UMK 2.0. odotellessa

UMK saatiin sitten päätökseen ja voittaja löytyi, mitä voidaan pitää saavutuksena sinänsä. Niin epämääräiseltä ja sekavalta kilpailun kulku näin vanhan viisukatsojan silmiin näytti.
Ensin oli 540 piisiä, joista esiraati valitsi nettisoittoon 40. Muistaakseni niistä ei kuitenkaan varsinaisesti äänestetty, vaan tuomaristo valitsi jatkoon 12 omasta mielestään parasta. Sitten yleisö sai äänestää kolmesta pudotetusta vielä yhden jatkoon, samalla kun tuomaristo karsi 12 jatkoon päässeestä neljä.
Sitten tuomaristo karsi 2 esiintyjää ns klubikeikan jälkeen, jonka jälkeen oli jäljellä 7. Näistä yleisö äänesti viisi finaaliin ja tuomaristo nosti pudonneista kahdesta toisen vielä kuudenneksi finaalikappaleeksi.
Näin sekavan valintamenettelyn voi kehittää vain joku, jolla ei ole mitään käsitystä toimivista yleisöä koukuttavista formaateista. Kun tähän lisätään se, että osallistuakseen yleisöäänestyksiin ennen finaalia , piti tiedot kaivaa netistä, oli käytännössä varmistettu, että kaikki ns. suurta yleisöä kiinnostava musiikki olikin hyvin tiputettu jatkosta.
Tämän sekavan äänestyskuvion lisäksi kilpailun ongelma oli tuomariston rooli ja ohjelman televisiointi. Tuomaristo koostui jo esiraadissa mukana olleista henkilöistä, jotka siis käytännössä valitsivat omaa ja oman taustayhteisönsä , radiokanavansa, linjaa sopivaa musiikkia. Lopputuloksena oli enemmän tai vähemmän tekotaiteellista ja vaikeaa ja vaikeannäköisesti esitettyä musiikkia. Ilo oli kaukana. Tuomariston suursuosikki oli henkilö, jolla ei ollut juurikaan lauluääntä eikä kykyä laulaa varsin yksikertaista rallatustaan nuotilleen. Mutta Radio Helsingin pseudo-tiedostavaa ja aina niin älyllistä ja vaihtoehtoista yleisöä se piisi miellytti. ja miksei olisi miellyttänyt, esiintyihän ko artisti heidän pikkujouluissaan. Heidän äänillään piisi päätyi kuitenkin vasta kolmanneksi.
Finaali puolitäydessä jäähallissa oli ensimmäinen vähän selkeämpi lähetys, jossa kävi ilmi, että valitaan Suomen edustajaa Euroviisuihin. Etukäteen hehkutetut Rasmus ja Anna Abreu edustivat enemmän sitä tyyliä, mitä olisi suonut soivan myös kilpailupuolella. Rasmuksen esiintyminen jätti kyllä äänellisesti paljonkin toivomisen varaa. Ja Anna Abreun "aintulaatuinen" show oli sitä michaeljacksonia ja maddonaa, jota Kauneuspilkkukin katseli jo nuorúudessaa... Itse asiassa 13-vuotias Robin oli ehkä illan paras esiintyjä, siinä Tuomaristollekin uutta musiikkia ja uusi tekijä.
Myös voittaja Pernilla Karslsson on uusi tekijä, mikä selvästi alussa hämmensi Tuomaristoa, "miten emme ole kuulleet sinusta koskaan ennen?" Aika paljastava kommentti asenteesta UUDEN MUSIIKIN kilpailussa. Tuomaristo myös karsi välillä esiintyjiä sillä perusteella, että joku oli jo esiintynyt aiemmin eikä "tarvinnut vetoapua", mutta toisaalta valitsi jatkoon mm Stigin ja Freemanin. Ilmiesesti Tuorait kokivat velvollisuudekseen auttaa näitä kahta eli herrojen urat lienevät siis laskusuuntaiset...
TV-ohjelmissa korostui muutenkin Tuomariston rooli, lähetykset olivat vähintään yhtä paljon Tuomariston oman navan kaivelua, kuin esiintyjien esityksiä ja kommentteja. Ilmeisesti olemme siirtyneet kilpailuohjelmissakin lopullisesti esitys-kulttuurista tunnekulttuuriin. Siis sellaiseen, missä esitykset ovat sivuosassa ja pääosassa on jonkun etukäteen mageeksi henkilöksi tiedetyn tunnetilojen vatvominen.
Maailma on muuttunut ja Euroviisut kaipaavat päivitystä ja on varmaankin sukupolvikysymys, minkälaisista ohjelmista ja musiikista tykkää. Nykymaailman ongelma yleisemmin tuntuu olevan, että asiat tehdään silleen niinku puolivalmiiksi, oli sitten kysymys atk-sovelluksista, puhelimista, sanomalehtijutusta tai tv-ohjelmista. Ensi vuonna kun on luvassa parannettu versio saadun palautteen pohjalta. Tässä tapauksessa UMK 2.0.