siihen, että mitä enemmän puhutaan, sen parempi. Nekin, joiden mielestä homo on kirosanaan rinnastettava haukkumasana voivat saada uusia näkökulmia.

Nassun sukujuhlilla kesällä yksi suvun vävykokelaista rupesi yötunneilla grillatessa jututtamaan meitä. Ensin alkuun hän varmisti, että me olemme Se suvun miespari. Sen jälkeen seurasi suuri kohteliaisuus, että ei olisi kyllä arvannut, että ollaan ihan hyviä jätkiä….ihan kuin kaikki muutkin…jne.

Mitä tuohon olisi pitänyt vastata, on edelleen vähän epäselvää. Koska kyseessä oli sukujuhlat en halunnut provosoida, joten olinkin vaan että "niinpä", ja muistaakseni asia kuittaantui sillä kertaa siten. Vaikka kävipä niitä naseviakin vastauksia mielessä.

Ehkä se tämän nuoren reservinvänrikin arvomaailmassa oli sitten suurikin asia sanoa niin. Itselle tuli vaan korni olo, että ikään kuin se, että poikkesi hänen stereotypiakäsityksestään olisi jotenkin merkittävää ja että hän voi heterona hyväksyä meidät jotenkin armollisesti, mutta sellaiset homot, jotka hänestä näyttäisivät homoilta olisivat jotain ihan muuta. Mitä tarkkaan ottaen jäi kuitenkin onneksi kuulematta.

Monille heteroystävilleni, jotka ovat tunteet minut jo pitkään, minä nimenomaan näytän homolta. Luulen, että olen heidän mielestään homon näköinen ja käyttäydyn homosti. Koska heidän mielestään siinä, että on homo tai hetero ei ole niin suurta eroa. Ja kun minä kerran olen homo, niin sittenhän varmaan näytänkin homolta, koska näytän heidän silmissään siltä miltä olen aina näyttänyt.

Heteronoloinen on käsite ja joillekin se on ehdoton must. Näkyypä olevan keskusteluissakin "meikkaava homo!" –ketju.(huutomerkki on ketjun otsikossa). Itse en meikkaa, mutta olen joskus käyttänyt valokynää ja puuteriakin peittääkseni väsymyksen tai jonkun häiritsevän finnin. Nuorempana hiukseni olivat säännöllisesti värjätyt, milloin tummat, milloin vaaleat ja kulmat ja ripset laitettu kestoväreillä.
Tekikö se minusta pinnallisemman, typerämmän, kaakattavamman? Jos näin olisi, silloinhan uskomme, että ne sampoopullon vitamiinitkin imeytyvät elimistöön yhtä paljon kuin peroksidi.

Se, että nykyään en tee mitään noista asioista, ei tarkoita, että olisin vähemmän turhamainen, syvällisempi tai aidompi. nykyään vaan mielestäni näytän paremmalta näin. Jos olen lisäksi heteronoloinen se on sitten vahinko.

Sain haasteen, onneksi en sentään oikeuteen, vaan pitäisi viidestä blogista keksiä sanottavaa. Tai siis mikään pakkohan ei ole, mutta jokin outo sosiaalinen velvollisuudentunne kuitenkin käskee minua tekemään niin.

On vaan niin tahmeaa, koko aamu. Laitoin liikaa tahmeaa geeliä hiuksiini ja sitten piti tahmaisin sormin yrittää vääntää siitä pois hiuksista ja tahmasin siinä sivussa kaikkea muutakin ennen kuin päädyin pesemään kädet…mutta se tahmeushan tulikin tarkoituksella, ajatukseni ovat tahmeat, mikään ei tunnu liikkuvan, raportti jota minun pitäisi työstää, tuntuu jostain ulkoavaruudesta laskeutuneelta enkä ymmärrä miten muka olisin kirjoittanut noin ihmeellistä tekstiä perjantaina.

Ilmeisesti fyysinen olomuoto, vähän ryppyinen paita, tahmeat hiukset jne. heijastelee sisäistä olotilaa. Alitajunta tuo sen pintaan, vaikka kuinka yrittäisi kätkeä.

Ne Blogit.

Kirsikkavaras: muodonmuutoksia – blogi ei päivity tiheästi, mutta itsellänikin on taukoja. Jotenkin kiinnostavia pohdintoja elämästä, jota on jo eletty ja eletään ja aina ei käy niin kuin haaveillaan, mutta elämä jatkuu.

Hortus: puutarhaunelmia. On ihana päästä seuraamaan ihmisien intohimoista paneutumista johonkin asiaan. Ja kuinka kaunista jälkeä siitä syntyykään. Itseäkin kiinnostaa puutarhanhoito, vaikkei omaa puutarhaa – vielä – olekaan. Puutarhaunelmat elää ja Hortuksen puutarhasta saa hyviä ideoita.

Coco: Atlantin takaa: Aivan pakko käydä kurkistamassa mitä rapakon taakse kuuluu. Tuulahdus jostain muualta toisenlaisesta kulttuurista ja kuitenkin niin läheistä.

Millikan: Half Machine Lip Moves: älykkäitä juttuja musiikista kirjoista leffoista kulttuurista kaikesta kiinnostavasta ja hauskasta. Blogi josta löytää syvällisiä ajatuksia ja hauskoja testejä samasta paketista.

Mika: MikaMikaMaa Niin viihdyttävää, niin oivaltavasti kirjoitettu isoja asioita muutamassa lauseessa. Itseironian tyylinäyte, jossa kuitenkin todellisen elämän maku – vai kuvittelenko vaan?

Sosiaalinen velvoite suoritettu – puoliksi. En siis ole täydellinen, koska en aio jatkaa ketjua ihan siitä yksinkertaisesta syystä, etten kesän aikana ole ollut täällä virtuaalimaailmassa, joten epäilen, että aktiiviblogaajat ovat jo sanoneet toistensa blogeista kaiken tarpeellisen. Jos joku haluaa ottaa haasteen vastaan niin, ole hyvä, tämä on avoin haaste kaikille ruotia kirjoituksia täällä.

Vähemmistöiltä odotetaan usein suvaitsevaisuutta toisia vähemmistöjä ja yleensä kaikkea kohtaan. Se ikään kuin sisältyy sisään rakennettuna oletuksena siihen, että vähemmistöt pyrkivät ajamaan omia oikeuksiaan yhteiskunnassa. J"os me vaadimme oikeuksia olla tällaisia niin silloin meidän tulee myös kunnioittaa vastavuoroisesti muiden vastaavia oikeuksia. " -tyyyliin.

Näinhän sitä helposti ajattelee ja itsekin kuvittelee olevansa suvaitsevainen ihminen joka ymmärtää miltä tuntuu jos ei ole yhteisössään hyväksytty.

Mutta olenko minä suvaitsevainen? Totuuden nimissä en varmaankaan ole, vähän väliä ärsyttää milloin mikäkin. Ja juuri klassisesti muutaman esimerkin perusteella määrittelen kokonaisia ryhmiä tietynlaisiksi.

Mutta onko ajatus vähemmistöistä lähtökohtaisesti suvaitsevina edes järkevä? Useinhan jokin pienryhmä ajaa kiihkeästi vain yhtä asiaa tai katsoo kaikkea yhdestä näkökulmasta. Eikö tämä jo itsessään rajaa helposti suvaitsevaisuuden ulos, ainakin jos ei vaaraa tiedosteta?

Onko enemmistö, valtaväestö, siltikin sitä todella suvaitsevaista lajia esim. Suomessa?

Kovin suurta älämölöä ei kuitenkaan ole syntynyt parisuhdelaista – tiettyjä äänekkäistä lähinnä uskonnollisia vähemmistöjä lukuun ottamatta. Enemmistö lukee koulussa kuuliaisesti vähemmistön kieltä, vain muutamia asioita mainitakseni.
Enemmistö on huolissaan verotuksesta, ilmastonmuutoksesta ja päivähoidon maksullisuudesta. Enemmistöllä on usein ihan muut asiat mielessä eikä se jaksa inhota vihata jotain vähemmistöä, vaan yleensä provokaatiot tulevatkin toisen vähemmistön taholta, joka esiintyy enemmistön nimissä.

Usein puhutaan siitä miten yhteiskunta ja ilmapiiri on suvaitsematonta, aika paljon on kuitenkin esim. seksuaalivähemmistöjen kohdalla sitä, että enemmistöä nimenomaan ei kiinnosta toisten ihmisten seksielämä. Sen sijaan äänekkäät poikkeustapaukset jaksavat huudella ja kirjoitella nettiin ja onnistuvat luomaan ikään kuin yleisenä mielipiteenä oman suvaitsemattoman mielipiteensä.

Toisaalta kun miettii omia kasvuvuosia niin on suoranainen ihme, että on päässyt jotakuinkin tasapainoiseen aikuisuuteen. Paljonhan riippuu kodista ja lähipiiristä millainen nuoruus on ollut, mutta tuntuu, että ainakin silloin homoseksuaalisuus oli nimenomaan seksuaalisen perversion muoto eikä mitään muuta.
Kun sitten lopulta tuli ulos vanhemmille, joutui kohtaamaan vanhempien, itsellä äidin, jonkinlaisen kieltämisen, epäuskon ja loukkaantumisen reaktiot, joita kesti aika pitkään. Monilla lienee samanlainen kokemuspohja. Joten ei ihme, jos näkee ympäristön suvaitsemattomana, arvaamattomana, uhkaavana ja jopa pelottavana paikkana, jossa koko ajan pitää olla varuillaa, ettei jää kiinni. Kiinni siitä, että on mikä on.

Ja sitten, eilen olin oman työpaikkani mainoskuvaston mallina, kun haluttiin tavallisen näköinen mies perheenisäksi. Niinpä niin.
Itselle oli muuten yllätys, kun valitsin mielestäni sopivan kokoisen tarjotuista paidoista niin kuvausassistentti halusi, että otan kokoa suuremman (siis liian ison). Ilmeisesti isillä on väljät paidat…mutta homous on siitä veikeä ominaisuus, että se ei näy päälle päin ainakaan ilmeisesti aina…

Eilen illalla auringon jo laskiessa lähdettiin käymään uimassa. Vaikka emme asukaan meren läheisyydessä on uimapaikoille ihan fillarimatka. Lähin ranta lienee munkkiniemessä, mutta tällä kertaa pyöräiltiinkin pikkukoskelle.

Pikkukoski on Vantaanjoen varrella vähän ennen vanhankaupunginkoskea ja mitään huomattavaa koskea ei siinä ole. Enemminkin joki tekee siinä lahdelma tai suvannon, johon on sitten pykätty uimaranta.

Siinä uiskellessani katselin joenrantaan ulottuvaa korkeaa jyrkkäreunaista kalliota ja mietin, että onkohan siellä aikanaan ollut jonkinlainen vartiopaikka, mistä on nähty jo kaukaa veneiden saapuminen Vantaanjokea pitkin?

Tosin en ole ihan varma miten koskista ennen vanhaa mentiin veneillä vastavirstaan, ehkä veneet raahattiin pahimpien könkäiden ohitse maata pitkin? Joka tapauksessa yhdessä vastarannan pienemmän mutta jyrkän kallion kanssa ne muodostivat ikään kuin portin.

Uimarannalla oli vielä aika paljon ihmisiä, lähinnä koululaisia, jotka hyppivät veteen kallionsyrjään rakennetulta hyppytasanteelta. Hyvinhän se näytti sujuvan ilman valvojaakin.

Sen sijaan kun lukee yleisönosaston kirjoituksia, niin valvoja kyllä kaivattaisiin vielä rannoille.
Jotkut kaipasivat valvojia keräämään roskia, koska erilaista kahvikuppia ja mm. käytetty vaippa oli lojunut rannalla. Hetkinen… ketkäs sitä kahvia juo ja vaippoja vaihtaa – me aikuiset. Eli jos jokainen ihan itse huolehtisi roskansa asianmukaiseen paikkaan, niin mitään siivouspalvelua ei tarvittaisi. Mutta olemmeko niin välinpitämättömiä, että jokaisen pikkuasian pitäisi hoitua jonkun muun tekemänä. Roskat voimme jättää mihin vaan, joku korjaa ne sitten. Tällaisenko kuvan annamme myös lapsille?

Roskaaja ei ole aina mikään nuorisojoukko tai muuten asosiaalinen yksilö, vana ilmeisesti myös perheenisä ja perheen äiti, kunnioitettu peruskansalainen siis. Mutta nykykansalainen on ilmeisesti niin veltto ja saamaton, että kaikki pitäisi tippua valmiina taivaasta.

Esimerkki työpaikalta. Yhdestä kerroskeittiöstä tultiin sanomaan, että mikroaaltouuni on rikki ja tietääkö kukaan korjaajan numeroa ja mistä saataisiin uusi uuni siihen asti. Asia ei sinänsä kuulu minulle, mutta päätin mennä katsomana tilannetta, kun en ole koskaan törmännyt rikkinäiseen mikroon.

Enkä nytkään. Sulake oli palanut ja asian pystyi ihan humanisti toteamaan vaihtamalla vedenkeittimen mikron pistorasiaan ja huomata, että virtaa ei tule. Sulake taas nykyaikana on helppo vaihtaa, riittää kun napsauttaa sen ylös…Kyse ei ollut siitä, että minä olen mies ja muut oli naisia. Kyse on mielestäni kulttuurista, jossa odotetaan, että joku toinen hoitaa kaiken valmiiksi, sillä aikaa kun itse keskityn valittamiseen.
Se onko kuormitus pistorasioihin arvioitu väärin, on sitten jo insinöörin hommia. Vaikea sanoa kun ei tiedä mitä kaikkea on ollut yhtä aikaa päällä ja mikä oikosulun aiheutti.

Ralf Sund puhui eilen suhteellisen kuoliaaksi vaietusta aiheesta - naisten perheväkivallasta. Siitä miten sosiaalipuolella, neuvoloissa yms. mestoissa on sisäänrakennettuna ajatus miesten väkivaltaisuudesta ja miten esim. toimintaohjeet on laadittu tämän esioletuksen perusteella.
Niinpä sosiaalitantat ja neuvolatädit ovatkin täysin vailla keinoja edes tunnistaa naisten väkivaltaa parisuhteessa tai lapsiaan kohtaan. Hyvä, että joku tuo esille myös tämän näkökulman ja ilman kiihkoa ilman mitään lööppijuttuja "tappajaäideistä "yms.

En sitten tiedä miten samaa sukupuolta olevien pariskuntien väkivaltaisuutta osataan käsitellä.

Sattuipa netistä silmään myös sellainen tieto, että kun lasketaan mukaan tehty työaika, äitiyspäivärahat yms. yhteiskunnan tuet, päästään tulokseen, että miehen euro onkin vain 79 senttiä verrattuna naisten euroon! Näin on laskenut Pauli Sumanen teoksessaan Samanarvoisuus Suomessa 2006. http://www.geocities.com/samanarvoisuus/kansilehti.html

Siinäpä kaikille pohtimista miten ne sukupuolten väliset eurot pitäisikään laskea, tai kannattaako niitä laskea ollenkaan.

Viikonloppuna Helsingissä oli ollut 815 poliisin tehtävää. Kyse oli kuulemma epätavallisesta määrästä, normaali talviviikonloppuna niitä on "vain" n. 550
815 kertaa poliisia on tarvittu selvittämään ihmisten välejä, korjaamaan sammuneita jne. Helle ja kuuma keli kuulemma lisäävät hälytysten määrää.

Mikä meitä ihmisiä vaivaa?
Puukko tuntuu heiluvan vähän siellä ja täällä, kännissä on kiva ajella ja lapsetkin voi myrkyttää kehitysvammaisista puhumattakaan.

Vaikka rikosten määrä ei olisikaan kasvussa, esim. tilastollisesti vanhempien suorittamat lastensurmat ja pahoinpitelyt ovat pitkän ajan kuluessa jopa vähentyneet, tuntuu, että mitään muuta ei tapahdukaan.
Syytän mediaa.
Mutta olen myös osasyyllinen itse, jokainen klikkaus iltapäivälehtien nettisivuille tekee minusta rikollisen. Ei ehkä murhaajaa, mutta kuitenkin.

Mutta mikä yhteys median raportoimissa raakuuksisa ja väkivaltatilastoissa todella mahtaa olla? Tai onko sitä?