Kauneuspilkku

Sairaana on aikaa ajatella. Päällimmäisenä on tietysti se, että toivottavasti paranee nopeasti. Kun tauti on vähän oudompi eikä ihan normaali flunssa alkaa miettiä, että mitä hittoa tämä on? Sitten ajattelee, että on aika onnekas kyllä, että elämä ei ole jatkuvasti tällaista kivun ja säryn kanssa elämistä. Särkylääke turruttaa kyllä kivun, mutta ei poista sen aiheuttajaa. Entä jos pitäisi käyttää särkylääkkeitä päivästä toiseen, vuodesta toiseen? Miltäköhän elämä silloin tuntuisi? Tuntuisiko se enää miltään? Turruttaisiko kipulääkkeet lopulta muutakin kuin kivun?
Olisiko sitä silloin positiivinen? Ja mikä olisi vaihtoehto- jättää lääkkeet ottamatta? Kuinka paljon toisilta voisi odottaa ”joustamista” siksi, että itsellä on kipuja ja paha olla? Kuinka paljon kiukuttelua ja huonoa käytöstä voisi laittaa kivun ”piikkiin”?

Terveenähän sitä ajattelee, että ei sairaus saa olla tekosyy sille, että työkaveri esim. kiukuttelee koko ajan. Mutta se on aika helppoa todeta, kun itsellä ei ole niitä kipuja jatkuvasti vihlomassa. Terve ihminen tietysti ajattelee, että sairaan ihmisen paikka ei ole työelämässä, mutta entä jos tämä ihminen haluaa tehdä työtä? Entä jos se on hänelle se ainoa tekijä, joka pitää hänet käynnissä?

Loputtomiin ei ympäristö kuitenkaan pysty ymmärtämään ja antamaan anteeksi, siksi on hyvä, että lääkkeitä keksitään ja kehitellään. Ja meille muille tekee aina välillä ihan hyvää sairastaa flunssa. Jollei se lisäkään vastustuskykyä niin toivottavasti empatiaa.

Täytyypä ottaa takaisin taannoista mielipidettä. Tänään Suomalaisuuden päivänä Helsingin sanomat oli julkaissut Suomalaisuuden Liiton pj:n kirjoituksen mielipidesivuillaan. Suomalaisuuden liitto näyttää tulleen 2000-luvulle ennen minua ja on valmis keskustelemaan kielipolitiikasta ilmeisen kiihkottomasti ja asialinjalla. Oma käsitykseni Liitosta oli vanhentunut. Sen siitä saa kun ei tarkista faktojaan. Minuakin kiinnostaa miksi kielipoliittinen keskustelu halutaan vaieta, kun suuri osa kansasta haluaa poistaa pakkoruotsin? Tämä on taas ehkä osa jotain suurempaa kulissien takaista lehmänkauppaa, jota koko ajan käydään.

Tänään olen menossa koulutukseen Mikkeliin. Olen asunut koko ikäni vain kahdessa kaupungissa rannikon lähellä. Se ensimmäinen oli pikkukaupunki ja tämä toinen on nyt sitten Helsinki. Tässä kohtaa elämää olen asunut jo pitemmän aikaa Helsingissä.
Siksi kaikki kokemukset muista kaupungeista perustuu lyhytaikaisiin käynteihin. Yleensä kaikki paikat ovat minusta viihtyisän oloisia. Varsinkin jos ensi kokemukset ovat olleet hyviä niin kaupunki pysyy mielessä sellaisena ”tuolla voisin asua" -paikkana.
Mikkeli teki aluksi vähän tympeän vaikutelma, mutta kun olen siellä käynyt jo useamman kerran puolen vuoden aikana, se alkaa vaikuttaa ihan kivalta paikalta. Omakotialueita aivan keskustan tuntumassa Mukavia viiskytluvun taloja, isoja puutarhoja ja rauhallisia katuja.

Taidan olla sellaisessa elämävaiheessa, että omakotilato pikkukaupungissa tuntuu tosi houkuttelevalta. Vaan mitenköhän pienemmillä paikkakunnilla miespariin suhtaudutaan? Joutuisikohan sitä naapuruston silmätikuksi? Julkkisstailaaja kertoi taannoin, miten hänen kotiinsa oli murtauduttu ja tuhottu ja sotkettu paikkoja. Tämän jälkeen oli vielä lentänyt kivi ikkunasta. Voisiko näin käydä meillekin?

Jatkan pohdintaa junassa, jonne pitääkin kohta lähteä.

Välillä miettii, että menikö se elämän huippuhetki jo? Ja milloinka se olisi ollut? Joka tapauksessa se liittyy Nassuun.
Oliko se silloin kun tavattiin ekan kerran?
Tai silloin kun rekisteröidyttiin maistraatissa tai rantakalliolla kevättalven hohteessa, kun saatiin siunaus?
Tai oliko se viime kesänä kun oltiin telttaretkellä? tai tänä aamuna, kun tassuttelin unisena keittiöön, jossa Nassu oli laittanut kaiken valmiiksi. Ja vielä helli ja piti huolta.

Ei näistä voi valita, tuntuu, että niitä hetkiä on paljon, ihan arkisia ja pieniä kuin juhlallisiakin.

Elämäni huipulla

Vaikka pakkasta on ulkona ihan reilusti, käy ensi kesän suunnittelu kuumana.
Ollaan ajateltu vuokrata talo tai asunto yhden ystävän kanssa kolmistaan Espanjasta pariksi viikkoa. Sinänsä homma ei ole mahdoton: portaaleja ja asuntoja kyllä riittää. Tosin kun rajattiin alue aika tarkkaan Pohjois-Espanjaan, niin tarjontakin supistui kohtuulliseksi.
Tuntuu, että minä olen kaikista valikoivin meistä kolmesta ja siksipä saankin suorittaa esivalintatyön. Vaikka kyse onkin vaan kahden viikon loma-asunnosta, niin tiedän, että olisin pettynyt, jos joutuisin kuuntelemaan naapurien melua (tappelua, bailausta, lasten kitinää, tms.). Siksi olenkin päätynyt esittämään raadille vain ”talo” vaihtoehtoihin. Kun vielä lisätään se, että mieluummin meri lähellä kuin kaukana ja kauppaankaan ei tarvitsi olla hirveä matka, niin johan saa tarpeen vaativan valintatehtävän.

Eilen ehdin jo närkästyä eduskunnan pääsihteerin ehdotuksesta, että presidentinvaalit pitäisi siirtää eduskunnalle. Vaikka tämän virkamiehen tarkoitus oli varmaankin ensisijaisesti korostaa eduskuntainstituution valtaa presidentti-instituution kustannuksella, tuli kuitenkin sellainen olo, että kansaa taas halutaan aliarvioida. Kansan mielipidettä ei haluta kansanäänestyksillä turhaan kysellä, ja parempihan se ehkä onkin, koska kansa saattaa äänestää väärin.
Onneksi suurimpien puolueiden puoluesihteerit olivat eri mieltä, jätetään sentään se hupi, että saadaan äänestää presidentinvaaleissa.

Kiinnostavaa muuten oli eilen ajankohtaisessa kakkosessa: Viro kokeilee nettiäänestystä. Suomessahan ylpeillään aina miten me olemme edelläkävijöitä, mutta ainakin tässä asiassa Viron on mennyt kovaa ohi. Samoin digi-TV uudistuksen Viro hoitaa meitä mallikkaammin – siellä siirrytään suoraan ns. teräväpiirtojärjestelmään ilman turhia välivaiheita.
Tämä selvisi lehteä lukemalla. samalla selvisi se, että tulimme ilmeisesti hankkineeksi todella typerään aikaan digiboksin. Olisi vaan kannattanut odottaa sitä teräväpiirtotekniikan tulemista, vaikka muutama kuukausi olisi sitten ollut telkku kokonaan pimeänä. Mutta tietämättömyydestä saa maksaa. Siksi kait yritän nyt paneutua noihin taloihin espanjassa, että olisin jotenkin perillä asioista.

Pieniä ovat onneksi minun murheeni. Tosin ärsyttää tässä digimeinigissä se, että hirveä määrä laitteita vanhentuu tosin nopeasti - mihin ne kaikki päätyy, voiko niitä hyötykäyttää mitenkään?

taidan olla kovaa vauhtia tulossa känkkäränkkä-Ukoksi. Oikeasti olen kyllä useimmiten hyvällä tuulella, jotenkin onnistun kirjoittamaan happamasti valituksia.

Tuli eilen nähtyä The Queen. elokuva kertoo pääasiassa yhden viikon tapahtumista elokuussa 1997. Viikosta, jolloin prinsessa Diana kuoli Pariisissa ja jonka päätteeksi tulivat hautajaiset.

Nyt täytyy sanoa, että olen aina ollut kiinnostunut kuninkaallisista: ehkä juuri kuninkaallisten takia ryhdyin opiskelemaan historiaa. Osaan vieläkin ulkoa erilaisia dynastisia sukulaisuussuhteita ja muistan kaikenlaisia anekdootteja kuninkaallisten elämästä. Se, että historian opsikelu oli kuitnekin jotain ihan muuta on sitten toinen tarina…

Joka tapauksessa, minusta elokuva oli kiinnostava. Jos et ole nähnyt filmiä niin yritän olla paljastamatta juonta.
Elokuvassa tuli hyvin esiin se, miten julkinen henkilö, jolta odotetaan tiettyjä asioita on myös yksityishenkilö, jolla on tunteet ja oma käsitys oikeasta ja väärästä.
Erityisen kiinnostavaksi asia tulee, kun tämä henkilö on kasvatettu kätkemään tunteensa ja noudattamaan etikettiä, jota hän pitää ikivanhana. (Tosiasiassa suuri osa hovin noudattamista seremonioista ja tavoista luotiin vasta 1800-luvulla, mutta niille annettiin ”muinainen” status ja luultavasti kuningashuoneen jäsenistä suurin osa kuvittelee niiden periytyvän satojen vuosien takaa.)
Elokuva kertoo vanhenevan ihmisen tietynlaisesta kyvyttömyydestä ymmärtää uudenlaisia vaatimuksia, sitä, että hänen pyhinä pitämänsä arvot ja toimintatavat eivät olekaan enää yhteisiä ja kunnioitettuja.
Höpönassu ja mukana ollut ystävä olivat ehkä vähän pettyneitä. Kummankaan mielestä elokuva ei olut mitenkään huippu kiinnostava, vaikka kehuivatkin näyttelijäsuorituksia. varsinkin ystävän mielestä koko homma oli jotenkin lattea ja yksiulotteinen.
Tietyllä tavalla olen samaa mieltä, mutta sitten ajattelin, että ehkä myös kohteet ovat yksiulotteisia, ehkäpä latteus tulee kohteista?
Elävien tai hiljattain edesmenneiden ihmisten esittäminen on mielestäni vaativaa, koska paitsi henkilöillä itsellään ja heidän lähipiirillään melkein kaikilla on käsitys kuningatar Elisabethista, kuningataräidistä, Edinburghin herttuasta, prinssi Charlesista, Tony Blairista ja tietysti Dianasta. Elokuvan ei ollut tarkoituskaan murtaa myyttejä, ainakin niin luulen. Toisaalta sen ei olut tarkoitus luodakaan niitä eikä pönkittää establismenttia. Antaapa yhden näkökulman yhteen tiettyyn hetkeen, jolloin ympäri maailmaa ihmeteltiin brittihovin reaktiota Dianan kuolemaan.

Martinin blogaus, jossa hän tuskaantui ruotsinkielisen palveluun puuttumiseen tai heikkoon laatuun kirvoitti pienen keskustelun välillemme.

Tällä hetkellähän Suomi on virallisesti kaksikielinen maa, jossa ainakaan toistaiseksi ei edes pohdita ruotsin kielen aseman muuttamista. Ns. ”pakkoruotsista” puhutaan kuitenkin säännöllisesti ja pakollinen toisen kotimaisen kielen ylioppilaskirjoitus on taidettu jo poistaa. Kaikki kuitenkin lukevat molempia kotimaisia kieliä halusivat sitten tai ei.
Kun kaikkea tehostamista vaaditaan yhteiskunnan eri tahoilla ja keskustellaan säästötoimenpiteistä, niin onkohan kukaan laskenut, paljonko rahaa kuluu koko kansan pakolliseen kaksikielisyysopetukseen, koko valtionhallinnon (osittain myös kuntien) näennäiseen kaksikielisyyteen kaiken mahdollisen käännättämiseen molemmille kielille jne. ?
Suhteessa tuloksiin nähden varmasti aika paljon.
Keskimääräinen suomenkielinen henkilö ei hirveän hyvin toista kotimaista osaa eikä haluakaan. Ja siinä on sekä seuraus että syy.

Poliitikot ovat liikuttavan yksimielisiä siitä, että maassa tulee olla kaksi virallista kieltä. Asia ikään kuin nähdään siten, että joko ruotsi on virallinen kieli tai sitten se häviää maastamme kokonaan. Itse en ole ihan vakuuttunut. Miten olisi vaikka vähemmistökielen asema, mikä kuvastaisi todellisuutta paljon paremmin? Tietyt oikeudet taattaisiin palveluihin omalla kielellä, mutta ilman ehdotonta vaatimusta että Hangosta Utsjoelle valtion viranomaisten tulee osata molempia kieliä.
Käytännössähän muutos ei merkitsi muuta kuin de facto tilanteen tunnustamista. Jo Paasikivi sanoi, että kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen.

Suomenruotsalainen kulttuuri ei katoaisi mihinkään, sen tukipylväät Svenska Litteratur Sällskapet ja Kulturfonden pitävät kyllä kulttuurin pystyssä. Åbo Akademi ja Hanken pystyisivät hyvin järjestämään korkeakoulutuksen ja FST pyörittäisi TV-ohjelmia.

En oikein pääsi käsiksi siihen logiikkaa, että ruotsin kielen virallinen asema on joku tabu, josta ei voida edes keskustella, maassa, jossa kuitenkin ao. kieltä puhuu äidinkielenään vain viitisen prosenttia väestöstä. Sitten kun siitä puhutaan niin yleensä toinen osapuoli on joku Suomalaisuuden liiton hörhö ja toinen jos SFP-aktivisti, joiden välille ei synny minkäänlaista dialogia, koska juoksuhautoja on kaivettu jo yli sadan vuoden verran niin, että pohjalle ei kuulu kuin oma huuto.

Euroviisut meni vähän niin kuin pelkäsin: suosikeistani ei yksikään päässyt edes ”superfinaaliin”.
Katra kuulosti paremmalta kuin osasin odottaa, Laura juuri niin hyvältä ja Johanna Kurkela edelleen ihan kelvolliselta.
Voiton vei kuitenkin Hanna ja eihän se oikeastaan ollut yllätys. Yhden valtakunnallisen yleisöäänestysskaban voittanut ja ilmeisen suuren ja aktiivisen fanijoukon omaava laulaja on kova luu puhelin- ja teksturiäänestyksessä. Piisi vaan ei vakuuttanut missään vaiheessa. Jäähän se päähän soimaan kuin syyhy.

Ruotsin visukarsintaa ei sitten katottu. jostain syystä kanava ei näkynyt meillä, vaikka se vielä iltapäivällä näkyikin. Ehkä tämä oli rangaistus viime viikkoisesta parjauksestani. Kun ei kelvannut, niin ei sitten.

No eipä tuolla niin väliä.

Hiihtämään tekisi mieli, mutta ladut lienee kunnossa vain Paloheinässä ainakin latukartan mukaan. Professori Roos ei ole ainoa, jota harmittaa latuja sään lisäksi tuhoavat koiranulkoiluttajat ja muut lenkkeilijät. Keskuspuistossa kun yleensä kulkee useampi baana lähes rinnakkain tai ainakin samansuuntaista reittiä, niin itsekin olen ihmetellyt – myös ääneen, että pakkoko se koira on tuoda ladulle kusemaan.
Ensinnäkin se on kiellettyä, toiseksi saattaa olla vaarallista, koska kovassa vauhdissa sukset eivät pysähdy kuin seinään ja kolmanneksi ärsyttävää.
Jos ihminen on kuntoilemassa/ ulkoiluttamassa koiraa niin muutama mahdollinen lisämetri tuskin on haitaksi, jos joutuu ladun vaikka kiertämään.
Mitä tekee koiranulkoiluttaja/lenkkeilijä? Yleensä huutaa solvauksia, joskus myös heittelee kiviä ja risuja ladulle jne. Keskuspuisto Helsingissä on kutienkin niin iso, että luulisi meidän kaikkien sinne mahtuvan. Tosin prof. Roosin kaltaiset hyökkäykset kaikkia koiranomistajia vastaan on myös käsittämättömiä. Luulisi, että oppinut ihminen ei kirjoittaisi niin ennakkoluuloista ja asenteellista tekstiä asiasta, josta ei näytä tietävän mitään. Tuskin ne kirjaukset muuta kuin ärsyttävät ihmisiä, mutta millä ihmiset saataisiin tajuamaan, että sääntöjä noudattamalla kaikilla olisi kivempaa.

Luen parhaillaan Kjell Westön kirjaa ”Där vi en gång gått”. Ostin sen nasulle joululahjaksi, ihan niin kuin kunnon keski-ikäisen kuuluukin. Siis ostaa FINLANDIA palkittu kirja. Joululahjaksi.

Mutta palkinnosta huolimatta kirja vaikuttaa hyvältä, vaikka toki en ole vielä edes puolivälissä. Siinä on monta tasoa, jotka kiinnostavat. Yksi on vanhan, nyt jo kadonneen Helsingin kuvaus. Tuosta Helsingistä on myös paljon jäljellä. Ainakin paikoin on kiinnekohtia, joiden avulla saa kiinni viime vuosisadan alun Helsingistä.
Miten paljon Westö onkaan tutkinut kaupunkimme historiaa ja miten eläväksi hän osaa sen tehdä! Miltä kaupunki tuoksui, kuulosti, tuntui. Siis tavallisen ihmisen pieni elämä. Toki kyse on fiktiosta, mutta ainakin minulle täysin uskottavasta.

Kirjassa käsitellään myös kansalais/sisällis/vapaussotaa, mitä nimeä siitä nyt kukin haluaa käyttää. Muistan, että jotkut vanhat sukulaiset puhuivat punakapinasta, se kertookin jo heistä paljon. Mutta itse aiheesta ei paljoa suvun piirissä puhuttu.

Kaikki isovanhempani olivat sodan aikaan 10-12 –vuotiaita lapsia. Mutta tämäkin sota kosketti kyllä lapsia ja erittäin läheltä, koska taisteluja käytiin kylien ja kaupunkien hallinnasta. Äidin suvun sukukirjassa isosetä on kertonut miten hän ja isoisäni pakenivat punaisia, joiden tiedettiin tulevan kauppiaan taloa tarkastamaan. Ilmeisesti 10-11 –vuotiaat pojatkin saattoivat olla vaarassa. Mutta mitä teki heidän isänsä tai oman isäni isoisä?Tai perheiden äidit ja tyttäret?

Kuinka paljon omat vanhempani tietävät asioista? Olisikohan nyt jo aika puhua avoimesti, kaikki asianosaiset ainakin meidän suvussa taitavat kyllä olla jo vainajia.
Koko ilmiö ei vieläkään taida olla ihan neutraali, kun sille ei ole pystytty sopimaan täysin vakiintunutta nimeä. Puhujan/kirjoittajan näkökulma tulee esille jo nimivalinnassa.

Täytyypä haastatella omia vanhempia, tosin tässä kuten monessa muussakin asiassa huomaan vanhempieni, varsinkin äidin, kehittäneen jotain omaa post-isänmaallishenkistä mytologiaa, joten faktatietoa on turha odottaa, tai ainakin siihen kannattaa suhtautua tietyllä varauksella. Isä yleensä muistaa/ tietää yllättävän vähän, vaikka onkin sisarussarjansa vanhin. Tosin oma isosiskonikin tietää suvun/perheen historiasta paljon vähemmän kuin minä. Ehkäpä kuopukset vievät traditioita eteenpäin : )

Kun oma ihanne tai ideaali osoittautuukin joksikin muuksi kuin on ajatellut, on aina paitsi suuren pettymyksen myös itsetutkiskelun paikka. Miksi ihmeessä luotin häneen? miten ihmeessä en tajunnut tuotakaan piirrettä? Tällaisia ja monia muita kysymyksiä risteilee mielessä, samalla kun ehkä vähän hävettää ja toisaalta ehkä kostonjanokin tulee mieleen.
Omaa pettymystänsä purki jälleen tänään yksi entinen puoluejohtaja julkaisemalla kirjan, jossa uutisten mukaan haukkui entisen puolueensa ja sen nykyjohdon.
minä puran sitten pettymystäni blogiin. Ehkäpä pettymyksen mittasuhde on suhteessa välineeseen. Tapsin tänään myös idealistisen eduskuntaehdokkaan, jolle toivon kaikkea hyvää. Kun jotain kuolee syntyy aina jotain uutta. Ehkä yhden idealismin hautajaisista nousee toisen idealismin siivet?

Nassu löysi blogini. Kun olin operoinut kotikoneella, olin jättänyt koneelle jälkiä, joita pitkin oli helppo löytää sylttytehdas.
Miksi sille läheisimmälle ihmiselle omien tekstien näyttäminen on niin vaikeaa? Kuka tahansa tuntematon voi lukea näitä ilman, että minua vaivaa ollenkaan.

Mutta euroviisuistahan minun piti kirjoittaa: )

Nyt kun Suomen esikarsinta on käyty, voi ruveta fanittamaan sitä omaa suosikkia ensi lauantaiksi.
Ylen sivuilla voi käydä kuuntelemassa kaikkia kilpailukappaleita, mikä onkin hyvä, koska ekoista karsinnoista on jo neljä viikkoa.

Omia suosikkeja on Johanna Kurkelan ”Olet uneni kaunein”. Tosin en ole varma, onko se miestanssija ihan välttämätön tai parantaako esitystä mitenkään.
Tykkäsin myös Lauran ”Take a chance” -piisistä, mutta se esitys tuntui jotenkin jo monta kertaa nähdyltä. Tai siis, jotta se knalli- ja tuolinumero toisi jotain lisää piisiin sen pitäisi olla vielä näyttävämpi ja jotenkin hohdokkaampi. Nyt se vaikutti lähinnä joltain Viking Linen -showlta.

Jan Wilde & Rose avenue oli myös suosikkejani. Varsinkin tämä Rock’n Roll Dreams, joka valittiin, kunhan Jan Wilde laittaa ne sulat, jotka koristi siinä toisessa kappaleessa.

Kun Johanna Kurkelan laulussa viehättää se herkkyys ja laulajan kuulas ääni sekä puhdas laulu, niin Lauran kohdalla kyse on etenkin siitä siitä, että hän on varma esiintyjä, joka pysyy melodiassa, vaikka keikkuisi pää alaspäin. Ja onhan hänelläkin kaunis ääni. Jan Wilde & Rose Avenuessa viehättää sellainen pieni rosoisuus, joka ei kuitenkaan tapahdu melodisuuden tai oikein laulamisen kustannuksella.

Myös Katran idea on ihan hyvä, mutta valitettavasti ainakin karsinoissa laulu oli juuri niin epävireistä kuin Euroviisuissa monilla. Esikuuntelussa netissä biisi soi aika hyvin, eli jos osuu kohdalleen sekä laulu että taustan voimakkuus niin sitte. Se Thunderstone oli myös ihan jees, vaikkei sen tyyppinen musa ookaan mun juttu. Ja hevi tais mennä jo viime vuonna. Tai onks se heviä?

Mutta jos esittäjiä arvioidaan höyhenen mitalla, tulee Tanska viemään voiton. Draamqueen on sitä ihteänsä perinteistä euroviisuilua ja esittäjä on näyttävä Drag. tuskinpa kuitenkaan ensi vuonna nähään Köpiksessä?

Olen huomannut, että euroviisuissa yllättävän moni laulaa yllättävän epävireisesti. Ihan kun kyse olisi jostain idolskakaroista, jotka jännittää niin ettei pysy nuotissa ja pissa pöksyissä. En ole mikään musiikkiasiantuntija, mutta minulla on aika tarkka sävelkorva ja minua häiritsee epävireinen ja epäpuhdas laulu. Kaikkia se ei häiritse ollenkaan niin paljoa, toisia esim. häiritsee rytmin sekoittuminen paljon enemmän, ja niinpä monet sellaiset esitykset, joista minä en pidä menestyvät oikein hyvin. Eli omat suosikkini voittavat harvoin Suomen finaalissa ja vielä harvemmin sitten siinä kansainvälisessä finaalissa. Mutta ei se haittaa, joka vuosi seuraan yhtä innolla : )