Kauneuspilkku

YLEn homoilta on saanut aikaan massaeroamisen kirkosta, mikä on ymmärrettävää, mutta tavallaan vähän turhaa eikä edistä oikeastaan mitään.
Koko homoillan keskustelu lähti mielestäni kummallisille raiteille, jos tarkoitus oli puhua homojen avioliitto- ja adoptio-oikeudesta, niistähän päättä eduskunta, ei kirkko.
Tietysti näiden oikeuksien vastustajat argumentoivat raamatulla ja tämä tietysti johti puheen kirkkoon ja kirkon kantoihin asiasta.
Valitettavasti kirkon kanta tuli kovin värittyneessä muodossa, ehkä siksikin että kirkolla ei ole selvää kantaa. Ja miten voisi ollakaan, kun kirkko muodostuu seurakuntalaisistaan...joista tvn perusteella saatu kuva ei kovin mairitteleva.
Joka tapauksessa yhden ikiaikaisen kirjoituskokoelman (ihmisten valitseman ja toimittaman) pitäminen lainsäädännön pohjana ei ole kestövää. Siksi
olisinkin toivonut, että toimittajat olisivat käätäneet keskustelua takaisin, niin että oltaisiin kuultu muitakin argumentteja kuin raamuttuun perustuvia. Valitettavasti myöskään näille
fundamentalisteille ei selkeästi osoitettu kuinka raamattu on täynnä määräyksiä ja kieltoja, joita nyky-yhteiskunnassa ei noudateta, olisi ollut mielenkiintoista kuulla heidän reaktioitaan tähän.

Joka tapauksessa minusta kirkko ja valtio tulisi erottaa toisistaan, sana aviolitto voisi jäädä kirkolle ja tästä edespäin yhteiskunnassa olisi parisuhteita. parisuhdelaki koskisi niitä kaikkia.
Jos mennään naimisiin se tapahtuisi maistraatissa ja siunauksen tms voisi kunkin hankkia vaikka pääsiäispupulta. Menetettyjä kirkollisveroja valtio voisi kompensoida kirkolle esim. kulttuuriperinnön säilyttämiseen ja sosiaalityöhön.
Muuten olen sitä mieltä, että jos joku haluaa lastensa käyvän seurakunnan kerhoissa, hän voi maksaa siitä, yhteiskunnan pitäisi järjestää kaikille lapsille arvovapaata kerhotoimintaa.

Olenkin pettynyt, että nyt keskustellaan kirkosta ja sen suhtautumisesta homoihin, kun pitäisi keskustella edelleen siitä, että yhdenvertaisuuslaki ei käytännössä toteudu. Siksi kaikki tämä vouhkaus vie huomion itse asialta eikä lopulta ole ehkä
edes kirkolle hyväksi. Sääliksi käy Helsingin uutta piispaa ja arkkipiispaa, jotka virkakausiensa alkuun joutuvat tähän pyöritykseen.

Tykkään kovasti koirista ja yksi elämän suurista suruista on ollut koira-allergia. Lasuudessa minut eristettiin koirista kokonaan ja vanhemmat suhtautuivat vähä nhysteerisesti asiaan. Toisaalta olin kieltämättä saanut jostain koirista aika pahojakin oireita.

Nyt aikuisena minulla on koirakaveri, kaverin koira siis, jota saan välillä jopa viikoksi hoitoon. Alun jälkeen olen varmaan siedättynyt kaverilleni niin, ettei mitään oireita yleensä ole tullut.

Ja ne omat koiranpennuthan on aina haaveissa...siksi olenkin niin kiinnostunut kaikista pienistä pennuista, jotka näen tai joista edes kuulen.

Nassu on useasti nähnyt kadullamme pienen, nyt ehkä 12 viikkoisen pennun, mutta minä e ole koskaan osunut samaan aikaan ulos, mikä on suunnattomasti harmittanut minua. Eilen kun Nassu oli lähtenyt töihin ja jäin kotiin, niin puhelimeni soi ja Nassu soitti, että nyt se pentu kävelee ikuunan alta. Ja totta, siinähän se mennä kohelsi 12 viikkoisen koko tarmolla ja innolla.
Tuli hyvä mieli ja on vieläkin :)

Ollaan muuttamassa takas keskustaan päin. Jotenkin rupes tuntumaan, et sinänsä sympaattinen lähiö vehreine puistomaisine ympäristöineen on kuitenkin liian lapsiperheitten maailma. Niin ihmisen mielei muuttuu kuudessa vuodessa. Huomasimme myös, että voimme asua myös pienemmässä asunnossa, joten ehkä on jopa varaa hilautua keskustampaan. Asunnon myyminen välittäjän kautta piti olla helppoa, rauhallista, vaivatonta… vaan kun oma välittäjä lähti lomille, niin tuuraaja sai aikaan unettomia öitä, kohonneen verenpaineen ja ennalta –arvaamattomia aggressiopurkauksia.
Katsotaan nyt miten tässä oikein käy vielä asiat on vaiheessa.

Harmi, että työtilani sijaitsee tällaisessa puolittaisessa kellarissa, ikkunat on jalkakäytävän tasolla ja itse asiassa selän takana ja työmaakoppien varjossa. Joten kauniit ja vähemmän kauniit ilmat tulevat minulle päivän mittaa aina yllätyksinä. Täällä kun istuu, niin aika kuluu ilman että oikeastaan on käsitystä minkälainen päivä on, millaista se olikaan kun oli työhuone, jossa on ikkuna…
Aamulla oli ainakin ihana syysaamu. Poljin keskuspuiston läpi ja ihailin samalla kaikkia syksyn värejä metsän puissa ja siirtolapuutarhojen kasveissa. Talon johtajissa herätin hyvää tuulta, kun lupasin toimia fillarilähettinä eri toimipisteiden välillä ja viedä meidän työpaikalle jonkun kiireisen jutun, sisäisellä postilla kun menee kuulemma kaksi vuorokautta…

Käytiin Tampereella. Se on aina yhtä mukavaa ja jos sieltä sais hyvän duunin, niin muuttaisin sinne oitis. Mutta toisaalta sit ei ois kivaa kotimaan matkakohdetta, tai oiskohan Hesa sellainen?

Onkohan maailmassa niin monta rinnakkaista todellisuutta kuin on ihmisiäkin? Käydessään paikoissa missä ei yleensä tai koskaan käy, tulee sellainen kokemus, että tämä on toisesta maailmasta, vaikka paikka olisi ihan omien kulkureittien naapurissa.
Ja samassa talossa asuvilla voi olla aivan eri kokemukset samoista asioista. huimaa.
Asumme ns. perheasunnossa, mikä hassu on nimitys asunnolle, jossa on useampi huone, itsekin toki käyttäisin sitä jos päätämme myydä asuntomme.

Olemmeko me perhe, tai vaaditaanko siihen lapsia? Kristillisdemokraattisen puoleen mukaan me emme ainakaan ole perhe, parisuhteemme toki uhkaa heidän perhekäsitystään. Ehkä alakerran uudet naapurimme ovat kristillisdemokraatteja?

Pähkinäsaaren rauhan rajana pidetty linja tuntuu jakaneen tässä maassa asustaneita ihmisiä vuosituhansia ajan. Voi ajatella, että vasta nykyaikainen yhteiskuntamme on muokannut elämäntyyliä, jossa muuttoliikkeet on laajoja ja pysyviä ja, että lopultakin tuo ikiaikainen raja jää historiaan. Ihmiset ovat kuitenkin liikkuneet aina elannon perässä. Milloin on oltu liikkeellä kokonaisina yhteisöinä, milloin uudisraivaajina, kaskiviljelijöinä jne. Oikeastaan käsitys paikallaan pysyvästä agraarisesta yhteiskunnasta on muotoutunut 1800- ja 1900-luvun maatalousyhteisön perusteella. Varsinkin Itä-Suomessa kaskeaminen jatkui elämäntapana ja elinkeinona vielä 1900-luvun alkuun. Länsi-Suomessa tietty kylärakenne on syntynyt huomattavasti aiemmin, monet vanhat kylät periytyvät rautakautisista asuinpaikoista kenties vanhemmistakin ajoista. Toki Itä-Suomessakin on tiettyjä samoja kyläpaikkoja asuttu yhtä pitkään.
Jos tuon linjan eri puolilla olevien ihmisten geeniperimä onkin pysynyt erilaisina satoja, kenties tuhansia, vuosia, niin onko geeneillä jotakin merkitystä yhteiskunnassa eikö toimintaamme ohjaa jotkut ihan muut asiat kuin geenit? Tai olemmeko kuitenkin vain geeniemme tuotteita ja onko niihin koodattu jotkut ikiaikaiset käyttäytymismallit, joita sitten sovellamme kulloisessakin tilanteessa? Ajatus, että yksilö olisi jotenkin vapaa ja riippumaton taustastaan ja perimästään on varmaankin vain kuvitelmaa, mutta kuinka pitkälle tausta ja perimä ohjaa käyttäytymistämme ja valintojamme? Eikö meillä ole tahto ja järki, jotta voimme käyttää niitä ja valita toisin?
Nykyisin valtateitä liikkuessaan unohtaa helposti, että vesistöt olivat pitkään todelliset valtaväylät, joilla liikkui niin tavarat kuin ihmisetkin. Tänään hesarissa oli mielenkiintoinen juttu pyhä- ja paha- alkuisista paikannimistä ja sanojen merkityksistä. Pyhä merkityksellä on tarkoitettu yhteisöjen raja-alueiden kunnioittamista tms. Rajan rikkoja on loukannut pyhää. Tämä selittäisi monet pyhäjärvet,- joet ja -lahdet, koska vesistöjä pitkin on usein määritelty myös yhteisöjen rajoja. Vesistöillä oli toki kulkemisen ohessa tärkeä merkitys myös kala-apajina. minusta on jännittävää löytää menneisyyden jälkiä arkiympäristössä.
Tämäpä nyt oli taas sekava blogaus, jossain vaiheessa oli mielessä joku kirkas ajatus, mutta se taisi sulaa helteen vaikutuksesta.

Ruotsalaisia emme ole venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis… näinhän se tunnettu sitaatti menee. Tämä tuli mieleeni, ku lueskelin HS kuukautisliitteen juttuu kahdesta Suomesta. Ei se nyt mikään tajuntaa räjäyttävä kokemus ollut, mutta toi esille stereotypioiden, kuten Länsi-Suomessa pihat ovat siistejä, Itä-Suomessa kasvavat heinikkoa, myös sen miten yltävän monessa asiassa vanha Pähkinäsaaren rauhan raja on ollut kulttuurien raja. Tätä näkökulmaa vasten voi pohdiskella, että tehtiinkö Pähkinäsaaressa mitään varsinaista ja sen kummempaa rajasopimusta, vaan todettiinko vaan olemassa oleva tilanne? Rajalinjaahan on etsitty maastosta vuosisatojen ajan eikä arvoitus varmaan koskaan tule samaan ratkaisua. Joka tapauksessa itäsuomalaisten ja länsisuomalaisten geeniperimä on yhtä kaukana toisistaan kun ruotsalaisten ja italialaisten eli tästä voi vetää johtopäätöksen, että geneettisesti eurooppalaiset ovat varsin lähellä toisiaan , voisiko ns. kansainvaelluksilla ole tekemistä sen kanssa, että ruotsalaisten ja italialaisten geeniperimät ovat niinkin lähellä? Tosin esim. teoriat ns. goottien alkukodista Skandinaviassa lienee jo hylätty…
Joka tapauksessa, kun yhä edelleen kiistellään siitä kenellä on oikeus asua tässä maassa ja kuka on suomalainen, on hyvä pysähtyä miettimään, mitä suomalaisuus lopulta on? Jos se ei ole geneettistä yhteyttä niin onko se kielellistä ja kulttuurista yhteyttä? Tähän tietysti sanotaan, että maassamme on kaksi kansalliskieltä, mutta jos ajatellaan nyt suomenkielistä väestöä ja sitä miten suomalaiseksi voidaan tulla ja on kenties tultu. Kielihän on loppujen lopuksi myös jonkun luomus, kieli jota nykyisin pidämme yhdistävänä tekijänä, on kuitenkin varsin nuorta perua. Ennen kuin oli kirjoitettua suomea olemassa, ja pitkään sen jälkeenkin, eri murteiden väliset sanasto- ja muut erot lienevät olleet varsin suuria. HS:n jutussa oli kiinnostava viittaus Laitilan murteen ja viron kielen samankaltaisuuteen, olen itsekin varsinaissuomalaisena usein pohtinut tätä. Kielen lisäksi meitä yhdistää tavat, perinteet ja uskomukset, jotka varsin pitkälle siis poikkeavat toisistaan idän ja lännen välillä. Eli suomalaisuus kuten muutkin kansallisuudet ovat enemmän tai vähemmän nationalistisen prosessin tulosta, paljon enemmän sitä kuin joku luonnon tai evoluution ohjaama prosessi.
Joskus kun kiertää museoita voi tulla toisenlainenkin tulkinta kahdesta kansasta, oli se rahvas, joka oli enimmäkseen suomen murteita puhuvaa talonpoikaisväestöä ja sitten oli ne säätyläiset, jotka puhuivat sitä toista kieltä. Tämä jako tulee hyvin esin esim. Kansallismuseossa.

Pride -isku puhuttaa ja mietityttää, heti perään tuli käsittämätön ampumistapaus Porvoossa. En pysty olemaan vertaamatta näitä kahta toisiinsa, vaikka kyse onkin eri ilmiöistä, tai ehkä juuri siksi. Yhteistä niille on suomalaisen mielenmaiseman ahdistus ja väkivaltaisuus. Varsinkin suomalainen mies purkaa kompleksejaan hakkaamalla, puukottamalla ja nykyisin myös ampumalla. Useat ampumistapaukset, koulusurmat, Sello ja nyt Porvoo kertovat karua kieltä yhteiskuntamme arjesta. Lisäksi meitä vaivaa edelleen kyvyttömyys käsitellä vaikeita asioita, mikä edesauttaa väkivaltakulttuurin jatkumista. Kun Sofi Oksanen otti suomalaisen miehen ja perheväkivallan puheeksi tanskalaisessa ohjelmassa, keskustelu siirtyi haukkumaan kirjailijaa ja itse ongelma olikin helppo sivuuttaa sättimällä kirjailijaa oman pesän likaajaksi.
On helpompi ampua viestintuoja, kuin katsoa peiliin.

Pride-isku oli ainakin jollain tavoin suunniteltu, motiiveiltaan ilmeisen selkeästi suunnattu kansanryhmää, seksuaalivähemmistöjä, vastaan ja tekijöillä on uusnatsisympatioita. Tarkoituksena oli ilmeisesti saada aikaan pakokauhu ja paniikki kulkueessa ja katsojissa. Porvoon ampuminen taas oli näitä sattumanvaraisia pikaistuksissa tehtyjä surmatöitä, joissa tekijä ja uhrit ajautuivat sattumalta sanaharkkaan… tekijällä on elinkautistuomio takanaan..sinänsä kummallista miksi edelleen puhutaan elinkautisesta, jos se kerran tarkoittaa jotain muuta...?

Pride-iskun kaltaisia suunnitelmallisia väkivaltarikoksia on Suomessa suhteellisen vähän, tietysti koulusurmat olivat suunniteltuja, mutta ne poikkeavat kohteensa takia näistä. Elämme maassa missä väkivalta on yleistä, mutta kuitenkin meillä on illuusio Suomesta lintukotona. Ei tämä mikään lintukoto ole, päinvastoin tällaiset julkiset verityöt ja muut nujakat ovat vain ajoittainen tulivuoren purkaus, pinnan alla kytee koko ajan.

Kummasta ilmiöstä itse olen enemmän huolissani? Tavallaan pride-iskusta, koska se viestii, että myös meillä uusnatsit ja muut ääriryhmät vastustavat ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa avoimella väkivallalla, tällaiset iskut kohdistuvat suoraan demokratian ytimeen vapaaseen mielipiteenilmaisuun jne.

Toisaalta kun ajattelee, että koska tahansa missä tahansa joku väkivaltarikollinen tai muuten kilahtanut saattaa posauttaa aivosi pihalle, on turvallisuus aika suhteellinen käsite, sanoo poliisin tilastot mitä vaan.

Mitä sitten lääkkeiksi, elinkautinen rangaistus todella elinkautiseksi? Yleensä kovemmat rangaistukset, kuolemanrangaistus? Ääriryhmien toiminnan kieltäminen?

Jos alkaa vaatia rangaistusten kovennuksia tai jopa kuolemanrangaistusta, niin poistaako se ongelman? Ehkä jotkut vaaralliset yksilöt saadaan näin eliminoitua kaduilta, mutta ongelmaa se tuskin ratkaisee. Ääriryhmien toiminta voidaan kieltää ja sanktioida entistä tiukemmin (jo nythän kaikki tällainen on kiellettyä), mutta se luultavasti vain lisäisi niiden viehätystä ja radikalisoisi ne entisestään …ei minulla ole vastauksia, lähinnä vana hämmennystä ja kysymyksiä .

Viime aikoina on tullut seurattua uutisia entistä vähemmän. täysin tietoisesti. Suuri osa on politiikkaa ja taloutta, ja tuntuu, että kumpaankaan ei voi vaikuttaa mitenkään. Tämä on tietysti sohvaperunaminän itselleen kehittämä harha, aina voisi mennä mukaan puolueisiin, joissa ikäiseni olisi vielä ihan verevää nuorehkoa kamaa, tai näin ainakin kuvittelen.

No, yksikään olemassa oleva puolue ei puhuttele, joten se siitä. Ymmärrän hyvin ihmisiä, jotka eivät seuraa politiikkka, uutisia yms. eivät äänestäja huolehtivat vain omista asioistaan. Aiemmin pidin tällaisia ihmisiä tyhminä tai vastuuttomina, välinpitämättöminä. Muttta SEHÄN on viisasta, tyhmä kiusaa itseään.
Asioilla, joille ei voi mitään. Näin siis vakuutan itseäni. Ja keskityn viihteeseen.