Sateenkaariluuppi

Kesän 2020 pride-tapahtumien suunnittelu on meneillään niin Suomessa kuin maailmallakin. Suurimpien tapahtumien kohdalla puhutaan miljoonien osallistujien kokoontumisesta. Helsingissäkin pride-tapahtumaan on viime vuosina osallistunut sata tuhatta ihmistä.

Samaan aikaan kuullaan uutisia, joiden mukaan suunniteltuja massatapahtumia perutaan koronavirustartuntojen pelossa. Kyse on Kiinasta Hubein maakunnan Wuhanista lähtöisin olevasta viruksesta, jonka aiheuttama tauti on saanut viralliseksi nimekseen COVID-19 (Corona Virus Disease 19). Esimerkiksi urheilukilpailuita ja messutapahtumia on jo peruttu. Lentoliikenteeseenkin viruksen leviämisen uhka on jo vaikuttanut. WHO on julistanut taudin kansainväliseksi terveysuhaksi.

Ei ole epäilystäkään, etteivätkö samanlaiset riskit koskisi pride-tapahtumiakin, joiden kulkueissa ja muissa tilaisuuksissa on kansaa massoittain. Pride-järjestäjät joutuvat miettimään asiaa tästäkin näkökulmasta, jolleivät ole jo miettineet.

Päivi Räsänen närkästyi Satakunnan Kansassa julkaistusta kolumnista, jossa toimittaja Anne Nikka ehdottaa, että homoja hysteerisesti pelkääville voitaisiin perustaa oma pelkopoli aiheettomien pelkojen lievittämiseen. Kolumnissa Nikka toteaa aiemmin vaatineensa Räsäseltä anteeksipyyntöä seksuaalivähemmistöihin kohdistuvaa syrjintää.

Räsänen yhdistelee vastineessaan kolumnissa kirjoitetun olkiukoksi: "Toimittaja Anne Nikka mainitsee minut nimeltä ja ehdottaa, että kristillisen arvomaailman omaaville ja Raamatun evankeliumin uskoville tulisi perustaa pelkopoleja homofobian vuoksi". Ja jatkaa: "Kirjoitus tuo vaarallisella tavalla mieleen totalitarismin, jossa toisinajattelijat on suljettu mielisairaaloihin tai laitettu hoitoon".

Tässä nostetaan esiin mielipide ja vakaumus. Ja päästään sananvapauteen.

Räsänen ilmaisee toivovansa lainsäätäjänä hartaasti, että Suomi säilyisi myös kristillisen maailmankuvan omaavia henkilöitä suvaitsevana ja kunnioittavana vapaana kansalaisyhteiskuntana, jossa voi pelkäämättä ilmaista toisistaan poikkeavia mielipiteitä. Hän myös kertoo lääkärinä kokevansa epätieteelliseksi uskonvakaumuksen rinnastamisen sairauteen, joka vaatii hoitoa. Loppukaneettinaan hän toteaa rohkaisevansa jokaista käyttämään sananvapauttaan myös vaikeissa kysymyksissä.

Vastineensa allekirjoituksesessa Räsäsen tittelinä on "Kansanedustaja (kd.), lääkäri". Räsänen on tunnetusti käyttänyt lääkärin arvovaltaa myös keskustelussa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä, esittäessään tähän synnynnäiseen ilmiöön liittyviä tieteeseen pohjautumattomia väitteitään. Nimenomaan lääkärin arvovallalla esiintyminen on hyvin vastenmielistä ja eettisesti kyseenalaista.

Sari Tanukselle on taas kerrottu: homoeroottinen tonttutanssi panopuuhineen

Kansanedustaja Sari Tanus päivittelee jälleen hänelle kerrottuja asioita, nyt Tamperelainen-julkaisussa otsikolla Miten noin omasta mielestä meni?. Tällä kertaa jossain (toistaiseksi tuntemattomaksi jäävässä lukiossa) on joulujuhlassa nähty "paljaan pinnan homoeroottinen tonttutanssi tonttujen panopuuhineen" - ja asiasta kotona kyynelin kerrottu. Ilmeisesti juuri järkyttynyt lukiolainen kertonut juuri Tanukselle. Eikä asiaa ole edes pahoiteltu Wilmassa (koulujen ja kotien välinen viestijärjestelmä).

Tarkempia taustoja (kerrotun kaltaisena ehkä allekirjoittaneenkin konservatiiviseen makuun turhan rajusta) esityksestä tietämättä on (tai ei oikeastaan ole) mielenkiintoista, että Tanus tarrautuu juuri tähän homoeroottisuuteen.

Helsingin yliopiston sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa käsittelee esseessään sitä, onko kansanedustaja Päivi Räsäsen aikanaan kirjoittamaa "Mieheksi ja naiseksi hän heidät loi" -pamflettia, kirkkoon ja Helsinki Pride 2019 -tapahtumaan liittyvää twiittausta ja muita vastaavia ulostuloja perustellumpaa tarkastella uskonnonvapauden kautta, vai puheiden kohteiden kautta.

Kanava-lehdessä alkuaan julkaistu essee on luettavissa myös Suomen Kuvalehdessä otsikolla Päivi Räsänen ja homot – ”On vaikea ymmärtää, millä tavalla yhtä ihmisryhmää halventavien väitteiden esittäminen on uskonnonharjoitusta”.

Hallamaa muistuttaa Räsäsen olevan vaikutusvaltainen poliitikko, joka osaa hyödyntää taitavasti julkisuutta. Siltä pohjalta hän erittelee Räsäsen pyrkimyksiä viestiä siten kuin viestii; hän ei löydä Räsäsen avauksista pyrkimystä vuoropuheluun, ehdotuksia poliittisiin uudistuksiin eikä uskonnonharjoituksta - toisaalta Räsänen käyttää kilpenään sananvapautta, jonka suojasta hän toistaa homoseksuaalisuuden häpeällisyyttä ja homoseksuaalisten suhteiden syntisyyttä. Hallamaa tulee siihen johtopäätökseen, että Räsäsen tavoitteena on vahvistaa oman uskonyhteisön yhteenkuuluvaisuuden kokemusta ja omaa poliittista profiilia.

Hallamaa ottaa lähtökohdaksi kirjoituksessaan sen, että "Uskonnonvapauteen vedotessaan Räsänen sivuuttaa sen, että hänen levittämänsä leimaavat luonnehdinnat vahingoittavat niiden kohdetta, ja juuri sen vuoksi valtakunnansyyttäjä on käynnistänyt niistä tutkinnan". Hän lähestyy asiaa käsittelemällä rinnakkain argumentaatiota ja eristiikkaa - reilua ja epäreilua sanankäyttöä - totuudenmukaisuuteen pyrkimistä ja tavoitetta nujertaa toisin ajatteleva.

Räsäsen toiminta on päätymässä oikeuslaitoksen tarkasteltavaksi. Hallamaan mukaan oikeuslaitos joutuu mukaan kansanedustaja Räsäsen kannattajayhteisölle suunnattuun esitykseen selvittäessään, loukkaavatko julkaisut homoseksuaalien ihmisarvoa. Mikäli Räsänen tuomittaisiin, nähtäisiin tämä kannattajiensa keskuudessa vakaumuksensa puolesta kärsivänä marttyyrinä ja uskonsankarina.

Räsänen on jatkanut valitsemallaan linjalla. Radiokeskustelussa 60-vuotissyntymäpäivänsä jälkeen hän totesi, että ihmisen geeniperintö rappeutunut, eikä Jumala ei alunperin luonut ihmistä homoseksuaaliksi.

Onko sopivan keskustelun rajoja viisasta piirrellä leivättömän pöydän ääressä, vai olisiko parempi koetella käsitysten kestävyyttä toisin?

Sanomattakin lienee selvää, että väkivallalla uhkaamista tai väkivaltaan lietsomista ei pidä eikä saa sietää. Tällaista toimintaa tarkastellaan kuitenkin ensisjaisesti muiden lakien valossa kuin sananvapautta säätelevien pykälien. Mutta miten on muun laita? Missä menee raja? Mitä saa sanoa - ja toisinaan myös kuka saa sanoa? Pitääkö sallia puheenvuoroja, joista puheen kohteena olevat voivat kokea tulleensa loukatuiksi tai häväistyksi? Entä miten on epätoden ja jopa sellaiseksi erityisesti todistetun tiedon levittäminen? Jopa valheiden levittäminen?

Suomessa oikeus ilmaista itseään julkisesti on varsin laaja, mutta toisaalta on myös itsesensuurin historiaa. Yksilön suoja puolestaan on hyvin vahva, mutta joidenkin näkemysten mukaan kansanryhmän ei tarpeeksi vahva. Keskustelu sananvapaudesta on vellonut... aina. Sananvapauteen kuuluu myös vastuu, niin moraalinen kuin oikeudellinekin. Vastuutakin koskeva keskustelu on vellonut... aina. Aiheen historia on oma tarinansa.

Täkäläinen käsitys sananvapaudesta tarkoittaa etenkin ennakkosensuurin olemattomuutta - oikeutta ilmaista ja vastaanottaa tietoja ja mielipiteitä kenenkään sitä ennakolta estämättä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kenen hyvänsä olisi annettava oma viestintäkanavansa toisen hyödynnettäväksi, vaan lähinnä oikeutta perustaa oma viestintäkanavansa. Tietyn aseman hankkineita viestintäkanava-alustoja taas on perusteltua kohdella juridisesti ilman ja veden lailla: nautintaoikeus kuuluu yhtäläisesti kaikille.

Vastuuta sanotusta sananvapaus ei luonnollisestikaan poista - ei juridista eikä moraalista. Vielä vähemmän sananvapaus suo ilmaistulle jonkinlaista suojaa rankaltakaan kritiikiltä.

Nykyvellontaan kuuluu myös löyhästi määritellyn vihapuheen käsite. Toisinaan sen rajoja on pyritty ja pyritään etsimään oikeudessa. On myös esitetty näkemyksiä siitä, että väärän tiedon julkisen esittämisen pitäisi olla suorastaan rangaistavaa - ongelma kuitenkin on siinä, että oikeaksi olettamamme ei ole välttämättä tähtiin kirjoitettua: vaikkapa jokin uusi tieteellinen löydös voi muuttaa tulkinnan vastakkaiseksi. Lisäksi eräiden asiantuntija-ammattien nimissä annettuihin lausuntoihin puututaan tarvittaessa ammattikunnan sisältä.

Avoin keskustelu voi tilapäisesti normalisoida ikävältä tuntuvaa tapaa käsitellä jotain asiaa. Tällaisesta “kaltevan pinnan” mekanismin toimimisesta on tehty havaintojakin. Yhtäläisesti esiin nousevat kuitenkin perustellut vastahuomiot. Itse kiistelty asiakin arkipäiväistyy ajan myötä. Kenen etu lopulta on työntää ei-toivottu keskustelu vellomaan marginaaliin, jolloin siihen on hankalampi puuttua, mutta joka yhtä kaikki kylvää myrkkyä vaikutuspiirissään?

Homoseksuaalisuuden normalisoitumisprosessi on yksi asioista, joka on tullut värikkäiden vaiheiden myötä jokseenkin loppuunkalutuksi.

Kun kaikki ovat saaneet sanoa sanottavansa, on lopulta jäljellä kriittisimmänkin tarkastelun kestävä käsitys. Riittävä enemmistö ymmärtää ilmiön olemuksen. Kestävillä perusteluilla liikkellä olevan ei pitäisi olla huolissaan siitä, etteikö oikeus kerran voittaisi. Jos saa keinotekoisesti vain vaiennettua ikävän puolen keskustelusta, jää voitto pahimmillaan Pyrrhoksen voitoksi.

Kestävää muutosta toivovan olettaisi uskovan määrätietoiseen valistamiseen ja todennettujen tosiasioiden voimaan eikä lähtevän hakemaan sallitun ja ei sallitun keskustelun rajaa rikosprosessin kautta ja oikeuteen, perusteena jollekin mahdollisesti koituva mielipaha.

Huipputasolla pelanneen suomalaisen jääkiekkoilijan uran päättymisen jälkeisen kaapistatulon yhteydessä tuli esiin yksi syy kaapissaoloon: epävarmuus, erityisesti työmahdollisuuksiin liittyvä. Ajatus siitä, että voiko avoimuus omasta homoseksuaalisuudesta vaikuttaa heikentävästi sopimuksen saamiseen. Asia ei koske mitenkään yksinomaan jääkiekkoa, miesten joukkueurheilua tai urheilua. Maailma on samanlainen lähes kaikkialla työelämässä ja muissakin tilanteissa, joissa solmitaan sopimuksia ja pistetään ihmisiä paremmuusjärjestykseen.

Rovaniemeläisessä Team Lakkapää -lentopallojoukkueessa pelannut Chris Voth on kertonut, että häneltä oli aiemmin jäänyt seurapaikka saamatta seksuaalisen suuntautuneisuutensa vuoksi. Urheilumaailman ulkopuolelta esimerkkinä on Lapin Kansan päätoimittajaksi valitun Johanna Korhosen erottaminen, kun työnantajan puolella tajuttiin tämän seksuaalinen suuntautuneisuus.

Avoimuudella tai tiedolla homoseksuaalisuudesta ei välttämättä ole mitään vaikutusta työn saamisessa.

Esiin tulee kuitenkin jatkuvasti tapauksia, joissa vaikutuksia on ollut - eikä yleensä myönteisiä. Koska riski menettää homoseksuaalisuutensa vuoksi mahdollisuuksia on yhä olemassa, ovat pelot perusteltuja. Suomen kattavasta syrjintäsuojalainsäädännöstä sekä korulauseista ja yhdenvertaisuussuunnitelmista huolimatta voi mieleen hiipiä ajatus: voiko homoseksuaalisuus olla pisteitä laskeva tieto? Voiko tieto homoseksuaalisuudesta innoittaa homoseksuaalisuuteen kielteisemmin suhtautuvia hanakammin etsimään muita syitä jättää henkilö palkkaamatta?

Kun elämä heittelee ja esimerkiksi joutuu pakolla etsimään uutta leipäpuuta, voi jopa aiempi avoimuus seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuulumisestaan ja mahdollinen näkyvämpi hlbti-aktivismi tuntua sellaiselta historian taakalta, josta mielellään vaikenee - ja jota pyrkii ehkä pyyhkimään poiskin, jotta pienentäisi "riskiä" tulla nähdyksi myös tässä valossa.

Sellainen on ymmärrettävää, mutta samalla oire.

Konkretiaa toteutuneista mahdollisuuksista on esillä edelleen vähemmän kuin seksuaalisen suuntautumisen tai sukupuolivähemmistöön kuulumisen vuoksi vastaan tulleesta seinästä. Toistaiseksi Suomessa homoseksuaalisuuden "lasikatto" toki on ulkoministeriyden tasolla, mutta kuinka moni osaamiseltaan ylivoimainen on jättänyt leikin kesken?

Jos haluaa olla magneetti parhaalle osaamiselle, on syytä viestiä pysyvästi ja konkretiaa esiin tuoden siitä, että yhdenvertaisuutta edistetään aktiivisesti.

Vanhoillislestadiolaistaustainen keskustalaiskansanedustaja Pekka Aittakumpu (kesk) vihjaili haastattelussa, että seksuaalivähemmistöihin (sekä oletettavasti myös sukupuolivähemmistöihin) liittyvien yhdenvertaisuuskysymysten esilläpito voisi olla osatekijänä huolta viime aikoina herättäneessä huoltosuhdetta heikentävässä syntyvyyden laskussa.

- Voisi olla ihan hyvä tutkia, mitä vuosikymmeniä jatkunut homoseksuaalisten suhteiden ihannoinnin rummuttaminen mediassa on vaikuttanut syntyvyyteen, totesi Aittakumpu Uuden Suomen haastattelussa.

Epäselväksi jää, millainen prosessi tästä esilläpidosta johtaisi syntyvyyden laskuun. Lieneekö kyse oletuksesta, että se lisäisi homoseksuaalisuutta? Aittakosken mukaan "niistä suhteista ei luonnollisesti synny lapsia". Toisaalta monet seksuaalivähemmistöihin kuuluvat kyllä ovat vanhempia; hankkivat ja kasvattavat lapsia. Yhteiskunta vaan ei tätä tue aivan samalla tavoin kuin heterosuhteiden kohdalla, esimerkiksi hedelmöityshoitojen muodossa. Eikä esimerkiksi monivanhemmuutta ei tunnusteta juridisesti eikä käytännössä. Kaiken lisäksi Aittakumpu kertoi pitävänsä sukupuolineutraalia avioliittolakia "ihan hirveänä". Tämän instituution antaman tuenkin hän haluaisi poistaa sateenkaariperheiltä.

Surullista.

Samanlaista ristiriitaisuutta on ollut havaittavissa eräiden muidenkin vaikuttajien kohdalla: on huoli syntyvyyden laskusta, mutta tuki syntyvyyden lisäämiselle on hyvin valikoivaa. Syystä tai toisesta nämä vaikuttajat tunnustavat lähes poikkeuksetta voimakkaan uskonnollista maailmankatsomusta.

Kyse voi olla ymmärtämättömyyden, ennakkoluulojen ja pelkojen aiheuttamista johtopäätelmistä. On vaikea nähdä, että homorummutus vähentäisi syntyvyyttä.

Ehkä kyse on poliittisesta laskelmoinnista. Puolassa lähestyvien vaalien alla vallassa oleva Laki ja oikeus -puolue (PiS) on määrätietoisen oloisesti rakentanut seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen aseman parantamisesta kuvaa uhkana perheille. Kampanjointi hlbti-vähemmistöjä vastaan on lietsonut joitakin suoranaiseen väkivaltaankin. Katolisen kirkon valta Puolassa on suuri. Vanhoillisen uskonnollisuuden kyllästämässä maassa tällaisille uhkakuville on kaikupohjaa enemmän kuin varsin maallistuneessa Suomessa.

Tositelevisioasia Big Brother on esillä Ilta-Sanomissa. Tarkemmin BB-talossa asuvien Lauran ja Kevinin keskustelut ulkonäköpaineista ja ulkonäön kommentoimisesta. Kevin pukeutuu sekä BB-talossa että oikeassa elämässä myös mekkoihin ja näyttäviin korvakoruihin. Sinänsä molemmat esittivät perustellun ja asiallisen toiveen siitä, että ulkonäön sijaan heidät määriteltäisiin yksilönä. Kevin toivoo, että hänet nähtäisiin muunsukupuolisena eikä sukupuolen edustajana, mikä sekin on tietysti täysin ymmärrettävä toive.

- Mua ei kiinnosta esiintyä heteronormatiivisten ulkonäkösääntöjen mukaan ja kolonialististen kauneusihanteiden rajoissa, siteeraa Ilta-Sanomat Keviniä.

Mutta... Mitä ovat heteronormatiiviset ulkonäkösäännöt? Miten seksuaalinen suuntautuneisuus liittyy ulkonäkösääntöihin?

Eikö kyse ole paremminkin sukupuolistereotyyppisistä tai sukupuolinormatiivisista ulkonäkösäännöistä? Ja tietysti paikallisesta kulttuurista ja perinteistä - niin meillä kuin muuallakin.

Keskusta päätti lauantaina, että Katri Kulmuni johtaa puoluetta kesän 2020 puoluekokoukseen asti. Sipilä väistyi.

Kulmuni on hlbti-aihepiirissä keskustalaisittain liberaali. Myös vastaehdokas Antti Kaikkonen kuuluu avoimemmin asiassa ajatteleviin keskustalaisiin. Molemmat tukivat esimerkiksi avioliittolain uudistusta. Samoin molemmat ovat halukkaita uudistamaan translakia, mutta suhtautuvat varauksella siihen, että alle 18-vuotiaalla pitäisi olla oikeus korjata sukupuoltaan.

Kannatusalhossa rypevä puolue etsii keinoja kannatuksen nostamiseksi. Puolueen identiteetin keskeisin tekijä liittyy maaseutuun, ja se tyhjenee äänestäjistä ns. luonnollisen poistuman ja muuton kautta. Keskusta ei enää tunnu vastaavan tarpeeseen, ja oman mielenmaiseman mukaisesti vaihtoehdot ovat muualla.

Kulmuni ilmoitti tärkeimmän tehtävänsä olevan keskustan kannatuksen noston seuraavissa kuntavaaleissa.

Eikö kuitenkin pitäisi ajatella tai edes uskotella, että tavoitteet olisivat ylevämpiä kuin gallupluvut tai äänestystulos? Eikö noiden pitäisi olla lopputulemaa siitä, että linja ja toimintamuodot ovat pysyvämmin kohdallaan ja keskenään harmoniassa? Silti kerta toisensa jälkeen juuri kertaluontoinen vaalikampanjan onnistuminen tuntuu olevan suurin kliimaksin hetki lähes kaikille puolueille, vaikka kyse on vain populistisesta asioiden parhain päin selittämisestä ja kyseenalaisesti katteellisista lupauksista.

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvienkin olisi parempi elää myös suurten kaupunkien ulkopuolella, jos ilmapiiri olisi myötämielisempi. Tällaiseen voi puuttua myös politiikassa, vaikka laatimalla ohjenuoraksi kansallisen hlbti-strategian.

Helsingin Kaisaniemessä voi skeitata sateenkaaren väreihin maalatulla skeittirampilla.