Pian se on ohi

Vaaleissa näyttää nyt käyvän niin kuin gallupit ovat jo vuosia tienneet. Kokoomus saa Niinistöstä presidentin uusliberalistisen politiikkaansa kruunuksi. Suomessa jo pitkään valinnut arvomaailman konservatiivistuminen ja koventuminen saa nyt tähän ilmastoon sopivan arvojohtajan.
Se ei kuitenkaan ole minusta vaalien tärkein asia ja anti. Vaan se, että vastoin kaikkia ennakko-odotuksia Pekka Haavisto on kirinyt kakkoseksi. Jos nyt oikein hyvin käy, hän saattaa saada jopa 40% kannatuksen, mikä on hienoa. Se osoittaa, että suinkaan "kaikki" eivät ole sitä mieltä, etteikö Suomen presidentti voisi olla myös homo. Tai että maa tarvitsee "isän" ja "äidin". Presidentin rooli on jo lainsäädännöllisesti muuttunut, nyt on aika päivittää myös koko instituutio. Itse asiassa, silloin kun ehdokkaan sukupuolinen suuntautuminen ei ole enää kiinnostava teema ihmisten mielestä, on jotain saavutettu. Nyt on päästy kuitenkin hyvään alkuun. Suurin kunnia kuuluu ehdokkaalle itselleen, joka ei ole hämääntynyt provokaatioista ja kohuista, vaan on päättäväisesti ja johdonmukaisesti itse toteuttanut avointa dialogia mm perussuomalaisten kanssa, mistä hän on saanut myös kiitosta ja mikä on lisännyt hänen kannatustaan ja kiinnostusta häntä kohtaan. Se on aitoa suvaitsevaisuutta, kuunnella niitäkin, jotka vastustavat, eikä lytätä paavolipposmaisesti kaikkia eri lailla ajattelevia suvaitsemattomuuden leimalla. Suuri vaara on nyt, että ihmiset määrittävät toisiaan erilaisilla leimoilla ja kahtiajakaantuminen sen kuin kiihtyy.

Näissä vaaleissa on selvästi kyse myös sukupolvivaaleista. Näyttää kuitenkin siltä, että vanhempi sukupolvi nuorten arvokonservatiivien tuella saa (vielä)torjuntavoiton, mutta Haaviston taakse ryhmittynyt laaja kansalaisrintama on osoitus uudenlaisesta poliittisesta kulttuurista, joka ei nojaa enää puoluekoneistoihin ja -instituutioihin. Tässä muhii vaalien todellinen yllätys ja voima. Jos tämä jatkuu tulevissa kuntavaaleissa ja eduskuntavaaleissa, voi perinteiset konsensuspoliitikot lopultakin saada varteenotettavia haastajia.

Ehkä yksi signaali, joka näissä vaaleissa myös välittyy, on kansallisvaltion heikkeneminen ja hiipuminen. Kansalaisten jakaantuminen yhä selvemmin erilaisiin segmentteihin mm koulutuksen ja tulotason pohjalta vähentää entisestään suomalaisten yhteenkuuluvuutta. Lopulta mikä meitä kohta yhdistää? Valtaosalla se on vielä kieli, mutta yksikielinen maahan emme ole. Jo pitkään on puhuttu "etelästä" ("käsitteen" ollessa todella epämääräinen) ja ”maakunnista” ikään kuin nämä kaksi olisivat jotain napoja ja eläisimme bipolaarisessa järjestelmässä. Näistä vaaleistakin puhutaan "etelän herrojen" vaaleina. Sitä en ymmärrä ollenkaan.
Mitä vaaleja olivat Tarja Halonen –Sauli Niinistö, Tarja Halonen –Esko Aho, Martti Ahtisaari – Elisabeth Rehn tai Mauno Koivisto vs ? Kekkonenkin asui ja vaikutti suurimman osan elämästään Helsingissä. Aika vaikea olisi nousta presidentiksi täysin poliittisen järjestelmän ja instituutioiden ulkopuolelta ja niin kauan kun nämä instituutiot ovat Helsingissä, on aika luontevaa, että henkilöt keskittyvät tänne. Milloin on käyty ns maakuntien vaalit?
Voisiko presidentin uusi rooli siis olla jonkinlainen kansakunnan kokoaja muuttuvassa ympäristössä? Ainakin vaalit kiinnostavat ja äänestysprosentti on edelleen korkeampi kuin eduskunta- ja EU -vaaleissa, vaikka ne päätöksenteon kannalta ovatkin keskeisempiä. Tai muistuttaako presidenttivaali eniten tosi-tv -äänestyksiä ja siten on tutumpi ja viihteellisempi kuin muut vaalit? Joka tapauksessa kumpi tahansa valitaan, tulee hänen löytää paikkansa ja tehtävänsä uudelta pohjalta noustakseen arvojohtajaksi ja kansakunnan kokoajaksi. Eri asia on, tarvitaanko enää kansakuntaa: suomalaiset?