Kauneuspilkku

Olen nyt katsellut pari jaksoa sarjasta ”suomi on ruotsalainen”. Joku siinä tökkii enkä tarkoita provoa otsikkoa. Sarjan juontaja-toimittajasta tulee sellainen vaikutelma, että hän ikään kuin ylimielisesti haluaa sormi pystyssä opettaa suomenkielisiä suomalaisia kunnioittamaan ruotsalaisia, ruotsinkieltä jne.
Jotain kovin negatiivista, omahyväistä ja ylimielistä välittyy tästä henkilöstä. Koen myös ongelmalliseksi koko käsitteen ruotsalainen tässä yhteydessä. Minusta sitä ei mitenkään erityisesti määritellä. Ohjelmassa mm. sanotaan, että Suomen vaakunassa esiintyvä leijona on tullut Ruotsista, mutta entä mistä se tuli Ruotsiin? Monet muutkin asiat, joita esitellään ruotsalaisina, ovat yleiseurooppalaisia asioita kuten vaikkapa latinalaiset aakkoset ja toki ne tulivat täälläkin käyttöön, kun alue liitettiin katolisen kirkon piiriin.
Koko tämä nationalistinen suomalainen, ruotsalainen kansallisuuskäsite, istuu todellakin huonosti aikaan, jolloin kansoja ei nykymielessä ollut, jolloin yhteiskunta perustui syntyperän mukaisiin säätyihin. Toki nykyisen Suomen alueesta Ruotsissa voidaan sellainen erottava tekijä löytää kuin kieli, ja suomen kielen asema ei ollut valtakunnassa kovin hyvä. On hyvä muistaa, että suomensukuistakieltä on kirjoitettu jo paljon ennen agricolaa kyrillisin kirjamin, joten lännestä tulleet valloittajat eivät ole olleet mitenkään automaattisesti korkeammalla kulttuurisella tasolla.
Historiassa kävi miten kävi, Suomi on tänä päivänä sellainen maa kuin on, kielemme on todellakin ehkä suurin erottava tekijä Ruotsista. En vaan oikein ymmärrä tämä sarjan käsittelytapaa, yhteisen menneisyyden esittelemiselle sinänsä on varmaan tilaus, koska monilta tuntuu historia olevan aivan hukassa. Miksi YLE tekee sitä yhtäaikaisesti peräti kahden sarjan voimin (kuninkaittemme jäljillä ja tämä) on outoa.

Ihanaa kun tajuaa, että kaikesta ei tarvitse tai voi olla mielipidettä. tai anakaan sitä ei tarvitse sanoa. Niin kuin vaikka adoptio ja hedelmöityshoidot. Ihan sama. Jonkinlaisen besserwisser-maailmanparantaja sukuperinnön omaavana olen niin tottunut, että aina pitäisi olla sanomassa jotakin. Ei tarvii. 30% suomalaisista ei edes äänestä ja silti pysyvät hengissä.

Vuosi vaihtui Tonava kaunoisen ja Radetzky –marssin tahtiin niin kuin monta kertaa ennenkin. Tai oikeastaan vuoden ensimmäiset tunnit meni kotona ystävien kanssa keskustellessa rai-musiikin tahdissa ja sen jälkeen ihmetellessä, miten kaverit pääsisivät kotiinsa.
Workman publishingin kalenterista loppui sivut, mutta jostain syystä, en ajatellut, että se merkkaisi maailman loppua, vaan hain kaupasta uuden.
Jumalan sinaukset jäi kuulematta, lopetin niiden jorinoiden kuuntelun jo edellisen siunailijan aikana. Sinänsä tällainen uuskonservatiivisuuden nousu on kummalista, mutta ei yllättävää. Ehkä tämäkin siunalilija saa nobelin tai jotain muuta hienoa.
Hesarin kuukatisliiteestä sai monenlaista knoppitietoa, esimerkiksi sen, että 86% suomalaisista ei äänestänyt maamme suurinta puoluetta.
Keski-iän kriisi varmaan pukkaa päälle, koska yhä useammin huomaa pohtivansa, mitä sitä elämältään oikein haluaa?