Kauneuspilkku

Huomaan, etten juurikaan blogaile mitään erityistä homo-teemaan liittyvää. Tai kääntäen tällaistakin sitten homon elämän on, kaikki ajatukset eivät todellakaan pyöri oman seksuaalisuuden ympärillä. Tasa-arvoinen avioliittolaki adoptio-oikeuksineen ei minun näkökulmastani ole tärkeä muuten kuin yleisenä tasaveroisuusasiana. Hämmentää ne argumentit, joiden mukaan se loukkaa heteroavioliittoa ja rapauttaa perheinstituutiota. En ymmärrä miten se vaikuttaa heteroiden elämään mitenkään, jos tunnustetaan myös homojen oikeus avioliittoon. Onko joillakin heteroilla käsitys itsestä parempina ihmisinä ja sillä logiikalla tasa-arvo on heiltä pois, heidän arvoansa alentava? Vähän kuin mamut muuttaisivat naapuriin ja asunnon arvo alensi? Tällaista logiikkaahan kuulee.
Mutta ehkä jotkut heterot sitten rakentavat persoonansa seksuaalisuutensa ympärille ja saavat itsetuntoa siitä, että ovat heteroita, ehkä se riittää persoonan keskeiseksi määrittäjäksi? Varmaan psykologian kirjoista voisi opiskella, miksi hetero kokee homon uhkana? Kun eihän heteron todellakaan tarvitse luopua mistään tai maksaa mitään tai opetella esim. vierasta kieltä siksi, että kaikilla olisi tasa-arvoinen avioliitto-oikeus. Vai luopuuko hetero jostain jumalallisesta perinnöstä, taivasosastaan homon vuoksi. Mutta eikö Jeesus tekisi juuri niin?
Koko nykyinen kristillinen avioliittokulttuuri kaikkine käytäntöineen on niin nuori, että naurattaa todistelut sen ikiaikaisuudesta. Kunhan kirkko vaan on aikoinaan ottanut vallanhalussaan haltuunsa senkin ja 1800-luvun siveysintoilijat naulanneet käsitteen arkun kiinni. Ihmiset ovat menneet naimisiin tai olleet menemättä, saaneet lapsia ilman että kirkolla on ollut siinä mitään osaa. Ja tekevät sitä yhä edelleen. Uskonnon sekoittaminen lainsäädäntöön on vain kirkon valtaperinteistä johtuvaa ja sen tulkitseminen miksikään muuksi on tuon saman vallanhimon jatkumoa. Historiasta voi kaivaa perusteet mille tahansa mielipiteelle ja siksi historia perusteena onkin niin kyseenalainen yhteiskunnallisten kysymysten ratkaisussa.

Moni, ainakin minä, ajattelee, että me suomalaiset olemme osaavampia, siistimpiä ja kaikin puolin pätevämpiä kuin vaikka kreikkalaiset, nuo Euroopan tuhlarit, jotka ovat eläneet huoletonta elämää vuosikausia ja joiden "dolce vitan" laskut me nyt maksamme.
Edes käymättä Kreikassa tai tuntematta kreikkalaista yhteiskuntaa voi tällaisia mielipiteitä lausua. Onneksi en sentään ole päästänyt suustani …mutta ajatuksissani olen pitänyt suomalaisia monta kertaa eteläeurooppalaisia siistimpänä, rehellisempänä ja sääntöjä kunnioittavana ja korkeampimoraalisena kansana.
Vuosien aikana liikkuminen Espanjassa on kuitenkin vakuuttanut minut siitä, että ainakaan me helsinkiläiset emme ole erityisen siistejä. Siellä kuumassa ilmanalassa toki tuoksuu välillä "paistetut jätteet", mutta useimmiten siksi, että ne odottavat poiskuljetusta siististi pakattuna talojen edessä. Keskimäärin voi kävellä puistoissakin ilman, että täytyy koko ajan varoa astumasta miinaan eli eri vaiheessa olevaan koiran jätökseen, joka on unohtunut siihen mihin sen viaton eläin sattui tekemään. Käsittääkseni myös Helsingissä koirien jätökset tulisi kerätä pois kaduilta ja puistoista ja kadunvarsilta, mutta nähtävästi tämä ei koske talviaikaa eikä kaikkia kaupunkilaisia.
Mitä tulee erinomaisen korkeaan moraaliin voi vain viitata viimeaikaisiin johtajien sitouttamispalkkioihin, miten nämä poikkeavat paljon puhutuista kreikkalaista "työssäkäyntipalkkioista"? Olemme itse menneet mukaan Euroopan unioniin ja euroon, joten yhteisten sääntöjen valvontavastuu on myös ollut meillä itsellämme. Kun teemme valintoja kannamme niiden seuraukset pullasta ei saa todellakaan pelkkiä rusinoita – ne on toki monen mielestä pahojakin – mutta jos emme mieti minkälaisia poliitikkoja valitsemme edustajiksemme ei kohta ole sitä pullaakaan. Emme voi ulkoistaa vastuuta ja odottaa saavamme tuottoa, toki moni uskoo verkostomarkkinoinkin olevan ihan järkevää ja moraalisesti oikeaoppista liiketoimintaa. Mutta meidän on turha moralisoida, kun omassa maassamme ei edes ymmärretä korruption ja moraalin käsitteitä.

Suomalaisten kaikenpuolisesta pätevyydestä kiittävät ainakin tanskalaiset, kuin suomalaisalus runteli sillan käyttökelvottomaksi.

http://www.hs.fi/ulkomaat/Suomalaisalus+runteli+rautatiesillan+k%C3%A4ytt%C3%B6kelvottomaksi+Tanskassa/a1305558810833

OHO, no tekevälle sattuu. Jos joku ulkomaalainen laiva päräyttäisi meillä rikki laiturin, niin siitä jaksettaisiin vitsailla, miten ulkomaalaiset ei ne osaa edes laituriin tulla…mutta vahinkoja sattuu, mehän kuitenkin osataan, kun me ollaan niin koulutettuja ja päteviä. Mehän voidaan tuotteistaa meidän loistava peruskoulujärjestelmämme vientituotteeksi! Aloitetaan vaikka tanskalaisista.
Seuraavalla kerralla, kun huomaan ajattelevani kansakuntien ominaisuuksia suuntaan tai toiseen, deletoin ajatuksen ennen kuin saan sen edes loppuun. Se kait on sitä arkielämän suvaitsevaisuuta, että ei ajattele kansallisuuteen mitään ominaisuuksia, ei myöskään niitä positiivisia. Kun ei nekään tule äidinmaidossa sen paremmin kuin ne negatiiviset.

Olen varmaan blogissani joskus ehkä ilmaissut musiikkitaloa vastustavia mielipiteitä. Nyt kun talo on valmis ja käytössä, täytyy todeta, että olen ollut väärässä. Olen ollut väärässä ennenkin monen muunkin asia suhteen. Ja tulevaisuus tulee osoittamaan, että olen väärässä asioiden suhteen, joista vielä en edes tiedä.
Toki olen ollut Musiikkitalossa vain yhdessä konsertissa isossa salissa. Mutta olin vaikuttunut siitä miltä Sali näytti. Ja ennen kaikkea siitä miltä musiikki siellä kuulosti. Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni kuulin musiikkia konsertissa niin, että korva pystyi poimimaan yksittäisten soitinten ääniä ja nyansseja. Tämä kertoo varmaankin musiikin harrastuksestani enemmän kuin musiikkitalosta. Tietysti ensimmäinen kerta on aina ensimmäinen. Salin arkkitehtuuri vaikutti myös jännältä ylöspäin kohoavine katsomoineen. Aulatilat ja varsinkin narikka oli aika sumppu, mutta kuulemma siinä oli sitten säästelty. Hyvä toisaalta niin, että jos jossain on pitänyt säästää, niin siinä sitten. Sunnuntaina vuorossa seuraava kerta, odotan innolla paitsi itse konserttia, myös omia tunnelmiani talon suhteen. Onko huuma jo haihtunut?

Mietin, että kun vastustin musiikkitaloa – ajatuksena se, että minusta oli mageeta että eduskunnan edessä oli rosoinen kansalaisaktivismin tyyssija, makasiinit, muuttuuko näkemykseni Guggenheimista myönteiseksi, jos se rakennetaan?
Ajatus yhdysvaltaisen brandin museosta on se mikä tökkii, ei itse museo tai että rahaa käytetään taiteeseen. Mutta se, että kaupunki käyttäisi verovaroja vuodesta toiseen yhdysvaltalaisen säätiön bisnekseen on minusta huono.
Jos musiikkitalo olisi yksityisen kiinteistösijoittajan bisnes suhtautuisin siihenkin edelleen kylmästi. Mutta tosiasia on myös se, että ihminen muuttaa suhtautumista asioihin, jotka eivät enää ole outoja tai vain suunnitelmia, niiden konkretisoiduttua.
Tuore kyselytutkimus kertoi ihmisten suhtautuvan myönteisemmin EU:hun kuin aikaisemmin. Yksi vastaaja sanoi, että koko kysymys, on ihan absurdi, koska EU on eikä sille voi mitään. Vähän niin kuin ilma joka ympäröi meitä ja jota hengitämme, kenties.
Sama kysely osoitti, että ihmiset kuitenkin suhtautuvat aiempaa kriittisemmin unioniin. Ehkä kokemusten myötä ihminen saa ajatteluunsa mustavalkoisen tilalle, muitakin sävyjä, edes niitä harmaita. Olen itse aika monesti mustavalkoinen ajattelussani. Edelleen vastustan EU:ta mutta olen varmaankin vähän kuin persut, hukassa vaihtoehtojen ja periaatteiden kanssa.
Minulle olisi riittänyt hyvin ETA-jäsenyys ja ehkä Schengenin sopimukseen liittyminen. Mutta olen ajatuksieni kanssa aika yksin, tiedostan sen. koska usein näin ajattelevien ihmisten ajatusmaailmaan kuuluu myös yleinen koti, uskonto, isänmaa -kaanon kailla lisämausteilla, ja se saa meikäläisen karvat pystyyn. Mutta myös tietty suvaitsevaisuuden kaanon aiheuttaa pahoinvointireaktioita.
Siksipä elämä onkin aika turhauttavaa, jos miettii yhteiskunnallisia asioita, joita puolestaan on vaikea välttää…tai ehkä vaan seuraan liikaa uutisia. Edelleen ajatus kansaliasaktivisimin omaehtoisesta pesäkkesstä eduskunnan vastapainona lämittää, mutta eipä siitä sen enempää.
Musiikki kuitenkin saa hyvälle tuulelle :)

Suomenruotsalaisuudesta puhuttaessa käytetään usein vertaus ankkalammikko. Tällä kait viitataan yhteisön pienuuteen ja rajallisuuteen. En voi olla ajattelematta termiä kuvaamassa koko maatamme viimeisen kohun yhteydessä. Tarkoitan tietenkin Uuden Seelannin liikenneministerin Suomi puheita, joita on nyt analysoitu mediassa milloin mitenkin minkäkin asiantuntijan voimin.
Ottamatta sen enempää kantaa puheen sisältöön ja alkuperäiseen tarkoitukseen johtopäätös on, että Suomea, suomalaisia, suomalaista yhteiskuntaa eikä mitään suomalaisuuteen liittyvää saa arvostella ulkomailla. Näillä lakeuksilla ei jumalauta pilkata…
Onko itsetuntomme niin heikko ja identiteettimme niin häilyvä, että ryhdymme heti parkumaan kun joku ei puhkea ylistämään maamme mahtavuutta?
Olemme kyllä siinä mielessä huvittava kansa, että historian saatossa olemme nöyristelleet sekä läntisiä että itäisiä valloittajia. Läntisen valloittajan vaikutus tuntuu yhä monin tavoin räikeimmin mm. kielilaissamme, itään päin sitten on vaan oltu muuten rähmällämme.
Nyt ollaan kyykyssä lähinnä etelään päin, mutta kun ei oikein enää tiedetä mihin kaikkiin suuntiin pitää kumartaa, tulee aina pyllistettyäkin vahingossa väärään suuntaan. Kuten aina valloitusten yhteydessä, tietyt yksilöt ja yhteiskuntaryhmät hyppäävät valloittajan matkaan ja auttavat siten niitä saavuttamaan vankemman aseman, kuin mihin nämä muuten kykenisivät. Näin oman edun tavoittelu palvelee valloittajan etua ja lopputulos on, että rikkaat rikastuu ja köyhä kansa pysyy kyykyssä ja jatkaa elämäänsä miten kulloinkin parhaaksi näkee. Eli painaa nettiäänestysnappia ja täyttää keskustelupalstat ja blogit tämänkaltaisille vuodatuksilla…

"Valtiovarainministeriö jäädytti torstaina jo toisen Valtiokonttorin it-hankkeen. Ministeriö päätti, ettei Valda-palvelun kehitystyötä ei enää jatketa. Valdasta kehitettiin valtionhallinnolle yhteistä asia- ja asiakirjanhallinnan tietojärjestelmää.
Sen kehittämiseen ja ylläpitämiseen on käytetty vuodesta 2006 lähtien yhteensä noin yhdeksän miljoonaa euroa.
Alun perin Valdasta piti tulla 60 000 käyttäjän järjestelmä. Tällä hetkellä käyttäjiä on 190 Aluehallintovirastossa.
Päätöksessä perustellaan hankkeen pysäyttämistä muun muassa sillä, että sen käyttökustannukset nousisivat ensimmäisinä vuosina käyttäjämääriin nähden ”erittäin korkeiksi”. Järjestelmän kehittäminen on myös viivästynyt useilla vuosilla. Tämä on johtanut siihen, että useat valtionhallinnon organisaatiot ovat alkaneet kehittää omia järjestelmiä, jotka voisivat korvata Valdan. Alkuperäisen aikataulun mukaan järjestelmän piti tulla käyttöön jo vuonna 2009.
Viimeksi tammikuussa valtiovarainministeriö jäädytti Valtiokonttorille tehtäväksi annetun sähköisen palvelualustan hankinnan. "

Oheinen suoraa lainaa tietoviikko.fi sivustolta

Tähän voi jatkaa, että samaan aikaan Valdan kanssa nykyinen OKM aloitti oman asianhallintajärjestelmänsä työstämisen. Sekään ei ole vielä täysin valmis eikä suunnitelmien mukaisesti käytössä. Samaan aikaan kun esim. OKM alaiset virastot mm Museovirasto pakotetaan säästämään toimintamenoista, on valtiolla rahaa hassata näihin päällekkäisiin järjestelmähankkeisiin miljoonia ilman, että tuloksista on mitään tietoa.
Maailma on kyllä kummallinen: koulutuksesta, terveyden- ja vanhustenhuollosta, poliisista, kulttuuriperinnön suojelusta ja melkein kaikesta muusta voidaan tinkiä, mutta rahaa riittää aina lihottamaan järjestelmätoimittajia, jotka rahastavat asiakkaan kyvyttömyydellä hoitaa hankintoja. Myydään puolivalmista, selitetään, miten jonkun aivan perustoiminnallisuuden tekeminen järjestelmiin on ylimääräistä työtä jne. Järjestelmätalojen vedätys on aivan uskomatonta, mutta nykyisin tuntuu olevan tapana myydä puolitekoista eikä kukaan valita, koska jo seuraavan päivityksen jälkeen ohjelmisto saattaa toimia. Ei tietenkään ole myyjän vika, jos ostaja on kyvytön ja tyhmä eikä tiedä mitä ostaa. Siksi onkin kummallista, että ministereitä vaaditaan eroamaan milloin minkäkin syyn nojalla, mutta kuka erottaisi ministeriön epäpätevät virkamiehet, joiden valmistelutyön tuloksena verorahat valuvat kansainvälisille pörssiyhtiöille?
Valtiolta puuttuu edelleen myös keskitetty ohjaus näihin järjestelmänhankintoihin, mikä pahentaa tilannetta entisestään. Koska tietoyhteiskuntafantasiassa piehtaroiva eduskunta on selkeästi myöntänyt rahoitusta suuriin järjestelmähankkeisiin, on lähes joka ministeriön pitänyt saada omansa. Lisäksi reviiriristiriidat esim. Arkistolaitoksen ja Valtionvarainministeriön kesken ovat johtaneet pattitilanteeseen, jossa toimivaltasuhteet on tärkeämpiä kuin itse asiat. Kaiken tämän tuloksena emme todellakaan ole tietoyhteiskuntakehityksen suurvalta, jona itseämme pidämme, vaan lähinnä taantuva takamaa. Eduskunnassakin on paljon helpompaa keskittyä, sinänsä periaatteellisesti varmaan tärkeään, kiistelyyn valehteliko ministeri Wallin tai ei. Mutta lopputulos on alusta pitäen ollut selvä, että kyse oli kielipolitiikasta, sanoivat ministerit Wallin ja Katainen mitä tahansa. Enemmistöhallituksessa ministeri voi sanoa mitä vaan, ainoastaan tekstailemalla tanssijattarille luottamuksen voi hävitä. Voisitteko siirtyä jo eteenpäin. Mitään uutta ja mullistavaa ei tapahdu.

Blogini täytti tammikuussa viisi vuotta, merkkipäivä meni ihan ohi. Onnea blogi! Selasin vähän vanhempia bloggauksiani ja kyllä, en ole ihmisinä ja blogaajana hirveästi muuttunut.
Koska en ole enää nuori enkä vielä vanha olen kait sitten keski-ikäinen äkäinen mies. Tämän blogin perusteella siis. Tosielämässä en usko, että monikaan, enkä itsekään, määrittelisi minua siten. Eli jonkinlainen terapiamuoto tämä siis on. Blogiani klikkailee auki noin 40 lukijaa kirjoitusta kohden. Se on edelleen vähän ihmeellistä. Joku siis avaa ja ehkä lukee, mitä tänne kirjoittelen. Kommentteja jättää yleensä muutama aktiivi. Vaikka bolgia kirjoittaessa tajuaa, että muutkin lukevat blogia ja toisinaan myös kirjoittaa virtuaalinen lukija mielessä, niin silti usein tulee kirjoitettua itselle, päiväkirjamaisesti ehkä sisäänpäin kääntyneesti.
En aio kriittistä linjaani muuttaa, miten voisinkaan - tietty kyynisyys ja kriittisyys ovat osa persoonaani, mutta jos muistaisin, edes välillä, oman epätäydellisyyteni. On helppoa huomata toisten virheet, ja ah niin autuaasti unohtaa omansa. Kun nyt seuraavaksi puran mietteitäni toimittajista, teen sen tiedostaen, että tekevälle sattuu.
Minua on pitempää harmittanut toimittajakunnan löysyys ja kritiikitön suhtautuminen ja taustatyön välttäminen. Varmasti kyse usein on kiireestä, uutta kirjoitettavaa kun pitää ainakin nettiin saada useita kertoja päivässä. Mutta ei voi välttyä ajatukselta, että usein mennään rimaa kolistellen ja välillä sen alta. Tämä koskee sellaisia mediainstituutioita kuin YLE ja Hesari, iltapäivälehtiä tai muita radiokanavia en seuraa niin paljoa, että osaisin niitä edes arvioida.
Yleinen suuntaus tuntuu olevan, että lähetykseen kutsutaan joku haastateltava ja annetaan tämän puhua niitä näitä eikä osata oikein kysyä mitään, missä haastateltava joutuisi arvioimaan omia näkökantoja tai ne asettuisivat laajempaan perspektiiviin. Kyse on käsitykseni mukaan siitä, että ei ole tehty taustatöitä. Annan esimerkin. Olen seurannut Museoviraston YT-neuvotteluiden uutisointia, jonka yhteydessä on toistuvasti ollut esillä 3 miljoonan leikkaus viraston määrärahoihin. Tämä on esitetty useimmiten, lähes aina, siten, että leikkaus olisi suhteessa viraston viime vuoden määrärahoihin, käsitys, jota viraston johto ei ole korjannut. Kuitenkin, kun lukee valtion budjettia huomaa, että leikkaus kohdistuu viraston budjettiin, jonne oli esitetty kolmen miljoonan korotusta määrärahoihin.
Jutuista olisi voinut tulla hieman erilaisia, jos viraston johdolta olisi kysytty, miksi viraston on budjetoinut kolmen miljoonan korotuksen, kun pitäisi säästää? Ja miten viraston menot ovat muodostuneet sellaisiksi, että yhtäkkiä joudutaan YT-neuvotteluihin, kun määrärahankorotusesitys ollaan leikkaamassa. Mitään tällaista keskustelua ei ole käyty, sen sijaan viraston pääjohtaja on saanut esiintyä kulttuuripoliittisen murhan uhrina ja koko keskustelu on kääntynyt voivotteluksi ja käsien vääntelyksi. Huippuna nähtiin henkilökunnan huomiomarssi eduskunnan rappusille. En tiedä missä kohtaa uutisointi sai tämän suunnan, mutta aktiivisesti esim. Yle tai Hesari eivät ole asiaa myöskään korjanneet, vaikka asia on ollut esillä useissa yhytyksissä. Huomenna sitten selviää irtisanottujen määrä. Veikkaan, että suurin osa tapahtuu paperilla ja varsinaisia potkuja tulee vähän. Ja hyvä niin.
Tämä oli ainoastaan yksi esimerkki, mutta enemmän ja enemmän tuntuu, että toimittajista on tullut mikrofonitelineitä tai jonkinlaisia referaattikoneita, jotka kääntävät ja referoivat ulkomaisista medioista juttuja, välillä oikein välillä puutteellisesti. Kuitenkin se mitä ainakin minä toivoisin toimittajilta, on nimenomaan taustoittavaa journalismia, eri näkökulmien valottamista asioihin ja sellaista asioiden esiintuomista, joita kuka tahansa ei voi lukea vaikkapa ulkomaisten mediatalojen nettijulkaisuista. Tätäkin vielä esiintyy, mutta huolestuttavasti vaikuttaa siltä, että sellainen journalismi kuuluu dinosaurusten aikaan. Suomi on kaikkien tilastojen mukaan korkeasti koulutettujen maa, mutta se ei valitettavasti näy meidän mediakentässä.

UMK saatiin sitten päätökseen ja voittaja löytyi, mitä voidaan pitää saavutuksena sinänsä. Niin epämääräiseltä ja sekavalta kilpailun kulku näin vanhan viisukatsojan silmiin näytti.
Ensin oli 540 piisiä, joista esiraati valitsi nettisoittoon 40. Muistaakseni niistä ei kuitenkaan varsinaisesti äänestetty, vaan tuomaristo valitsi jatkoon 12 omasta mielestään parasta. Sitten yleisö sai äänestää kolmesta pudotetusta vielä yhden jatkoon, samalla kun tuomaristo karsi 12 jatkoon päässeestä neljä.
Sitten tuomaristo karsi 2 esiintyjää ns klubikeikan jälkeen, jonka jälkeen oli jäljellä 7. Näistä yleisö äänesti viisi finaaliin ja tuomaristo nosti pudonneista kahdesta toisen vielä kuudenneksi finaalikappaleeksi.
Näin sekavan valintamenettelyn voi kehittää vain joku, jolla ei ole mitään käsitystä toimivista yleisöä koukuttavista formaateista. Kun tähän lisätään se, että osallistuakseen yleisöäänestyksiin ennen finaalia , piti tiedot kaivaa netistä, oli käytännössä varmistettu, että kaikki ns. suurta yleisöä kiinnostava musiikki olikin hyvin tiputettu jatkosta.
Tämän sekavan äänestyskuvion lisäksi kilpailun ongelma oli tuomariston rooli ja ohjelman televisiointi. Tuomaristo koostui jo esiraadissa mukana olleista henkilöistä, jotka siis käytännössä valitsivat omaa ja oman taustayhteisönsä , radiokanavansa, linjaa sopivaa musiikkia. Lopputuloksena oli enemmän tai vähemmän tekotaiteellista ja vaikeaa ja vaikeannäköisesti esitettyä musiikkia. Ilo oli kaukana. Tuomariston suursuosikki oli henkilö, jolla ei ollut juurikaan lauluääntä eikä kykyä laulaa varsin yksikertaista rallatustaan nuotilleen. Mutta Radio Helsingin pseudo-tiedostavaa ja aina niin älyllistä ja vaihtoehtoista yleisöä se piisi miellytti. ja miksei olisi miellyttänyt, esiintyihän ko artisti heidän pikkujouluissaan. Heidän äänillään piisi päätyi kuitenkin vasta kolmanneksi.
Finaali puolitäydessä jäähallissa oli ensimmäinen vähän selkeämpi lähetys, jossa kävi ilmi, että valitaan Suomen edustajaa Euroviisuihin. Etukäteen hehkutetut Rasmus ja Anna Abreu edustivat enemmän sitä tyyliä, mitä olisi suonut soivan myös kilpailupuolella. Rasmuksen esiintyminen jätti kyllä äänellisesti paljonkin toivomisen varaa. Ja Anna Abreun "aintulaatuinen" show oli sitä michaeljacksonia ja maddonaa, jota Kauneuspilkkukin katseli jo nuorúudessaa... Itse asiassa 13-vuotias Robin oli ehkä illan paras esiintyjä, siinä Tuomaristollekin uutta musiikkia ja uusi tekijä.
Myös voittaja Pernilla Karslsson on uusi tekijä, mikä selvästi alussa hämmensi Tuomaristoa, "miten emme ole kuulleet sinusta koskaan ennen?" Aika paljastava kommentti asenteesta UUDEN MUSIIKIN kilpailussa. Tuomaristo myös karsi välillä esiintyjiä sillä perusteella, että joku oli jo esiintynyt aiemmin eikä "tarvinnut vetoapua", mutta toisaalta valitsi jatkoon mm Stigin ja Freemanin. Ilmiesesti Tuorait kokivat velvollisuudekseen auttaa näitä kahta eli herrojen urat lienevät siis laskusuuntaiset...
TV-ohjelmissa korostui muutenkin Tuomariston rooli, lähetykset olivat vähintään yhtä paljon Tuomariston oman navan kaivelua, kuin esiintyjien esityksiä ja kommentteja. Ilmeisesti olemme siirtyneet kilpailuohjelmissakin lopullisesti esitys-kulttuurista tunnekulttuuriin. Siis sellaiseen, missä esitykset ovat sivuosassa ja pääosassa on jonkun etukäteen mageeksi henkilöksi tiedetyn tunnetilojen vatvominen.
Maailma on muuttunut ja Euroviisut kaipaavat päivitystä ja on varmaankin sukupolvikysymys, minkälaisista ohjelmista ja musiikista tykkää. Nykymaailman ongelma yleisemmin tuntuu olevan, että asiat tehdään silleen niinku puolivalmiiksi, oli sitten kysymys atk-sovelluksista, puhelimista, sanomalehtijutusta tai tv-ohjelmista. Ensi vuonna kun on luvassa parannettu versio saadun palautteen pohjalta. Tässä tapauksessa UMK 2.0.

Olen sukututkimusta tehdessäni törmännyt nyt useampaan aviottomaan lapseen. Tavallaan se merkitsee aina yhden sukulinjan tyssäämistä, kun tiedetään vain äiti. Joskus, kait kuitenkin harvoin, on aviottoman lapsen kohdalla tieto myös isästä.
Sukututkimusta tehdään kaiketi ensisijaisesti tietyn sukulinjan jatkumisen selvittämiseksi niin pitkälle menneisyyteen kuin mahdollista. Olen kuitenkin huomannut, että kaikenlaisten vaihtoehtojen pohtiminen on yhtä antoisaa kuin eteneminen mahdollisimman kauas taaksepäin.

Isoäitini isoisä oli avioton lapsi, joka kulki kirkonkirjoissa etunimellään, niin kuin muutkin alaikäiset. Aviottomuus ei kuitenkaan jäänyt pelkkään syntymämerkintään, vaan myös rippikirjaan oli varmuuden vuoksi kirjattu oä.
Hänen äitinsä oli kahdesti naimisissa lapsen syntymän jälkeen. Ensimmäinen mies kuoli nuorena vain muutaman aviovuoden jälkeen. Mutta uusi mies näyttää löytynee myös au-leskelle jo parin vuoden sisällä. Tämä siis pienessä maalaispitäjässä, jonne tyttö on tullut piikomaan naapuripitäjästä kymmenisen vuotta aikaisemmin. Tarina ei vaikuta myöskään kovin tavattomalta. Nykyisin sukututkijan apuna on mm HISKI -tietokanta, jolla voi tehdä erilaisia hakuja aineistoista. Tietyissä hakutuloksissa näkyy ihan selvästi, että pariskunnalla saattaa olla yksi tai useampi yhteinen avioton lapsi ennen kuin he ovat menneet naimisiin. Siis myös 1800-luvun puolivälissä. Pikkukylissä.
Viime vuosikymmenien avoliitot, aviottomat lapset ja yksinhuoltajat eivät siis ole mitään uutta ja ihmeellistä. Elämää on ollut ennenkin virallisten siveysnormien ulkopuolella, kahlitsemattomana. Se mitä pidetään ikiaikaisena tai normina, voikin olla varsin tuore ilmiö eikä ole koskaan ollut ainoa tapa.
Kiusaus pohdiskella, olisiko pojan isä voinut olla ensimmäinen aviomies, on suuri. Koska aikuistuttuaan poika ottaa patronyymikseen ja myöhemmin sukunimekseen ensimmäisen isäpuolensa etunimen. Siis miehen, joka ehti vaikuttaa ainakin virallisesti vain parin vuoden ajan hänen elämässään. Olisko äiti kuitenkin kertonut pojalleen kuka tämän isä oli? Toisaalta voihan se olla toinen saman niminen mies…
Houkutusta tulkintaan lisää, että tämä isäpuoli oli kotoisin samasta pitäjästä kuin äitikin, tämä arvoitus tuskin ratkeaa tai eihän sit tiedä. Jossain vaiheessa kun tämä tutkimus laajenee ja lähden tulemaa takaisin nykyaikaa kohden, niin eihän sitä tiedä minkälaisia sukulaisia löydän tästä suvusta.

Vaaleissa näyttää nyt käyvän niin kuin gallupit ovat jo vuosia tienneet. Kokoomus saa Niinistöstä presidentin uusliberalistisen politiikkaansa kruunuksi. Suomessa jo pitkään valinnut arvomaailman konservatiivistuminen ja koventuminen saa nyt tähän ilmastoon sopivan arvojohtajan.
Se ei kuitenkaan ole minusta vaalien tärkein asia ja anti. Vaan se, että vastoin kaikkia ennakko-odotuksia Pekka Haavisto on kirinyt kakkoseksi. Jos nyt oikein hyvin käy, hän saattaa saada jopa 40% kannatuksen, mikä on hienoa. Se osoittaa, että suinkaan "kaikki" eivät ole sitä mieltä, etteikö Suomen presidentti voisi olla myös homo. Tai että maa tarvitsee "isän" ja "äidin". Presidentin rooli on jo lainsäädännöllisesti muuttunut, nyt on aika päivittää myös koko instituutio. Itse asiassa, silloin kun ehdokkaan sukupuolinen suuntautuminen ei ole enää kiinnostava teema ihmisten mielestä, on jotain saavutettu. Nyt on päästy kuitenkin hyvään alkuun. Suurin kunnia kuuluu ehdokkaalle itselleen, joka ei ole hämääntynyt provokaatioista ja kohuista, vaan on päättäväisesti ja johdonmukaisesti itse toteuttanut avointa dialogia mm perussuomalaisten kanssa, mistä hän on saanut myös kiitosta ja mikä on lisännyt hänen kannatustaan ja kiinnostusta häntä kohtaan. Se on aitoa suvaitsevaisuutta, kuunnella niitäkin, jotka vastustavat, eikä lytätä paavolipposmaisesti kaikkia eri lailla ajattelevia suvaitsemattomuuden leimalla. Suuri vaara on nyt, että ihmiset määrittävät toisiaan erilaisilla leimoilla ja kahtiajakaantuminen sen kuin kiihtyy.

Näissä vaaleissa on selvästi kyse myös sukupolvivaaleista. Näyttää kuitenkin siltä, että vanhempi sukupolvi nuorten arvokonservatiivien tuella saa (vielä)torjuntavoiton, mutta Haaviston taakse ryhmittynyt laaja kansalaisrintama on osoitus uudenlaisesta poliittisesta kulttuurista, joka ei nojaa enää puoluekoneistoihin ja -instituutioihin. Tässä muhii vaalien todellinen yllätys ja voima. Jos tämä jatkuu tulevissa kuntavaaleissa ja eduskuntavaaleissa, voi perinteiset konsensuspoliitikot lopultakin saada varteenotettavia haastajia.

Ehkä yksi signaali, joka näissä vaaleissa myös välittyy, on kansallisvaltion heikkeneminen ja hiipuminen. Kansalaisten jakaantuminen yhä selvemmin erilaisiin segmentteihin mm koulutuksen ja tulotason pohjalta vähentää entisestään suomalaisten yhteenkuuluvuutta. Lopulta mikä meitä kohta yhdistää? Valtaosalla se on vielä kieli, mutta yksikielinen maahan emme ole. Jo pitkään on puhuttu "etelästä" ("käsitteen" ollessa todella epämääräinen) ja ”maakunnista” ikään kuin nämä kaksi olisivat jotain napoja ja eläisimme bipolaarisessa järjestelmässä. Näistä vaaleistakin puhutaan "etelän herrojen" vaaleina. Sitä en ymmärrä ollenkaan.
Mitä vaaleja olivat Tarja Halonen –Sauli Niinistö, Tarja Halonen –Esko Aho, Martti Ahtisaari – Elisabeth Rehn tai Mauno Koivisto vs ? Kekkonenkin asui ja vaikutti suurimman osan elämästään Helsingissä. Aika vaikea olisi nousta presidentiksi täysin poliittisen järjestelmän ja instituutioiden ulkopuolelta ja niin kauan kun nämä instituutiot ovat Helsingissä, on aika luontevaa, että henkilöt keskittyvät tänne. Milloin on käyty ns maakuntien vaalit?
Voisiko presidentin uusi rooli siis olla jonkinlainen kansakunnan kokoaja muuttuvassa ympäristössä? Ainakin vaalit kiinnostavat ja äänestysprosentti on edelleen korkeampi kuin eduskunta- ja EU -vaaleissa, vaikka ne päätöksenteon kannalta ovatkin keskeisempiä. Tai muistuttaako presidenttivaali eniten tosi-tv -äänestyksiä ja siten on tutumpi ja viihteellisempi kuin muut vaalit? Joka tapauksessa kumpi tahansa valitaan, tulee hänen löytää paikkansa ja tehtävänsä uudelta pohjalta noustakseen arvojohtajaksi ja kansakunnan kokoajaksi. Eri asia on, tarvitaanko enää kansakuntaa: suomalaiset?

Hesarissa oli yhtenä päivänä juttu autotune –softasta levyn teossa. Siis softasta, jolla laulajan (ehkä säestyksenkin) voi tuunata oikeaan sävellajiin ja ilmeisesti kaikin puolin vahvistaa ja muokata ääntä. Tätä ilmeisesti on käytetty jo pitkään ja niin yleisesti, että on kokonainen sukupolvi, joka on tottunut tähän tuunattuun sävelmaailmaan. Tämä selittää varmaan osaltaan sitä, miksi Madonna 1990-luvun puolivälin jälkeen kuulostaa ihan erilaiselta kuin saman vuosikymmenen alussa. Äänen täyteläisyys ja laulun puhtaus ovat aivan eri tasolla. Osa tästä on varmasti saavutettu laulutunneilla ja harjoittelulla, mutta rajansa silläkin. Musiikkimaailmassa tämä on niin yleistä, mutta hävettyä, että kukaan ei paljasta kenen kaikkien levyjä näin on käsitelty. Epäillään kuitenkin, että suurin osa artisteista tai heidän taustajoukoistaan on turvautuu tähän. Autotunen käyttöä ei kuitenkaan ole mitenkään kiellettyä eikä sanktioitua, mutta silti harva, jos kukaan, on siitä ylpeä.
Megatähdet ja muutkin musiikintekijät, sanovat mitä tahansa, tekevät sitä kuitenkin rahasta. Ei Madonnaa, Britney Spearsia tai Lady Gagata taiteenkaan kait voi pitää. Siis loppuun asti laskelmoitua ja tuotteistettua tuotetta, joksi he ovat itsensä kehittäneet. Rahan teossa kaikki keinot ovat sallittuja ja autotune on vain yksi keino muiden joukossa. Ja nämä tähdet ovat palvottuja ja ihailtuja maailmanlaajuisesti.
Tulin mieleen, ei varmaan mikään omaperäinen ajatus, miksi muusikot saavat keinotekoisesti parannella ääntään ilman että sitä tuomita moraalisesti. Samaa aikaan urheilijat, jotka toimivat näin saavat kovia sanktioita, jotka usein johtavat koko uran loppumiseen. Tämän päälle urheilijat saavat pysyvän stigman ja jopa koko urheilumuoto, maastohiihto, leimataan korruptoituneeksi.
Miksi moraalimme on tällainen, yhdellä alalla toimiville sallimme keinotekoisen tuloksen parantamisen – toiset taas maksavat siitä kovan hinnan? Mitä tapahtuisi jos doping sallittaisiin kaikille kaikissa lajeissa, synnyttäisimme ihmishirviön? Lady Gaga on jo aika lähellä sitä.