Kauneuspilkku

Ilmastonmuutoksesta tai sen hidastamisesta tai siihen varautumisesta on tullut jo lähes pakollinen asia kaikessa mahdollisessa toiminnassa. Esim. viranomaistoiminnassa kaikilla sektoreilla vaaditaan myös toiminnan ilmastonvaikutusten analyysia ja suunnitelmia. Tämä on hyvä asia, mutta miten tämä mahtaa näkyä käytännössä.
Jo pidempään minusta on tuntunut, että monet ml itse ovat huolissaan kehityksestä, mutta se ei juurikaan kanavoidu toiminnaksi. Hesarissa oli taannoin pieni juttu siitä ,miten itse asiassa ihmiset ovat alkaneet lipsua jo ilmastotalkoista eivät enää esim. kierrätä ja lajittele jätteitä niin paljon kuin vuosi sitten. Myöskään julkisen liikenteen käyttäminen ei ole yleistynyt ja kuluttamista ei yleensäkään ohjaa ilmasto/ympäristö arvot, vaan ihan muut kriteerit. Tämä siitä huolimatta, että esim. suuri osa suomalaisista on huolissaan ilmastonmuutoksesta.

Mitä kansalaiset edellä sitä valtionjohtajat perässä? Pohjoismaiset kuningashuoneet ainakin Ruotsissa ja Norjassa ovat viime vuosina profiloituneet aktiivisesti ilmastokysymyksissä. On syntynyt vaikutelma, että varsinkin kruununperijät ovat innokkaasti mukana kestävään kehitykseen tähtäävissä projekteissa. Ja hyvä niin, koska mitäpä muuta virkaa kuninkaallisilla olisi kuin tukea erilaisia yleistä hyvää edistäviä asioita.
Siksi hämmästytkin tieto sitä, että kun Ruotsin kuningaspari tarjoaa valtiovierailulla ollessaan illallisen tuodaan KAIKKI illallisella tarvittavat asiat kotimaasta. Lentokoneella tietysti. Ideana on, että kaikki olisi niin kuin kotona Ruotsissa. Eli pöytähopeat, lasit, lautaset, lautasliinat, kukat, tietysti ruuat, henkilökunta, tarjoiluastiat jne. lennätetään Ruotsista vain yhtä iltaa varten.
Taitaa kruununprinsessan pohdinnat siitä, että valitseeko kotimaassa junan tai lentokoneen olla aika turhia, jos vanhemmat touhuaa tuolla lailla.

Ja vaikka kuningashuoneista voidaan olla montaa mieltä, ne kuitenkin näyttävät jonkinlaista esimerkkiä paitsi muulle maailmalle myös oman maan kansalaisille. Enkä usko, että tasavallassakaan välttämättä asiat on sen paremmin.

Luin sattumalta Museoviraston sivuilta keruuarkiston Koulun joulujuhla -kyselyä. Kyselyssä oli parisenkymmentä kysymystä, joilla kartoitettiin kaikkea joulujuhlaan valmistautumisesta aina itse juhlan jälkitunnelmiin. Suurin hämmästykseni aihe ei ollut se, että kysely oli päättynyt jo viisi vuotta sitten: ilmeisesti mitään uudempaa ei ollut tarjolla, joten se oli jäänyt roikkumaan viraston sivuille. Itseäni enemmän hämmästytti se, että en oikeastaan muistanut juuri mihinkään kysymykseen vastausta.
Muistan, että oli joulujuhlia, mutta mitä minulla oli niissä päällä (arki/juhlavaatteet), kävinkö ennen juhlaa parturissa, mitä ohjelmaa niissä juhlissa oli, ruokaa tms.?
Kaikkeen voisin toki lonkalta heittää vastauksen: juhlavaatteet, koska äitini on aina ollut tarkka siitä, että juhliin pukeudutaan "oikein". Samasta syystä minut olisi viety parturiin, ohjelmassa olisi ollut ainakin joulukuvaelma (josef, maria, paimenet enkelit ja muovivauva) ja tanssiesityksiä ja musiikkia ja olen varmasti iste ollut osana kaikkia näitä sekä riisipuuroa ruokana.
Mutta nämä eivät ole muistikuvia lapsuuteni joulujuhlista, vaan aikuisen päättelyketjun tulosta. Muistan kyllä lapsuudestani yhtä sun toista, onneksi, sillä olen välillä miettinyt kuinka paljon kohtalaisen runsas nuoruusikäinen alkoholin käyttö on vaurioittanut pääkoppaani. Olen itse asiassa aina kuvitellut, että minulla on paljon muistoja erilaisista asioista, mutta kun tällainen kysely tupsahti silmien eteen, tajusin kuinka valikoiva ja fragmentaarinen asia muisti onkaan. Se ei tarkoita, että muistaisi vaan ne asiat, jotka haluaa muistaa, muistiini on syöpynyt myös runsaasti epäonnistumisia, pettymyksiä ja asioita, joita en olisi saanut tehdä.

On asioita, joita länsimaissa ei saa kritisoida. yksi on Israelin valtio. Yhä vieläkin holokausti lyö leimansa sihen miten Israelin valtioon suhtaudutaan. Se miten Israelissa kohdellaan palestiinalaisia on täysin verrattavissa siihen miten eri vähemmistöjä kohdellaan maissa, joihin USA ja Nato tekee sotilaallisia interventioitaan. Mutta koska Israelin valtio on syntynyt nk. länsimaiden huonon omantunnon ilmauksena, eivät ne puutu myöskään Israelin toimiin. Se, että Israelia kritisoi Iranin presidentti ei todellakaan helpota palestiinalaisten asemaa länsimaiden silmissä. Sen sijana yhdenkään eu-maan päämies ei kritisoi israelilaisten toimia. Ei vaikka Israelissa itsessäänkin on syntynyt kansanliike palestiinalaisten paremman kohtelun puolesta.
Se, mitä tapahtui Hitlerin Saksassa on jotain mitä ei voi mikään korjata, nyt pitäisi kuitenkin osata välttää ne virheet ja puuttua aktiivisemmin tilanteeseen. Hitlerin Saksakin sai syntyä pitkälti länsimaiden tuntiessa syyllisyyttä I. maailmansodan jälkeisestä rauhasta ja sen seurauksesta Saksalle. Niinpä uhreista tuli tappajia, tämä kehitys pitäisi pystyä estämään nyt.

Pääsiäispyhät meni noroviruksen tai vastaavan kourissa. Ja vaikka se ei iskenytkään ihan kuin salama kirkkaalta taivaalta, niin isku tuntui kyllä korkeajänitysmäisissä miljoonassa voltissa. Maatessani nestehukasta horkassa täristen kolmen peiton alla, tuli mieleen lapsuuden sairastelut ja äiti. Tunsin olevani jälleen pieni poika, joka kaipaa hoivaa ja hellyyttä. Kun sitten taas jouduin ryntäämään vessaan ties monettako kertaa, tunsin itseni todella vanhaksi ja raihnaiseksi. Ajattelin, että ole yhtä aikaa lapsi ja vanhus. Keski-ikäinen minäni, tuo suorittaja ja välillä kaikkitietävä - oli tipotiessään. Tuntui kuin kaikki kokemani tunteet olisivat yhtäkkiä olleet samaan aikaan läsnä - myös sellaiset, joita en vielä ole oikeasti kokenut. Ehkäpä ne ovat minussa, odottaen hetkeä, jolloin niitä tarvitsen. Mietin , että ikä on todellakin lähinnä tunnetila. Vuosista ja numeroista huolimatta voi samakin ihminen tuntea itsensä pieneksi lapseksi tai vanhukseksi ja melkeinpä yhtä aikaa. Ja kuitenkin hetken päästä rationaalinen keski-ikäinen muistutti, että minun täytyy vain pystyä juomaan tarpeeksi, jotta kehoni saa edes jotakin nestettä...Mutta ihmisen iättömyys, kyky tuntea eri-ikäisten ja eri tilanteissa elävien ihmisten tunteita, empatia, toivottavasti sitä esiintyy muulloinkin kuin sairasvuoteella.

Niin ravistuttava kokemus kuin tauti fyysisesti olikin, se oli myös henkisestikin ravisteleva. Ehti ajatella niin paljon niinä hetkinä, kun koko vähäistä energiavarantoa ei tarvinnut käyttää välttämättömimpiin toimintoihin, kuten hengittämiseen. Tuli mieleen keskitysleirit ja se, miten tuossakin kunnossa ollut keskitysleirin vanki kampesi itsensä pakkotyöhön, teki mitä vaan, jotta ei joutuisi varmaan kuolemaan. Se, että minut olisi viety kaivamaan ojaa taudin pahimmassa vaiheessa, tuntuisi täysin käsittämättömältä ja epäinhimilliseltä ja juuri niin kuitenkin tapahtui ja varmasti tapahtuu yhä. Siksi onkin täysin mieletöntä, että löytyy niitä, jotka kieltävät holokaustin ja väittävät sitä keksityksi. Paitsi, että nämä ihmiset pilkkaavat holokaustin uhreja he pilkkaavat kaikkia kansanmurhien uhreja - menneitä, nykyisiä ja tulevia. On jotenkin kummalista, miten paljon pahuutta maailmaan mahtuu, silti toivo elää. Siitä, että kaikki kokisimme, että tarvitsemme toisia huolehtimaan itsestämme; kukaan ei ole huolenpidon ja hoivan ala- eikä yläpuolella. Tarpeemme vaan ovat eri aikoina ja eri elämänvaiheissa erilaisia.

Miten sanoa vanhalle ystävälle tai kaverille, johon ei ole pitänyt yhteyksiä vuosiin, että ei oikeasti kiinnosta.
Postista tulla tupsahti synttärikutsu ja koska siinä toivottiin ilmoitettavan esteestä (huom. ei saapumisesta) niin ajattelin, että on hyvien tapojen mukaista ilmoittaa, että ei ilmesty paikalle. Tein sen mahdollisimman niukoin sanankääntein, toivoen, että tähän viestiin ei tulisi mitään vastausta.
No tietysti tuli. On ikävää, kun huomaa, että on kohdellut jotain ihmistä epäreilusti, ikään kuin vähän kadonnut ilman syytä. Itsekin välillä miettii ihmisiä, jotka ovat samalla lailla etääntyneet. Mutta jokin alitajunnassa neuvoo olematta sen aktiivisempi heidän jäljittämisessään, niin molemmat välttyy ikäviltä tilanteilta. Minua ei nykyisellään toki ole vaikea jäljittää, puhelinnumerolla näyttää löytävän kartan ja jopa ilmakuvan kotitalosta, että helpostihan meikäläisen löytää. Pelkästään googlettamalla löytyy paljonkin perille vieviä linkkejä.
Kun ei ole mitään mitä enää haluaisi kuulla eikä sanottavaa eikä oikeasti kiinnosta tietää mitä hänelle kuuluu, mutta sen sanominen tuntuu olevan mahdotonta.

fortumin johtajine palkat ja bonukset on jotain mitä ei tavallinen humanisti ymmärrä, mutta toisaalta en edes halua käyttää energiaani niiden pohtimiseen. Ihmetyttää vaan, että poliitikot antavat ymmärtää, että kaikki on tapahtunut heidän tietämättään. No ei varmasti ole, mutta kuka nyt tuollaisesta haluaisi ottaa vastuuta.

Politiikka tuntuu muutenkin olevan tilassa, jossa tärkeintä on muutos. Valtiolla puhutaan tulosohjelmasta, mutta samaan aikaan kaikki mahdollisesti saatava säästö hukataan järjettömiin alueellistamisprosesseihin. Koska hallitusohjelmassa on linjattu x työpaina siirrosta pois pääkaupungista, näin on myös tapahduttava. Samalla kun ministeriöissä villakoiran innolla etsitään sopivia pieniä - tai vähän isompiakin - virastoja alueellistettavaksi, kuvitellaan ilmeisesti, että nämä pakkosiirrot työttömyysalueille generoisivat talouskasvua. Tai miksi siirtovirastojen työntekijöiltä tiedustellaan perhene yhteenlaskettuja tuloja? Ikään kuin x. määrän potentiaalisen siirtyjien puolisot toisivat omat verorahansa Turkuun, Vaasaan tai Savonlinnaan tai mihin näitä siirtoja nyt kaavaillaankin. Kun totuushan on vallaan muuta. Jos joku ylipäänsä siirtyy viraston perässä, jää perhe usein asumaan kotiinsa. Tällä meiningillä ei saada lisää työpaikkoja "alueille", vaan ainoastaan epämotivoituneita työntekijöitä. Tuhlataan järjetön määrä resursseja ja rahaa pelkkiin selvityksiin ja selvitysten selvityksiin - kaikki pois normaalista työstä. Puhumattakaan siitä kun itse siirto tapahtuu. Mutta hei, kysehän on vain aluepolitiikasta.

En sinänsä vastusta alueellistamista, jos se oikeasti edistäisi jotkain muuta kuin kepun puoleohjelman toteuttamista.