Kauneuspilkku

yhteydenpitoon ystävien ja kavereiden kanssa on nykyään tarjolla perinteisten kirjepaperin, kynän, puhelinten lisäksi myös esimerkiksi sähköposti ja internetin sosiaaliset mediat.
Muistan hyvin, miten nuorempana sanoin, että ystävät ja yhteydenpito ystäviin on minulle tärkeää. Ajattelin aina, että ihmiset, jotka parisuhteen solmittuaan tapasivat harvemmin kavereitaan hylkäsivät ystänsä.

Miten olenkaan itse toteuttanut omia ajatuksiani? En ole facebookissa, en tvittaa ja muut sosiaaliset mediat eivät ole minulle edes niminä tuttuja. Meilailen joskus kavereille ja toisianaan soittelen. Tekstiviestejä lähettelen ns. lähipiirille välillä ahkerastikin. Nykyiset välineet tarjoavat monia kivoja ominaisuuksia, myös erilaisia lokeja, mistä voi nähdä miten välinettä on käyttänyt. '
Tutkin tässä puhelimeni lokia ja hämmästyin! 31.12. ja 7.1. välillä en ollut soittanut yhtään puhelua. Ja puhelut ao, päivämäärillä olivat isälle ja siskolle...miten tässänäin kävi?
Ilman Nassua olisin varmaan vieläkin asosiaalisempi. Olen kyllä usein aikeissa soittaa jollekin kaverille, mutta sitten se soitto jää jostain syystä. Välillä siitäkin, että tiedän, että kaveri ehdottaisi kuitenkin tapaamista ja minä oikeastaan haluaisin tehdä muuta..
some friend, niinpä en sitten soita ollenkaan. Lohdutukseksi voi todeta, että kaikilla kavereillani ja ystävilläni on parempiakin ystäviä kuin minä, että kenenkään sosiaalinen elämä ei kuihdu minun vuokseni.
paitsi ehkä omani, mutta sehän on oma valintani.

Miksiköhän Kaarina Hazardin kolumnista syntyi niin hirveä äläkkä? Tai hirveä ja hirveä, mutta joka tapauksessa julkisen sana neuvostoon on tullut jo 107 kantelua kirjoituksesta. Luin kolumnin sen ilmestymispäivänä ja pidin siitä. Kuten Hazard itsekin on todennut, kyse oli mediakritiikistä ei vainajan kritisoimisesta tai tarkoituksellisesta häpäisemisestä.

Ilmeisesti medialukutaito on asia mitä meidän pitää harjoitella ja harjoittaa edelleen, päättele itse.

http://www.iltalehti.fi/kolumnistit/2010011310917932_k9.shtml

Tuntuu, että nykyään yhä useammin, kun jotain ikäväksi koettua tapahtuu, on tärkeää löytää syyllinen. Joku taho, jota voidaan pitää vastuullisena ja jolta voidaan vaatia korvauksia. Oikeastaan millä tahansa alalla voi joutua vahingonkorvausvastuuseen. Usein myös haetaan korvauksia henkisestä kärsimyksestä tai vastaavasta.
Olen aina miettinyt, kun ihmiset hakevat korvauksia mielipahasta, että miten henkinen kärsimys tai pahoitettu mieli hinnoitellaan?
Kuolemantapauksissa uhrien omaiset saattavat saada korvauksia – korvauksia mistä? Jos uhri on perheen elättäjä, niin ajattelisin, että korvauksen tulisi olla sidottu hänen tuloihinsa. Mutta jos lääkäri tekee hoitovirheen ja oma läheinen kuolee, niin miten rakkaan ihmisen voi hinnoitella?
Korvauksia vaaditaan nykyään ihan joka puolella ja joka asiasta. Tietyllä tavalla on hyväkin, että firmat, viranomaiset ja muut yhteisöt joutuvat skarppaamaan toimintaansa korvausvaatimusten pelossa. Toisaalta juuri se ehkä myös on luonut kulttuuria, että onnettomuuksiin on aina joku syyllinen joku on vastuussa joku on laiminlyönyt jotakin jossain.
En tiedä, joko opettajia on joutunut maksumiehiksi, kun lapset eivät pärjääkään koulussa? Ainakin vanhemmat tuntuvat ottavan kovinkin kipakasti yhteyttä opettajiin nykyään. Yhtä lailla vanhemmat voisivat sitten joutua maksumiehiksi, jos heidän lapsensa toistuvasti häiriiköväti koulussa ja haittaa muiden oppimista? Satanen / häiriö. Voisi kotikasvatukseenkin tulla jotain tasoa, kun tulisi se lasku.

Jos olisin ulkomainen turisti ja nyt Helsingissä toteaisin varmaan, että maailman kaunein kaupunki. Ja näin helsinkiläisenäkin on voinut viime päivinä ihastella viikonlopun sumun kuuraamia puita. Joka ikine oksa hohtaa, hopean-valkoisen-timantin säihkyvänä. Tavallista tavallisinkin kauppareitti on kuin kävelisi satumaassa. Eilen satuin Espalle, missä sinisävyiset jouluvalaistut puut loivat tämän luonnon oman koristelun myötä niin satumaisen tunnelman, että jos se ei tallennu matkailukuviin ja tuleviin esitteisiin niin on ihme.
Ehkä jos taivaalla vielä leiskuisi revontulet, niin voisi todeta, että ei kauniimpaa. Lapissa ehkä sitten on vielä sekin bonuksena. Lapista tulikin mieleen eilinen pohjoismainen elokuva, joka kertoi saamelaisten alistamisesta Norjan lapissa 1850-luvulla. Ei pohjoismailla todella ole varaa siunustella muiden maiden alkuperäiskansojen ja kulttuurien kohtalolla, sen verran täällä on kyllä osattu saamelaisia sortaa. pahimpia on tietysti ruotsalaiset, joita täällä meillä nyt halutaan kiittää 600 vuode yhteiselosta ja länsimaisen sivistyksen tuomisesta maahamme. Kattia kanssa, Mistä sitä tietää minkälainen kulttuuri täällä olisi kehittynyt, jos ruotsalaiset eivät olisi tulleet leikkimään siirtomaaisäntiä täällä? Tosin niin hyvin he hoitivat homman, että vielä parin sadan vuoden päästäkin täällä nöyrimmästi halutaan kiitää, kun kävivät juurimassa kansankulttuurimme pohjia myöten ja ruotsalaistivat maan ja sen asukkaat. Lähinnä ruotsalaiset voisivat aloittaa anteeksipyynnöllä joka suuntaan.

Päässä pyörii niin monia ajatuksia, joista voisi kirjoittaa. Ja kun potee kotona flunssaa ja korvatulehdusta on aikaakin ...Kööpenhaminan ilmastokokous on eittämättä merkittävä tapahtuma vuosikymmenellämme. Siellä linjataan tai ainakin yritetään linjata tulevaisuuden ilmastotavoitteita.
Ilmastonmuutos on täällä ja nyt ja pitää löytää keinoja sen hillitsemiseksi. Tai onko kaikki niinkuin meidän on annettu ymmärtää?
Ns. climatgate on vellonut jo pitkään maailman mediassa ennen kuin satuin sopivalle taajuudelle. Ilmeisesti hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli, IPCC (Intergovernmental Panel on Climate Change), ei tai sen johto ei ole ollut täysin rehellinen tai puolueeton toiminnassaan. Tämä on johtanut tutkimustulosten manipuloitiin ja yrityksiin ehkäistä IPCCn linjan vastaisten tutkimustulosten esittämistä.
IPCC sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2007 ja sen tehtävänä on arvioida ihmisen aiheuttamaa ilmaston lämpenemistä ja sen vaikutuksia koskevaa tieteellistä tietämystä. On kovin hälyyttävää jos tällainen toiminta osoittautuu epärehelliseksi.
Mihin maailmassa voi luottaa, jos tälaiset instituutiot, joiden tehtävän on arvioida, ei tuottaa, tieteellsitä tietämystä, pyrkivät manipuloimaan tietoisuuttamme kuten IPCC:n johto ilmeisesti on tehnyt? Tavallinen tai vähän enemmänkin asioista perillä oleva kansalinen kun ei voi olla kaikkien tieteiden tohtori. Vai onko tässä nyt kyseessä, jokin salaliittoteoria ja elinkeinoelämän juoni?

Martinin tunnustauduttua monarkistiksi jäin miettimään, että olisiko valtiolliset seremoniat maassamme hohdokkaampia jos meillä olisi kuningashuone? Siis ihmisiä, joiden tehtävänä olisi suorittaa näitä seremonioita, olla kauniita ja komeita ja edustavia.

Tasavalta on toistaiseksi tuotanut tällä saralla sen verran huonoa tulosta, että jos pääministerille keskitetään kaikki poliittinen valta, voisi presidentin korvata monarkilla. Vaan kenellepä Suomen kruunu kuuluisi? Tehtävään valitun Hessenin prinssi Friedrich Karl jälkeläisille? Heistähän on ollut juttujakin lehdissä tasaisin väliajoin, joten siellä ainakin löytyisi kruununperijöitä. Tai pitäisikö Suomen kruunua tarjota Romanoveille, viimeisen suurisuhtinaamme perilliselle? Tai peräti Ruotsia hallinneen Holstein-Gottorpin suvun jälkeläisile? Bernadotten nousukassukuhan ei meille tietenkään kelpaisi eikä sillä ole mitään siteitäkään Suomeen, koska Suomi oli jo osa Venäjää, silloin kuin Jean Baptiste Bernadotte tuli Ruotsin kruununperijäksi.
Vai pitäisikö historiassa mennä vielä kauemmas, etsiä Vasa-suvun jälkeläisiä tai Bjälbo-suvusta? Sehän sammui miespuoliselta perimykseltään jo keskiajalla, mutta, voisihan matrilineaarista linjaa pitkin löytyä joku sopiva? Olisi aika komeaa, jos Suomen kuninkaalla tai kuningattarella olisi sukujuuret Suoraan Erik Pyhästä Tai pitäisikö etsiä kotimaisia mahtisukuja? Tai sitten modernisti uusi tosi-tv diili, kuningaskunta.

Tasavallan vuosittainen kohokohta on taas ohi: ensin jaettiin kunniamerkkejä, joita ansioituneimmat kansaliset pääsivät esittelemään tosi-tv-ohelmassa presidentinlinnassa. Koko sirkus vaikuttaa vuosi vuodelta turhemmalta ja irvokkaamalta. Samalla kun kaikki, muistavat kilvan ylistää veteraaneja korostavat itsenäisyyden merkitystä - arvokkuus ja tietty kunnioitus ovat kadonneet juhlinnasta. Mikä sinänsä on ihan fine.
Meillä on jo kaatuneitten muistopäivä ja veteraanipäivä, eikö sotien muistelua voitaisi keskittää niihin, ja tehdä itsenäisyyspäivästä kansallinen prinsessapäivä, kaikille, heille, jotka haluavat leikkiä cat walkin kaunokaisia? Kutsujen jakoperusteita voisi tietysti vähän tarkistaa ja punaista mattoa pidentää, jotta halukkaat voisivat ottaa muutaman posen lisää.
On itse asiasa aika hupaisaa seurata kuinka naisten vaatteet muuttuvat kerta kerralta hutsahtavmmiksi, ja silti kaikki leikkivtä kuin olisivat arvokkaassa juhlassa. Mistä nämä kunniamerkit, ritarikunnat, tanssiaiset presidenttiparin aloittaminen valsseineen kertoo. Tasavaltalaisten kaipuusta romantiikkaan?
Toisaalta ristiriitojen sanotaan luovan mielenkiintoa, joten ehkä tämä tosi tv-formaatti voitaisiin myydä ulkomaille? Eilen toki jäi vielä paljon parannettavaa: vieraan sairauskohtaus olisi pitänyt näyttää suorana samoin kadetin pyörtyminen. Booli olisi pitänyt tehdä tuhdimmaksi, jotta kaikki ex-pariskunnat olisivat viinapäissään voineet haastaa riitaa keskenään. Muutama oli jovalmiiksi alusvaatteissa, joten ehkä olisi saatu suoraan lähetykseen vähän seksiäkin?

Miksiköhän lehtien pääkirjoituksia luetaan kuin ne sisältäisivät jotain erittäin merkittävää? Niitä pidetään ikään kuin tavallisia uutisia merkittävimpiniä, syvällisempinä. Kyseessähän on vain mielipide. Husis onkin siirtänyt pääkirjoituksen mielipidesivujen yhteyteen, mikä on varsin looginen paikka. Hesarin pönötyssivulla sen sijaan on jopa kolme pääkirjoitusta. Hesari kuvitteleekin kokonsa vuoksi levansa jotenkin muun median ja kansalaisten, politikkojen ja oikeastaan yhteiskunnan yläpuolella. Oli sitten kysymys valtakunnan politiikasta tai kirjalllisuuspalkinnoista, niin Hesari tietää parhaiten.

Katsoin ajakohtaisen kakkosen pakkoruotsi-keskustelua. Harvoin on onnistuttu löytämään niin huonot keskustelijat, joilla ei kummallakaan tuntunut olevan juuri mitään karismaa eikä sanottavaakaan. Toimittajat olivat tehneet aika asenteelliset insertit tai - ainakin minusta tuntui siltä. Tästä avusta huolimatta pakkorutosinvastustaja vaikutti lähes koomisen ponnettomalta. Pakkoruotsin puolustaja taas kuulosti jo aksentiltaan siltä, että hänhän ei suomen tunnilla ole turhaan viihtynyt. Kumpikin osapuoli sai pitää asenteensa ilman, että toinen olisi edes haastanut mitenkään.

Itse olen pakollista ruotsinopetusta vastaan, mutta en nyt jaksa siitä sen enempää. Kummastuttaa vaan tuo tasoton ohjelma, mistä ne olivatkin kaivaneet kaksi niin surkeaa esiintyjää?

Mut on Suomessa paikkoja, joissa ruotsinkieli ei häiritse suomalaista ollenkaan. Grundvik, Lillång, Kasset tai Samla tuntuu sopivan suomalaisen kuluttajan - jossei suuhun - niin ainakin kukkarolle ja kassiin. IKEA onkin ymmärtänyt, että ei kielellä ole nin välilä, kun konsepti on kunnossa. Siitä voi ottaa varmaan mallia moni muukin.

aina välillä varsinkin tuoreet vanhemmat manifestoivat onneaan ja ylpeyttään lapsistaan tyyliin, "ennen kuin on saanut lapsen ei ymmärrä elämästä mitään", tai "vasta synnyttänyt nainen on todellinen nainen", "isyys on elämän tärkein juttu jne". Ja tietysti niinhän sen pitää ollakin, että vanhemmuus menee kaiken muun yli, kun on täysin itsestä riippuvaiset pienet lapset.
Kohteliaana ihmisenä sitä usein pitää lärvinsä kiinni, mutta usein yllä mietti, että mite helvetissä voi päästää suustaaan tuollaisia "totuuksia."
Ensinnäkin on äärimmäisen epäkohteliasta määritellä naiseus tai ihmisyys sen perusteella onko synnyttänyt tai siittänyt lapsen? Periatteessa lasten siittäminenhän ei ole kovin vaativaa hommaa, useat lapsethan saavat alkunsa ihna vahingossa. Mutta sitten on niitä, jotka haaveilevat lapsesta eivätkä voi lasta saada, mitlä niistä naisista tai miehistä mahtaa tuntua, kun oikeastaan sinut mitätöidään yhdellä pikku lauseella.
Et tiedä elämästä mitään, kun sinulla ei ole lapsia...
Lapsettomia ihmisiä pidetään usien myös itsekkäinä, koska voivat omistautua vain omalle elämälleen, parisuhteelleen tai työuralleen. Mutta eikö lasten haluaminen ole usein yhtä itsekkästä, siis H A L U A M I N E N?

Puhumattakaan siitä että monet eivät koskaan ole haaveilleet lapsista eivätkä koe jäävänsä mitään paitsi. Ehkä tämä jopa ärsyttää koliikkivauvan äitiä, joka sitten kahden tunnin yöunien kirkastamana kertoo työttkavereilleen elämän totuuksia.

Siksi olikin hauska viettä perjantaina iltaa kahden teini-ikäisen äidin kanssa, joka oli sitä mieltä, että kaikkia pitäisi todella varoittaa lasten hankkimisesta ja suositteli kaikille siitä pidättäytymistä. Ei puhettakaan säälistä lapsettomia kohtaan eikä mitään, että tiedä elämästä mitään tyylisiä juttuja.

Kaikkien unelmat ja halut kun ei todella ole samat. itselle ei tulisi mieleenkiää sanoa, että et tiedä elämästä mitään, kun hankit lapsen, mutta mitäs tällainen lapseton tietäisi.