Kauneuspilkku

Olen viimeksi blogannut yli kaksi vuotta sitten, jotenkin tämä harrastus on hiipunut. Tässä välissä on tapahtunut tietysti kaikenlaista ja toisaalta elämä nyt ei kuitenkaan ole kovin erilaista kuin silloin. Koira tuhisee vieressä sohvalla, voisin tietysti sanoa takkatulen räiskyvän ja kynttilän liekin luovan kajoa näppäimistölle, mutta ihan sähkövalon kajossa tässä napsuttelen. Uutta uraa olen pohtinut ja opiskellutkin, tosin juuri nyt omatkin työt maittavat. Viime kesänä olin harjoittelemassa tätä uutta uraani varten ja olin kovin innostunut, syksyllä sitten urauduin takaisin vanhaan muottiin ja opinnotkin jäivät tauolle. On tietysti hyvä, että on suunnitelmia ja haaveita, ne ainakin kannattelevat silloin kun onni ei tunnu löytyvän arjesta. Yleisesti kuitenkin arki on ihan onnellista, vaikken näitä arkimaitoja,-jogurtteja ja -juustoja oikein tajuakaan. Tai siis nimenomaan maito, jogurtti ja juusto ovat mitä arkisimpia ruokia, turha sitä on korostaa. Juhlamaito? Kohta on mahdollista juhlia avioliittoa, kenelle se sitten onkin ajankohtaista. Kaikki voivat sinänsä juhlistaa sitä, että se on ylipäänsä mahdollista kaikille. Mietitään vielä, että miten sitä oman parisuhdestatuksen muuttumista juhlisi, hääjuhlat kun tuli pidettyä jo silloin kuin rekisteröitiin aprisuhde, joten se tuntuisi nyt todella oudolta. Mikäänhän ei meillä käytännössä muutu – sukunimenvaihtoleikkejä en ymmärrä hetsuikallakaan, eikä adoptio näillä vuosirenkailla ole mahdollista, mutta silti anonyymi ilmoitus – onko se lopulta siinä? No katsotaan, eihän meidän tarvitse mitenkään 1.3. omaa tilannettamme päivittää, voihan sen tehdä vaikka kauniina kesäisenä päivänä. Kuulemma saa vapaapäivän, vaikka luulin käyttäneeni sen rekisteröitymiseen, joten eiköhän se kannata sitten juhlistaa.

Tasa-arvoisesta avioliittolaista näyttää nyt muodostuneen jotenkin itseään suurempi kysymys.
Yhteiskunnassamme se jakaa paitsi puolueita myös kirkkoa ja kansalaisia puolesta ja vastaan. Moni argumentoi, että yhteiskunnassamme on paljon tärkeämpiäkin asioita kuin se saako samaa sukupuolta olevat ihmiset mennä keskenään naimisiin vai eivät. Tavallaan olen samaa mieltä ja sitten toisaalta tämä prosessi kaikkine vaiheineen osoittaa, että ehkä ei sitten ole. Suomi vuonna 2014 tarvitsee juuri tällaista keskustelua ihmisoikeuksista - pitää määritellä mitä ne ovat ja kenelle kuuluvat. Muutama päivä sitten päästiin jo asian ytimeen, kun Päivi Räsänen vetosi YK:n ihmisoikeuksien julistukseen vastustaessaan kansalaisaloitteen hyväksymistä. Ainakin yksi ja kansainvälisestikin huomattava ihmisoikeusjuristi kiirehti heti kiistämään Räsäsen tulkinnan. Monet tuntuvat laittavan lakialoitteen vastustamisen nimenomaan kristillisten ja perussuomalaisten piikkiin ja kritiikin kärki kohdistuu heidän äänekkäisiin edustajiinsa. Äänestäjien ”oikeusturvan” kannalta nämä puolueet eivät kutienkaan ole ongelma. He ovat enemmän tai vähemmän avoimesti vastustaneet lakia koko ajan ja kaikin keinoin. Toisin sanoen toimiessaan kuten toimivat he seisovat omien arvojensa takana, kuinka kieroutuneita nämä arvot sitten ovatkaan. Suurin ongelma minusta tässä on kokoomuksella, jonka piirissä tasa-arvoista avioliittolakia sekä kannatetaan että vastustetaan kiihkeästi. Mihin vastustus perustuu jää lopulta epäselväksi, koska vastustajat eivät pysty tuomaan todellisia vaikutteitaan yhtä vapaasti esiin kuin esim. kristilliset tai perussuomalaiset joutumatta samalla täydelliseen paitsioon puolueensa sisällä. Lapsikortti on tietysti kaivettu esiin, sitä pidetään vastaan sanomattomana argumenttina. Lapsen edun määrittely vaan on aika kimurantti juttu ihan itsessään. Mutta harvoin tosiaan on keskusteltu käsitteistä ja niiden sisällöistä yhtä paljon ja monimuotoisesti kuin tässä yhteydessä. Viimeisimpänä on tullut esiin YLEn politiikan toimituksen ohjeistus, että uutisissa ei voi käyttää termiä tasa-arvoinen avioliitto, koska se ei ole neutraali ilmaus tässä asiayhteydessä tms. Sen sijaan uutisissa voi käyttää ja käytetään esimerkiksi sanaa homoliitto, mistä oikeasti ei ole kysymys. Ei olla säätämässä erillistä lakia homojen liitoista vaan muuttamassa ihan sitä yleisestä avioliittolakia kaikkia koskevaksi. Jännäksi tämänkin termisotkun tekee esim. se, että uutisissa voi käyttää sellaisia termejä kuin pakkoruotsi, joka todellakaan ei ole neutraali. Tässäpä tätä ihmettelemistä riittää ja monet turhautuneet ihmiset kun eivät muutakaan keksi eroavat kirkosta, joka kerta kun Päivi R avaa suunsa. (tai erota voi kukin vaan kerran liittymättä takaisin). En usko, että ihmiset eivät ymmärtäisi, että P R ei edusta Suomen ev. lut. kirkon mielipidettä ja linjaa tai kuvittelisivat, että tämä laki koskisi uskonnollisia yhdyskuntia. Sen sijaan uskon, että he haluavat ilmaista tukensa lakialoitteelle jotenkin. Ja tietysi taustalla on varmasti muitakin syitä ja tämä on se viimeinen pisara.
Olen koko pitkän keskustelun ajan ollut sitä mieltä, että esim. miesten asevelvollisuus on suurempi tasa-arvo-ongelma kuin tämä avioliittoasia, mutta kieltämättä tähän kysymykseen tuntuu nyt pakkautuvan niin paljon kaikkea, että tämän kysymyksen kautta olisi loistava mahdollisuus käydä todellista vuoropuhelua yhteiskunnassa. Tämä kuitenkin jää konditionaaliksi, koska asenteet puolin ja toisin tuntuvat olevan sellaiset, että mitään dialogia ei synny. Tälläkin foorumilla osa tuntuu olevan niin sydämistyneitä, että käyttävät paljon energiaa esimerkiksi persujen tekemisten seuraamiseen ja ivaamiseen. Persuista voi kuitenkin todeta sen, että sitä saa mitä tilaa, kokoomus on varsinainen jack-in-the-box, koskaan ei tiedä mitä on tulossa.

&list=RD0GpyBU2DVkE&index=1

En tiedä miksi melankolia vaivaa. Ei, e minä ole masentunut, ainakaan missään kliinisessä tai muussa vakavassa mielessä. Ehkä tämä on taas kerran sitä, että tietty tavoite elämässä tuli saavutettua ja nyt pitäisi löytää uutta. Mutta kyse on ehkä tällä kertaa jostain syvemmästä uudistumisen halusta kuin uudesta työpaikasta samalla alalla tai uudesta tutkinnosta. Tai sitten vaan yltäkylläisyyteen tottuneen keski-ikäisen länsimaisen miehen kipuilua oman laiskan persoonansa kanssa. Ehkä kesän päättymiseen sisältyy nyt lopullisen viiltävä havainto siitä, että nuoruus todellakin on ohi ja vaikka en olekaan ikuisen nuoruuden ihailija tai tavoittelija, niin kyllähän se into, vilpittömyys ja raikkaus millä nuoret asioihin suhtautuvat kadehdittaa. Toki kokemus rulettaa monissa asioissa, mutta silti, se tunne kun kaikki on mahdollista. Toki on monia nuoria, joille se ei ole totta, myös Suomessa ja toisaalta kaikki on edelleen mahdollista, kun asioita oikein ajattelee. Ehkä kysymys on yksinkertaisesti siitä, ettei tiedä mikä on "kaikki". Että jälleen kerran on liian mielikuvitukseton, epävarma pelkuri ettei uskalla tehdä elämässä benji-hyppyä. Jossain vaiheessa sitten huomaa, että torniin kipuaminen ei onnistu.

Olen pitkään ihmetellyt erilaisten ystävien kummilapsihössöttämistä. Siis siinä tapauksessa, että kummilapsi on sukulainen, lähinnä sisaruksen lapsi. Kun näistä puhutaan aina kummilapsena, ei siskon tai veljen lapsena. Kuitenkaan nämä puhujat eivät ole käsittääkseni yhtään uskonnollisia eivätkä todellakaan toteuta kummin tehtävää kristillisestä kasvatuksesta. Itselläkin veljenpoika on kummipoika, mutten en ole kokenut, että suhteeni häneen olisi sen läheisempi tai erilaisempi kuin häneen siskoonsakaan. Sama kyllä menee käänteisesti, tuskin veljenpoika kokee minua läheisemmäksi kuin siskoani, tätiään. Eri asia olisi, jos lapsi ei olisi sukua, silloin kummisuhde selkeästi määrittelisi suhteemme. No, onneksi niitä ei ole siunaantunut. Kaikki nää ystävät kyllä on lapsettomia, et ehkä kyseessä on vaan joku lapsenkaipuu, who knows.

FBssa kiersi jenkkiläinen hieman satiirinen video sitä miten on ihme, että 50-,60- ja 70-luvuilla lapsuutensa viettäneet ylipäätänsä varttuivat aikuisiksi. Videon pointti oli, että ei ollut pyöräilykypäriä, kännyköitä ja lapset leikkivät keskenään ulkona pitkät päivät aina siihen saakka, kun katuvalot syttyivät. Lapsia ei kuskattu harrastuksiin eikä tosiaan valvottu erilaisin menetelmien 24/7. Yhdysvaltalaisesta näkökulmasta videolla muistutti erityisesti se, että onnettomuudet olivat onnettomuuksia, eikä syyllisiä ollut pakko löytää ja haastaa oikeuteen. Tämä viime mainittu ikävä kulttuurinen piirre, kertoo ehkä jostain suuresta henkisestä muutoksesta yhdysvaltalaisten ajattelussa ja on kyllä leviämässä meillekin. Onnettomuuksia ei voi tapahtua, kaikelle on löydettävä vastuutaho ja syyllinen, jolta voidaan saada miljoonakorvaukset.

Mutta se siitä. Niinhän se on että, edellisten sukupolvien lapsuudessa on ollut aina kaikenlaista sellaista mikä on muuttunut seuraavien sukupolvien aikana. Moni asia on kuitenkin muuttunut myös parempaan. Pyöräilykypärä oikeasti estää vakavia loukkaantumisia jne. Puhumattakaan henkisestä puolesta.

Itse 80-luvulla nuoruuden kokeneena voi todeta, että hyvä kun selvisi hengissä. Vaikka homous ei enää ollut sen enempää rikos kuin sairaus vuoden 1981 jälkeen, koki lapsi, teini ja nuori kuitenkin ympäristön asenteet niin, että se oli molempia. Se oli kuitenkin ollut lapsuuden aikana niitä. On vaikea kuvailla pelkoja, joita päässä pyöri, mutta ne pelot olivat todellisempia kuin toiset homot. Ketään ei tuntenut pikkukaupungissaan ja jatkuva pelko "paljastumisesta" oli läsnä ja varjosti sosiaalisia suhteita. AIDSin leviäminen tavallaan palautti homouden sairaudeksi yleisessä ilmapiirissä, jos se koskaan ehti sieltä edes poistua. Viimeistään Rock Hudsonin kuolema ja siihen liittyvät seikat läväytti asian myös laajojen piirien tietoisuuteen. Se, että kasvaa ympäristössä, joka jatkuvasti tuomitsee sen mitä olet, ei voi olla jättämättä jälkiä. En tiedä tulenko koskaan kulkemaan käsi kädessä mieheni kanssa julkisella paikalla, enkä tarkoita, että se tekisi elämästäni huonompaa, mutta en vaan osaa, pysty ja kykene näyttämään julkisesti mitään tunteita miehelleni. Osa on varmaan ihan luonteesta johtuvaa ja sitten voidaan kysyä, että miten lapsuuden kokemukset ja ilmapiiri vaikuttavat erilaisiin luonteisiin.

Muutto Helsinkiin auttoi hieman, mutta toki täälläkin eli samassa "paljastumisen" pelossa, kunnes pikku hiljaa uskaltautui ulos homoravintolaan ja tapasi siellä opiskelukavereitakin. Siitä se sitten lähti, 1990-luku, joka minulle merkitsee henkistä vapautumista ja itsensä hyväksymistä. Lopulta keräsi voimansa ja sai kaapin ovet avattua myös perheelle, mistä oli sitten kaikenlaisia seurauksia, joiden kanssa piti elää pitkään.
Itseään ei voi ajatella koskaan muuna kuin omana itsenään, mutta on lohdullista ja hienoa, että omana elinaikana on kuitenkin moni asia mennyt eteen päin. Toki homofoobikkoja on ja he ovat ehkä entistä äänekkäämpiä, mutta erotuksena 80-lukuun, heidän ajatuksiaan ei enää yleisesti hyväksytä hiljaisesti tai äänekkäästi hurraten, vaan niitä jopa tuomitaan ääneen ja voimakkaasti. Setan ja monen muun aktiivin toiminta on kantanut tähän asti. Ja omassa elämässään itse kukin voi oman persoonansa kautta omalla tavallaan vaikuttaa asioihin. Juuri niin paljon kuin haluaa. Olin juuri työhaastattelussa, en varmaankaan saanut paikkaa, mutta se ei liity sinänsä tähän. Tärkeää oli, että huomasin vain esitellessäni itseni sanovani, että olen se ja se ja naimisissa. En edes ajatellut, että asiassa olisi ollut jotain ihmeellistä, ja eihän siinä olekaan. Niin, naimisissa olen, vaikka en avioliitossa. Jonain päivänä, toivottavasti pian, noiden sanojen välille voi vetää yhtäläisyysmerkin. Minä 80-luvulla ei koskaan olisi voinut kuvitella, että olisi naimisissa miehen kanssa ja sanovansa sen ääneen.

Hohoijaa, hyväksyisipä eduskunta nyt avioliittolain muutoksen, niin loppuisi tämäkin vouhkaaminen. Asia ei siitä miksikään muutu, että toiset todistivat raamatulla ja muilla perinteiksi kutsumillaan uskomuksilla omia ennakkoluulojaan todeksi ja Jumalan tahdoksi. Suomen lait säätää kuitenkin eduskunta, joka edustaa kansaa, ei jumalaa. Jos Jumala on olemassa, hänellä on omat lakinsa ja hän päättää niistä.
Tällainen viivytystaistelu on turhaa ja kertoo lähinnä siitä, että ihmiset eivät elä samassa todellisuudessa ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Toki erilaisia näkemyksiä on ja saa olla, mutta silloin kun ne rajoittavat yhdenvertaisia oikeuksia, ei voi olla niin, että rajoittajat ovat oikeassa ja heidän oikeutensa rajoittaa toisten ihmisoikeuksia on suurempi kuin niiden, jotka näitä ihmisoikeuksia saisivat.
Lisäksi kun "perinteisiltä" eli heteropareilta ei olla ottamassa mitään pois. Miksi se, että kaikki saavat solmia avioliiton olisi pois joltain toiselta? No tätähän tällä foorumilla ei tarvitse kysellä.
Henk. koht. koko laki ei vaikuta mitenkään, mutta noin niin kuin yhteiskunnallisena asiana se toki on merkittävä. Myös siksi, että kansanedustuslaitos ei kykene itse korjaamaan tällaista yhdenvertaisuusongelmaa, joka sen pitäisi korjata jo olemassa olevan lainsäädännön vuoksikin. On käsittämätöntä, että ihmisoikeusasiassa tapahtuu muutosta vasta kansanliikkeen ja kansalaisaloitteen pohjalta. Miten voi olla, että perustuslain säädösten toimeenpano ei velvoita kansanedustajia? Tai mitäs tässä ihmettelen, koska me emme oikeasti ole yhdenvertaisia ja tasa-arvoisia. Lapsi-kortin vetäminen tähän keskusteluun on juuri osoitus tästä. Kuvitteellisella ”"apsen oikeuksien puolustamisella", yritetään osoittaa, että vain tietynlainen perhe on sopiva kasvupohja lapselle. Tämä selvästi osoittaa, että tietyissä piireissä ei-heterot ovat jotain alempiarvoisia, ei-kykeneviä kasvattajiksi. Tietäisivätpä vaan kuinka moni lastentarhaope ja ope on ei-hetero, kun kauhistelevat, että kouluissa voitaisiin esitellä "tällaisia perhemalleja". Voidaan tietysti kysyä onko lapsen saaminen ihmisoikeus eli aikuisen oikeus saada keinotekoisesti alkuunpantu tai adoptoitu lapsi? No ei varmaankaan ole, mutta nämäkin mahdollisuudet tulee olla kaikilla tai sitten ei kenelläkään. Eli joko lapsia tehdään keinotekoisesti kaikille ja adoptio avataan yhtäläisesti kaikille.
Jos lähdetään luonnonmukaisuudesta tms. silloin ei keinohedelmöitys ole sen luonnollisempaa heteroilla kuin ei-heteroillakaan. Jumalaa ja luonnonvoimia ei voi kutsua avuksi vain silloin kuin niiden kuvitellaan tukevan omia mielipiteitä, mutta unohtaa silloin kuin näin ei ole. Jumala on toki siitä kätevä, että hänen suuhunsa voi laittaa melkein minkä tahansa mielipiteen. Luonto ei ole yhtä taipuisa.
Miten täällä pystytään hoitamaan mitään asioita järkevästi, kun näin ilmiselvää asiaa ei saada ratkaistua. No, tämä oli ns. retorinen kysmys.

Yksi sun toinen tuttu, jopa kaveri, on viime aikoina hokenut ”mie romahan” joko sosiaalisessa mediassa tai livenä. Olen varmaankin tosikko, en katso kotimaisia sketsiohjelmia, en katsonut niitä lapsenakaan, jolloin olisin varmaankin kuulunut kohderyhmään. Itse asiassa en muista mitään hokemia lapsuudestani,myöhemmin hoettiin muistaakseni jotain viljoa koulunpihalla. Nyt aikuiset koulutetut ihmiset hokevat samaan tapaan työpaikoilla, puhelimissa… tätä romahdusta. Ja meillä kaikilla pitäisi olla hauskaa. En tiedä mitä ajatella, kansakuntamme taitaa banalisoitua hyvää vauhtia. Tai ehkä tämä on aina ollut tällaista - enhän minä tiedä kuinka monella työpaikallakin sitä viljoa huhuiltiin… Onneksi silloin ei ollut sosiaalista mediaa, matkapuhelimia (äly-sellaisista puhumattakaan). Suomalaisia syytetään tuppisuiksi, ja parempi niin, kuin että koko kansakunta joikaa yhdessä suin sketsihahmon hokemaa.

Mutta banalisoituminen ja kaupallistuminen ovat Kokoomus-Suomen nykypäivää (en voinut vastustaa). Palkkakuopassa lasikaton alla kyyhöttelevät koulutetut naisetkin ovat naisten päivänä innoissaan jos saavat kukkia, kuohujuomaa, konvehteja ja kuplakylvyn. Tasa-arvokin on siis helposti vaihdettavissa pikku lahjoihin, kukapa sitä mitään syvällisiä jaksaisi miettiä, pääasia että mies siivoaa.

Häät ovat päivä prinsessana, muut juhlapyhät suorituksia, joista selvitään oikeanlaiset lahjat, ruuat ja kattaukset ja sisutukset suorittamalla. Kuin muinaisaikojen taikamenot ja rituaalit konsanaan. Kuvittelemme että oma aikamme ja toimintatapamme ovat kehittyneitä ja järkeviä suhteessa menneisiin aikoihin, vaan eipä siltä vaikuta.

Kun yöllä herää syvästä unesta yhtäkkiä ja tuntee miten uni, äsken vielä niin syvä ja täynnä tapahtumia, on kadonnut ja tuntuu siltä, ettei mikään tuo sitä takaisin. Silti sitä toivoo ja yrittää, ehkä jos viilennän vähän, riisun peiton tai avaan ikkunan. Kun mikään ei auta ja vieressä unennäkijä tuhisee syvää ja rauhallista unta alkaa kaikenlaiset ajatukset hiipiä mieleen. Tai eivät ne hiivi, ne tulevat varoittamatta, yllättäen ja pyytämättä eikä niitä mitenkään saa karkotettua mielestä. Mieli käy läpi tekemiään valintoja; oli sitten kysymys koulu- tai opiskeluajoista tai työpaikoista. Miksi en lähtenyt vaihto-oppilaaksi tai opiskelijaksi, miksi irtisanouduin vakituisesta työpaikasta? Välillä koettaa tukahduttaa nämä ajatukset vaikkapa miettimällä uuden neuleen kaavaa ja väritystä, mutta eihän siitä mitään tule, mieli punoo kaikki hartaudella valitsemani langat uudestaan samojen aiheiden ympärille ja keksii vielä uusiakin, entistä nolompia muistikuvia. Vaikka koettaa karkottaa näitä ajatuksia ja muistikuvia lukemalla romaania, sarjakuvia tai tutkimuskirjallisuutta, mikään ei auta. Samat ajatukset kiertävät kehää aina yhä kiihtyvämmällä syklillä sylkien muisti- ja mielikuvia, joita ei välittäisi aamuyöstä katsella. Kun lopulta kaiken tämän kyllästämänä vaipuu horrokseen, ei se ole virkistävää unta, vaan jonkinlaista oman mielikuvituksen aiheuttamaa uupumusta.

Jostain syystä blogin kirjoittamiselle ei oo löytynty fiilistä. Ehkä ajatukset kiertävät samaa kehää ja tekstinä sen huomaa itsekin kiusallisen hyvin. Vuoden vaihtuessa usein summataan kulunutta ja ennustetaan tulevaa. Vuosi 2013 toi kauan kaivatun koiranpennun, jonka kanssa loppuvuosi onkin sujunut rattoisasti. Miten nopeasti pentu kasvaa ja kehittyy! Vaikka olenkin hoitanut useampaa koiraa viime aikoina ja yhtä erityisen paljon, on oman pennun kanssa ihan toisenlaista. Omat tekemiset ja tekemättä jättämiset tulevat siinä esiin vääjäämättä. Toki pennun oma luonne vaikuttaa paljon siihen millainen koirasta tulee isona, mutta omalla käytöksellä pentua kasvattaa silloinkin kun ei tiedosta sitä.
Niinpä sitä sitten tulee tarkkailleeksi pennun ohella itseään ja tunteitaan ja käytöstään. Yhtäkkiä on vastuussa pienen eläimen hyvinvoinnista ja kehityksestä, toki olen tähän hyvin valmis ja Nassu jakaa vastuun, joten yksin ei tarvitse pähkäillä. Onneksi terve järki riittää useimpiin pulmiin, eihän koiran kasvattaminen tosiaankaan ole rakettitiedettä. Tulevaa en osaa ennustaa, toiveita on toki.

Somessa voi vahingossa ja tahtomattaan joutua kiistoihin, joihin en usko, että live-maailmassa ikinä joutuisi. Täällä on tietysti monta tasoa: on esimerkiksi tämä blogi, jota kirjoitan nimimerkillä, sitten on nettikeskustelut, joihin voi osallistua nimellä tai nimimerkillä. Lisäksi ainakin itsellä on nykyään facebook, jossa sitten toimitaan omana itsenä. Nimimerkillä kirjoittamisessa on hyvät puolensa, tässä blogissa voi esimerkiksi kirjoittaa ”vapaammin” kuin mitä kirjoitan facebookiin. Keskusteluissa nimimerkki on kyllä varmaankin kaksiteräinen miekka, jonka turvin tulee helposti lauottua kaikenlaista ja sohaistua samalla omaan nilkkaan aika pahasti. En tarkoita, että nimimerkilläkään laukoisin mitään henkilökohtaisiin ominaisuuksiin tms. liittyvää, mutta pelkät sanavalinnat kärjistävät viestit helposti. Omalla nimellä kirjottaessa sitä kuitenkin miettii parikin kertaa mitä kirjoittaa, vähän niin kuin livenäkin –ennen kuin suunsa avaa. Ajauduin pienimuotoiseen FB kinasteluun yhden kaverin päivityksestä. Hän ja hänen ystävänsä eivät nähneet tiettyä asiaa kuin yhdeltä puolelta eivätkä ymmärtäneet, että asiaa voi katsella myös aivan toisista näkökulmista. Lisäksi tuntui, että he eivät ymmärtäneet, että ymmärsin heidän näkökulmansa, mutta silti kyseenalaistin heidän tulkintojaan. Ei, en koe olevani marttyyri tai mitään sellaista, lähinnä vaan mietin, miten kirjoitettu viestintä on niin eri kuin puhuttu. Jos olisimme käyneet samaa keskustelua yhteisen pöydän ääressä, väärinymmärrykset olisi voitu välttää tai selvittää helposti. Ilmeet, eleet, äänenpainot – sanaton viestintä kun on niin tärkeää.
Verkolla on yhä suurempi merkitys ihmisten elämässä - omassakin elämässäni - halusimmepa sitä tai emme. Nettietiketistä on puhuttu jo vuosikausia, silti itseään on aina hyvä muistuttaa siitä. Ja siitä, että kirjoitetun viestin tulkinta jää lukijalle, joka tekee sitä omassa mielentilassaan, johon et pysty mitenkään vaikuttamaan. Kiihtyneenä ei pitäisi koskaan kirjoittaa mitään verkkoon, ei nimimerkillä eikä omalla nimelläkään.
Verkossa kun koko mielikuva henkilöstä "Kauneuspilkku", tulee sanoista, joita kirjoitan. Alkaen nimimerkistä. Jokainen sana kantaa merkityksiä, jotka sitten lukijan mielessä saa erilaisia merkityksiä. Ja jokainen bloggaukseni tai mielipiteeni verkkokeskustelussa voi joko lähentää minua joihinkin tai sitten etäännyttää. En tiedä, jotkut saattavat lukea tekstejäni inhoten tai yhdentekevänä ajankuluna, toisissa ne herättävät ehkä jotain myönteistä. Toki myös elävässä elämässä on näin – kakkien kanssa ei tule juttuun eikä seura kiinnosta, mutta livenä on helpompaa pehmentää viestiä ja ehkä vaikuttaa läsnäolijoiden tulkintoihin. Kun tapaa jonkun ihmisen syntyy ensivaikutelma alitajuisesti, verkossa toki syntyy myös vaikutelmia, mutta aivan eri asioiden perusteella ja väittäisin paljon hitaammin. Käsitystään ihmisistä voi aina toki muuttaa, mutta jotenkin tuntuu, että verkossa se on vielä vaikeampaa kuin kasvokkain.

"Sanoja väärinpäin latasin yllättäin taisin sua satuttaa
enkä takaisin saa - Mä puhuin ja yksin jäin "