Kauneuspilkku

Kävimme sateenkaarimessussa Alppilan kirkossa. paikalla oli ilmeisesti tavallista enemmän porukkaa (jopa niin, että ehtoollisviini taisi loppua). Ainakin minut paikalle houkutteli paitsi kirkon läheisyys myös halu kuulla Helsingin piispaa, joka saarnasi. Vastakorjattu Alppilan kirkko ei sinänsä tehnyt minuun vaikutusta, jotenkin minulla on ongelmia näiden modernien kirkkojen kanssa, ei tuu mitään fiilistä (lähinnä koulumainen) valkoisista tiiliseinistä ja lakatusta männystä.
Huomaan myös vierastavani ”uusia” jumalanpalvelusmuotoja: kulkueita (ankea), rauhantoivotuksia (teennäistä?) sekä seurakunnan kaikenlaisia välilauluja(Kun ei osaa lauluja) liturgian seassa. Ne ovat varmaan niitä keinoja, jolla seurakuntalaiset saavat osallistua aktiivisemmin jumalanpalvelukseen, ja varmaankin monet aktiiviset kirkossakävijät niistä saavatkin paljon.
Satunnaiselle piispan puheen kuuntelijalle riittikin siten hämmästeltävää. Itse saarna oli minusta hyvä, sanat taiten valittu, jokainen rivinväli varmasti pohdittu. Kukaan änkyrä ei mitenkään voisi siitä saarnasta tehdä valitusta. Varmaan pelkästään piispan läsnäolo ao messussa oli sinänsä raskauttava, kristillinen lähimmäisen rakkaus kun ilmenee niin monin tavoin.
Piispan puheesta jäi hyvä mieli, samoin koko messusta, voin poiketa toistekin. Sinänsä en ole kovin yhteisöllinen ja koenkin kaikenlaisen seurakunt- tai muun yhteyden lähinnä kiusallisena.
Joten ei liene yllättävää, että hiihtolenkillä, omassa ”metsäkirkossani” koen olevani lähempänä luojaani kuin näissä menoissa.

Nyt kun sitä on – lunta – mitä ihmettä kökin täällä sisällä koneen ääressä. Hiihtolenkki lumisessa metsässä on niin hieno, jotenkin näin illalla kun hiihtelee valkoisina kaareutuvien kuusenlehvien alla, olo on kuin olisi kirkossa tai muussa pyhässä paikassa. Niin paljon kun rakennustaiteesta tykkäänkin ja jaksan taloja ihastella, ei mikään ihmiskäden luoma voita luonnonihmeitä kauneudessa.
Viime aikoina on tullut revittyä ihan epätyypillisesti stressiä työpaikasta, organisaatiouudistus selkeästi nyppii. Tunnistan itsessäni sekä muutosvastarintaa että turhautumista siitä, että osa muutoksista on vain näennäisiä. Ärsyttää se, että julkishallinnon organisaatioon yritetään konsulttilähtöisesti soveltaa liike-elämästä kierrätettyjä oppeja, tai lähinnä terminologiaa. Tämän sumutusterminologian nimisissä sitten voikin tehdä ihan mitä vaan. Osittain työyhteisö menee uuteen uskoon eikä todellakaan ole se talo johon hain töihin pari vuotta sitten. Täytyy miettiä haluaako sitä jatkaa tai haistella jokos se itätuuli olikaan tulossa ja avata sateenvarjo ja pyrähtää seuraavan pestiin. Supercalifragilisticexpialidocious!

Perjantaina tuli pitkästä aikaa niin kiinnostava ohjelma telkusta, että jaksan jopa blogata siitä. tai siis satuin kerrankin huomamaan jotain worth while, varmaan sieltä tulee paljon muutakin mikä menee ohi. Joka tapauksessa ohjelma oli nimeltään valitut talot ja se kertoi rakennussuojelun lyhyestä historiasta maastamme. Alle tunnin ohjelmassa ei voida tietenkään käsitellä aihetta perin pohjin, mutta minusta jotain olennaista se onnistui kertomaan suojelufilosofian kehittymisestä maassamme viimeisen sadan vuoden aikana.
Ohjelman haastatteluissa tuli myös rakennussuojelijoiden ääni esiin ja arkkitehti Maija Kairamo valotti hienosti restauroinnissa tapahtunutta suurta muutosta. Kun vielä 1960- ja 1970 luvuilla kirkot pyrittiin palauttamaan, johonkin oletettuun alkuperäisasuunsa siten, että kaikki mahdolliset myöhemmät tyylikerrostumat poistettiin, niin nykyään lähdetään siitä, että rakennuksen koko historia saa näkyä. Tästä tulee mieleen ihmisen ikuiseen nuoruuden ihannointi ja kuinka toiset yrittävät hävittää itsestään eletyn elämän jäljet.

Ohjelmassa tuli esiin myös ne yyst, jotka johtivat sotien jälkeen kaupunkiemme ja taajamiemme purkuvimmaan ja toisaalta siinä huomioitiin sodan jälkeen rakennettu ympäristö nykyisenä suojelukohteena. Miten suojella moderni lähiö, niin että se säilyttää alkuperäisluonteensa, mutta että ilmiselvät rakennustekniset virheet korjataan?
Ohjelma oli avausjakso sarjalle suojele minut, jossa käsittääkseni nostetaan esiin suojelun tarpeessa olevia rakennuksia ja ympäristöjä. Milloinkahan me ymmärrämme, että kulttuuriympäristön suojelu on tärkeää ja kuuluu meille kaikille? Siis sen oman ympäristömme säilyttäminen, jossa asumme ja elämme. Sitä ei saa jättää vain museoihmisten ja kaavoittajien asiaaksi.

Nykyihmisen voimattomuus normaalien sääilmiöiden, kuten lumi Suomessa, ärsyttää. Minua ei siis ärsytä se, että on lunta. Kuulun niihin, joiden mielestä lumi ja pakkanen ovat normaalitalvea meillä päin ja tihkusade ja musta maa poikkeuksia. Kyllä jo, runsas lumen tuloa on sotkenut helsinkiläisten elämää, mutta onko vikaa myös meissä helsinkiläisissä? Ei muualla maassa ole julistettu lumisotia runsaslumisina talvinakaan. Vaikuttaa, että ilmastonmuutospuheet ovat lyöneet itsensä niin hyvin läpi pääkaupungissa, että mahdollisuus lumentuloon suuressa mittakaavassa on tuntunut niin pieneltä, että siihen ei ole varauduttu. Ja siitähän kyse on – varautumisesta. Mutta nyky-yhteiskunta tuntuu muutenkin elävän kädestä suuhun ja kuin viimeistä päivää. Kaikki ns. tyhjät on leikattu pois, oli sitten kyseessä henkilöstö, kalusto tai määrärahat. Ainoa mihin löytyy määrärahoja on tietotekniset hankinnat ja konsulttipalvelut. Niillä vaan kun ei lunta saa siirretyksi.
Uusavuttomuus on jo osa yhteiskuntaa ja esim. varusmiehiä pitää opettaa pukemaan. Käsityötaito ja ruuanlaittotaitohan on unohtunut jo pari sukupolvea sitten, korkeintaan niitä harrastetaan, mutta vain sen vuoksi, että voi kertoa kavereille tekevänsä jotain erikoista, kuten ruokaa.
Ikävää on tietysti se, että katolta, huom. ei taivaasta, tippuu jäätä ja ihmisiä kuolee. Mutta siihenkin voi varautua, jo talojen suunnitteluvaiheessa. Mutta mitä kauemmas etäännymme luonnosta, sen haavoittuvaisemmaksi sille tulemme.

Uusi koti lähellä keskustaa vain 10 minuutin kävelymatkan päästä työpaikalta. Miten se onkaan thenyt hyvää. Moni asia tuntuu nyt taas luontevalta, mahdolliselta, helpolta. Mikä on oikein hyvä asia, sillä töissä asiat alkaa olla aika hektisiä. Organisaatiouudistus keskellä muuta kiirettä tuntuu vievän kaikki mehut. Siksi on kivaa kun tietää, että home sweet home on ihan nurkan takana.
Ja mikä koti! Kiinteistön välittäjä maalailisi itöisen kantakaupungin helmi, korkeat huoneet luovat tunnelmaa, jonka talvi-iltoina kruunaa takka.
Kyllä, all this ja mukavat naapurit myös. Itselle kokemus on aivan uusi, asua kaupungissa 1 kerroksessa. Taas olen onnistunut murtamaan yhden ennakkoluuloni, tähän asti on pitänyt olla ylin kerros. Tämä onkin kätevää ja ei niistä ohikulkijoista ainakaan vielä ole ollut riesaa.