Kauneuspilkku

aina välillä varsinkin tuoreet vanhemmat manifestoivat onneaan ja ylpeyttään lapsistaan tyyliin, "ennen kuin on saanut lapsen ei ymmärrä elämästä mitään", tai "vasta synnyttänyt nainen on todellinen nainen", "isyys on elämän tärkein juttu jne". Ja tietysti niinhän sen pitää ollakin, että vanhemmuus menee kaiken muun yli, kun on täysin itsestä riippuvaiset pienet lapset.
Kohteliaana ihmisenä sitä usein pitää lärvinsä kiinni, mutta usein yllä mietti, että mite helvetissä voi päästää suustaaan tuollaisia "totuuksia."
Ensinnäkin on äärimmäisen epäkohteliasta määritellä naiseus tai ihmisyys sen perusteella onko synnyttänyt tai siittänyt lapsen? Periatteessa lasten siittäminenhän ei ole kovin vaativaa hommaa, useat lapsethan saavat alkunsa ihna vahingossa. Mutta sitten on niitä, jotka haaveilevat lapsesta eivätkä voi lasta saada, mitlä niistä naisista tai miehistä mahtaa tuntua, kun oikeastaan sinut mitätöidään yhdellä pikku lauseella.
Et tiedä elämästä mitään, kun sinulla ei ole lapsia...
Lapsettomia ihmisiä pidetään usien myös itsekkäinä, koska voivat omistautua vain omalle elämälleen, parisuhteelleen tai työuralleen. Mutta eikö lasten haluaminen ole usein yhtä itsekkästä, siis H A L U A M I N E N?

Puhumattakaan siitä että monet eivät koskaan ole haaveilleet lapsista eivätkä koe jäävänsä mitään paitsi. Ehkä tämä jopa ärsyttää koliikkivauvan äitiä, joka sitten kahden tunnin yöunien kirkastamana kertoo työttkavereilleen elämän totuuksia.

Siksi olikin hauska viettä perjantaina iltaa kahden teini-ikäisen äidin kanssa, joka oli sitä mieltä, että kaikkia pitäisi todella varoittaa lasten hankkimisesta ja suositteli kaikille siitä pidättäytymistä. Ei puhettakaan säälistä lapsettomia kohtaan eikä mitään, että tiedä elämästä mitään tyylisiä juttuja.

Kaikkien unelmat ja halut kun ei todella ole samat. itselle ei tulisi mieleenkiää sanoa, että et tiedä elämästä mitään, kun hankit lapsen, mutta mitäs tällainen lapseton tietäisi.

Ylen mediamaksu mietityttää.Siis ei se, että tuleeko sitä tai ei, vaan lähinnä, että mistä siinä maksetaan. Ymmärän toki, että nykyään on netti, tv ja radio ja kaikkiin tuoteaan sisältöä ja se maksaa. Aikoinaanhan oli radioluvatkin ja sittemmin vaan tv-lupa, notta tää mitään uutta auringon alla ole. Mutta jos kuuntelee kaupallista radiota, katsoo kaapelikanavia eikä ikiniä koskaan käy YLEn netissä, niin mistä siinä maksaa? Tai jos on kuuro-sokea? tai kansaneläkeläinen, jolla ei ole edes sähköjä mökissään?

Ja sitten siihen ylen ohjelmatarjontaan. Jos viikonlopun aikana radiosta tulee sama ohjelma kolme kertaa, kaikkien muiden uusintojen välissä, niin en tiedä onko siinä syytä maksuun? Tai, että samoja keskusteluja lähetetään uudestaan ja udestaan, samat uutiset kierrätetään radiosta, telkkuun jan nettiin. Eilen illalla tuli biopolttoaineista keskustelu, joka oli uusinta kahden vuoden takaa! Varsinkin tällaisissa aiheissa, joissa kehitys kulkee eteenpäin aika harppauksin, niin on jopa kyseenalaista esittää näitä uusintoja ilman, että mainitaan selkeästi, että uutta tietoa asiasta on ja tämä on historiallinen katsaus tms. Se olisi kohtuullista myös keskustelun asiantuntijoille. Nythän voi jäädä käsitys, että heidän tietonsa ovat tosi vanhentuneet.

Omlata osaltani mediamaksu nyt ei taloutta hetkauta, mutta juuri periaatteellisena kysmyksenä se o minusta kyseenalainen.

Olen pidempään miettinyt sanontaan i"tku pitkästä ilosta". Se on pyörinyt mielessäni vähän väliä, Yleensä aina jos minulle tapahtuu jotain suurta ja positiivista ja yllättävää, niin tulee sellainen olo, että juhlistamala asiaa kunnolla, kerjää vaikeuksia. Tämä on tietysti pöhköä taikauskoa, mutta eihän sille mitään voi, jos mieleen on jossain elämänvaiheessa juurrutettu tällainen ajatusmalli.Se mistä tällainen malli päähän on iskostunut, on itselleni täysin epäselvää. Lultavasti isänperintöä, koska äitini on aivan liiaan rationaalinen ja itsevarma moiseen ajatuskulkuun.
Huomaan, että se ärsyttää, mutta en voi sille mitään. Niinpä yleensä hauankin sivuuttaa kaikki itseeni liittyvät huomionosoitukset mahdollisimman vähin äänin.
Nassu on toista maata ja hän tykkää juhlistaa asioita kunnolla ja reippaasti.. Niinpä olenkin pienoinen pettymys, kun hän ei pääse toteuttamaan itseään täysin palkein.

Hesarissakin oli juuri tästä sananlaskusta yksi päivä, samoin kuin köyhälä ei ole varaa ostaa halpaa. Toisin kun hesari sanoi, minusta se ei ole kokonaan ylimielinen sanonta. Itsekin muistan, että kun oli tosi vähän tuloja, jos ostin jotakin vaatetta tai muuta, halusin, että ostamani on varmasti hyvälaatuista ja kestävää ja siten pitkän päälle edullisempaa. nIinpä tuli hankittua sitten tosi niukasti asioita, mutta monet niistä on vieläkin kunnossa.

Aina pommitus yms. uutisten yhteydessä uhreista mainitaan erikseen, että joukossa oli naisia ja lapsia. Mistäköhän tämä johtuu? Onko käsite ihminen edelleen jonkun mielessä varustettu yhtäläisyysmerkein mihen kanssa? Tai onko naisten tai lasten elämä arvokkaampi ja siten erikseen manitava kuin miesten?
Onko edelleenkin aikusien miehen kuolema sodassa jotenkin normaalia, onko sota vain miesten juttu, jossa miehet vapaaehtoisesti, suorastaan halukkaasti tappavat toisiaan? Ja jos on niin miksi? Suomessa naiset ovat saaneet äänestää jo yli sadan vuoden ajan, samoin monissa muissakin maissa naiset ovat osallistuneet polittiiseen päätöksentekoon jo pitkään, mutta silti sota on edelleen kovin miehekäs laji. Kautta aikain tosin myös kuningattaert ovat määränneet joukkojansa sotimaan, joten mitään uutta ei naisylipäälliköissä ole.

Mutta kuuluuko miehenä olemiseen luonnollisesti osa kuolla sotatoimissa onko se joku luonnonlaki? Onko aseeton miesuhri räjähdysonnettomuudessa tai vastaavassa jotenkin puolutuskykyisempi kuin nainen tai lapsi? Eikö kaikki elämä ole yhtä arvokasta?

yksi pala eurooppalaista viihdehistoriaa alkoi tästä

Netti on kyllä ihmeellinen kaikki tämä vanha materiaali on siellä saatavana ihan vaan klikkailemalla.

Musiikki on kyllä ihmeellinen asia. Voisin ehkä kuvitella elämäni kirjoitus- tai jopa lukutaidottomana, mutta, että ei olisi musiikkia - ei.
Niin pitkälle kuin jaksan muistaa olen lauleskellut e koskaan kovin vakavasti tai kurinalaisesti, mutta itsekseni ja kavreiden kanssa ja karaokessa. Nykyisin laulan vährmmän kuin ennen, vaikka kotona nyt on pianokin, niin harvoin tulee soiteltua ja laulettua. Soittotaito tosin ei ole kaksinen.

Hetkisen mietin jopa X-factoriin osallistumista, olisi kiinnostavaa päästä ikään kuin kokeilemaan rajojaan ja mahdollisesti laulamaan bändin kanssa tms. Mutta ei sittenkään.: sellainen julkisuus on oikeasti vaan pelottavaa. Todennäköisesti en toki olisi päässyt pitkällekään, mutta riskiä ei kannata ottaa, kun kerran ajatuskin hirvittää.

Bändin kanssa lauleskeluun vois olla helpompiakin väyliä

tästä unkarin euroviisususta pidin aikoinaan, toki esitys ei sit ollu ihan näin hyvä eikä pärjänny.