Kauneuspilkku

En oikein tiedä miten suhtautuisin TEHYn palkkavaatimuksiin. Kun toisaalta ymmärrän, että työ saattaa olla raskasta, vaativaa ja siitä ei makseta tarpeeksi. Toisaalta sitten omat ja ystävien kokemukset esim. HYKSissä ovat sellaisia, ettei kiireistä sairaanhoitajaa poliklinikoilla ole näkynyt. Eli kaikkialla työ ei ehkä ole yhtä stressaavaa eikä sitä tehdä yhtä pienin resurssein kuin on annettu ymmärtää.

On kuitenkin selvää, että resursseja tarvitaan lisää moniin paikkoihin. Ja ilmeisesti paras tapa saada työvoimaa on maksaa sille kilpailukykysinen palkka. Ruotsin tai Norjan kanssa ei Suomi kuitenkaan voi kilpailla

Tänään oli hesarissa muuten fysioterapeutista, jonka asumiskulut veivät puolet palkasta. No, nettopalkka 1545 ei minusta ole mikään superpieni, itse asiassa sillä kyllä pärjää. Itsellä tulot on samaa luokkaa. Mutta hänelläpä oli omakotitalo ja sen asumiskustannukset! Helsingissä.

Omakotitalot ovat keskimäärin täysin tavallisen palkansaajan ulottumattomissa täälläpäin, joten menisi minullakin puolet, eikä niitä noilla hinnoilla edes enää saa.

Juttussa vertailtiin siis eri puolella Suomea asuvien hoitohenkilöiden palkkoja ja elinkustannuksia. Vertailut eivät kuitenkaan olleet yhteismitallisia, mutta sehän ei le mitään uuttaa näissä tehyläisten palkkoja käsittelevissä jutuissa.

Jutun pointti oli se, että yksinhuoltajana neljää pojan kanssa Suutarilassa omakotitaloa asuva fysioterapeutti ei pärjännyt palkallaan. Ja nyt kysymys, onko tämä työnantajan vika, vai pitäisikö ihmisen mitoittaa asumisensa ja menonsa tulojen mukaan?

Kun TEHY puhuu mielellään jäsentensä pitkästä koulutuksesta niin 3,5 vuoden pituinen koulutus tuskin kuitenkaan on niitä pisimpiä maassamme. En yleensä kyllä ymmärrä miksi koulutuksia mitattaisiin niiden keston mukaan, tärkeätähän olisi keskittyä sisältöön.

Julkinen terveydenhuolto tulisi panna remonttiin aivan täydelliseen. HYKSissä esim. erikoissairaanhoitaja hoiti toimistotöitä eikä ne sujuneet häneltä mitenkään tehokkaasti. Miksi näin, onko kaikki toimistohenkilöt laitettu pihalla ja hoitohenkilöstö naputtelemaan päätteitä?

Jotenkin tuntuu, että sillä panostuksella, jonka yhteiskunta käyttää näiden palveluiden tuottamiseen pitäisi saada arempi tulos, mutta miten, sitä kait viisaammat ovat pohtineet jo monen monta vuotta.

uutisissa sanottiin, että työvoimahallinto ja työnantajat tekevät kampanjan Ruotsiin houkutellakseen hoitajia Suomeen. Erityisesti yritetään saada paluumuuttajia takaisin alan töihin Suomessa. Hm, pitäisiköhän keksiä jotain ihan muuta, kun nämä henkilöt ovat luultavasti lähteneet juuri työolojen ja palkkauksen takia pois, eikä kumpikaan asia ole ratkaisevasti vissiin muuttunut.
Nyt sitten seuraa työtaistelu, toivon, että siitä ei seuraa ruumiita.

Kun katson blogauksiani huomaan, että olen usein voimakkaasti jotain mieltä, koen monia asioita epäkohdaksi ja julistan totuuksia torvestani. Näin siis blogissani.

Entä tosielämässä olenko kiivailija, joka pyrkii vaikuttamaan toisten mielipiteisiin?

Itseanalyysi on aina vähän vaarallinen paikka, koska tietyssä kohdassa on sokea itsensä suhteen ja varsinkaan ei voi suhtautua itseensä objektiivisesti.

Mutta uskoisin, että esim. työpaikalla minua pidetään aika leppoisana, easy going kaverina, jolta kyllä saa mielipiteen jos sitä kysyy, mutta harva pitää varmasti minään kiihottajana. Kavereilla ja tutuilla on varmaan samanlaiset käsitykset. Ystävät ja perheenjäsenet ovat nähneet kyllä sen kipakamman ja ehdottomamman puolen, mutta tuoko blogi esiin sisäisen agitaattorini?

Antaako blogi minulle areenan ammuskella puskista nimettömänä mielipiteitä, joiden takana en seiso omalla pärställäni?

Väitän, että näin ei ole, mutta blogi kyllä helposti korostaa ja alleviivaa tiettyä jyrkkyyttä, jota livenä keventäisi vähintäänkin pilke silmässä. Kun jotain kirjoittaa, se muuttuu helposti kovin ehdottomaksi ja toisaalta alttiiksi lukijan tulkinnoille.

Tekstin pätkä on vain yksi ajatus, mutta vastaanottaja voi antaa sille aivan toisenlaisia merkityksiä kuin kirjoittaja on osannut edes kuvitella. Ja tässä tietysti nettiin kirjoittamisen suola ja rikkaus. Parhaimmillaan syntyy vuorovaikutusta ja molemmat saavat jotain, ainakin agressioita, jos ei muuta…

Elämmekö monimutkaisemmassa vaikeatajuisemmassa maailmassa kuin edeltävät sukupolvet? Onko elämämme raskaampaa ja vaikeampaa kuin esi-isillä ja äideillämme? Tiedotusvälineitä seuraamalla tulee helposti tähän tulokseen. Työpäivät ovat nykyään hirveä pitkiä, työpaineet aivan kohtuuttomia ja työt seuraavat jopa kotiin asti, missä vielä pitäisi jaksaa seurustella lasten tai puolison kanssa?
Konsultit käyvät rahastamassa yrityksiä opastamalla näitä tehokkaaseen työhyvinvoinnin kasvuun. Vanhemmat tarvitsevat tukea vanhemmuudelleen ja ammattiauttajat yrittävät ohjata nuorisoa elämässä eteenpäin. Yhä useampi on masentunut, stressaantunut ja voi huonosti.
Usein kuulee taustalla olevan nykyajan suuret vaatimukset jne.

Mistä nämä vaatimukset tulevat ja kuka ne meille asettaa? Ja onko ennen eletty kuin ellun kanat pellossa?
Jos ajatellaan sadan vuoden taakse, niin oliko elämä helpompaa silloin? Oliko työnteko pientä puuhastelua ja lastenkasvatus kävi käsiä napsauttamalla?
Suurin osa suomalaisista eli tuolloin maatalousyhteisöissä ja teki maataloustöitä. Päivät oli pitkiä ja työtä helpottavia koneita oli vähän. Ruokaa oli kenellä oli ja perusruokana oli leipä, puuro ja perunat.
Vaatteet tehtiin kotona, lääkärissä tuskin oli varaa käydä tai ainakaan ostaa lääkkeitä jne. Kotona kaikki tehtiin käsin ja vaikka käsipareja olikin monta vanhempien apuna, ei hommat koskaan loppuneet. Työviikko oli kuusipäiväinen.

Entäs ne paineet? Työväestöllä oli kovin vähän oikeuksia ja osa oli suorastaan isäntiensä oikkujen armoilla. Helppoa ei ollut maaseudun torpissakaan, koska torppari saattoi hyvinkin elää alituisen häätöuhan alla.
Koko maaseutuväestön elämää sääteli vuodenajat sekä maasta saatava sato – asiat joihin ei kovasti pystytty vaikuttamaan, vaan kaikki oli "luojan kädessä". Säätä ja ilmanalaa tutkailtiinkin ahkerasti ja koetettiin etukäteen arvuutella miten onnistuisi kylvöt, viljan tuleentuisi jne. ja tulisiko halla? Eihän nuo ongelmat vieläkään ole ohi maatalousväestöltä, mutta silloin kato merkitsi suurta yhteiskunnallista onnettomuutta, nykyään kukaan tuskin joutuu mierontielle.

Usein puhutaan, että nykyihminen olisi jotenkin raskaamman takaan alla kuin oltiin ennen, mutta ainakin minun on vaikea sitä käsittää. Paineet ovat vain erilaisia. Onko nykyihminen veltompi marisija, joka vaatii enemmän ja on itse valmis tekemään vähemmän.
Itse asiassa näin luulen.

Pidämme itseämme koulutettuina, fiksuina jne. mutta kun seuraa esimerkiksi tv-tarjontaa, niin mitä sieltä tulee: visailua, kisailua ja tosi tvtä, jotka ei mitenkään edellytä tietoja, taitoja tai sivistystä. Huumori näyttää olevan yhtä halpaa kuin ennenkin välineet vaan ovat kehittyneet. Olemmeko itse asiassa kaikesta teknisestä ja tieteellistä kehityksestä huolimatta kehittyneet henkisesti?

Sankarimmme ovat malleja, formulakuskeja ja vaikkapa juri tositv julkkuja. Arvostusta mittaamaa edelleen rahalla ja rahaa saa paljon esimerkiksi juuri olemalla kävelevä mallinukke tai ajamalla autolla kehää.

Arvostettua on myös meikata malleja, suunnitella näiden päälle pukuja tai tuottaa mainoksia, joissa nämä esiintyvät.

Olemme todellakin kulkeneet sadassa vuodessa pitän matkan pois metsäläisyydestä, mutta mitä saimme tilalle?

Määrittääkö homous persoonallisuutta ja toimintaa enemmän kuin heterous?

Olenko enemmän oman koulutukseni tai ammattini edustaja tai olenko homo?
Nämä ei tietenkään sulje toisiaan pois, mutta vaikka olen sitä mieltä, että seksuaalinen suuntautuminen on vain osa ihmistä eikä missään mielessä määritä hänen koko persoonaansa, niin onko homous kuitenkin määrittävämpi tekijä kuin heterous?

Heterona olemisesta minulla ei ole kokemusta ja en myöskään ole tehnyt asiasta haastattelututkimusta, kunhan vaan mietin.

Ja ymmärrän, että en ole mikään homon prototyyppi, tuskin sellaista onkaan. Eli koko pohdiskeluni taitaa olla aika huteralla pohjalla…

Kuitenkin huomaan usein ihmisiä tarkkaillessani miettiväni onko tuo homo tai tuo? Värähtääkö tutka? Tekeekö hetero näin? Kun oletus on, että kaikki ovat heteroita, luulen, ettei synny tarvetta löytää toinen hetero.( Ikään kuin se, että on homo olisi jotenkin ratkeisevan yhdistävä tekjä...)Tämän etsintä saattaa toistua fiktiivissä maailmassa ihan samoin – onko tuo romaanihahmo homo, ja tuo elokuvahahmo ainakin on jne.

Ja entäs sitten oma elämä, miettiikö hetero uusia ihmisiä tavatessaan miten kertoo puolisostaan, ettei vain aiheuttaisi turhaa hämminkiä (moni homokaan ei varmaan ongelmoi tätä…)?

Olin tässä juri sairaalassa käydessäni ylpeä, kun kysyttiin lähiomaista ja ilmoitin reippaasti Nassun ja kerroin, että hän on puoliso.

- No, HYKSin henkilökunta on varmaankin aivan tottunut tähän, joten sen kummempaa siviilirohkeutta ei siinä tarvittu. Huomasin myös, että koska en ollut osannut odottaa kysymystä, en sitä ollenkaan jännittänyt enkä pelännyt kertoa asioita niin kuin ne on.

Eli vaikka olenkin ns. tullut ulos kaapista, ovat tietyt tilanteet silti vaikeita ja ne ovat vaikeita siksi, että omat ennakkoluuloni tekevät niistä vaikeita. Ok, varmaan tietyissä tilanteissa voi olla jopa turvallisempaa pitää ns. matalaa profiilia, mutta enimmäkseen homofobiaa taitaa olla omassa päässäni. Ja luulen, että se johtuu lapsuudesta ja nuoruudesta, siitä ilmapiiristä, jossa sukupolveni kasvoi.

Vaikka moni asia on mennyt eteenpäin ja olen itsekin rekisteröinyt parisuhteeni, niin silti jossain takana kummittelee aina vain ne vanhat asenteet, jotka tavallaan määrittävät olemista. Ikään kuin aina pitäisi perustella olemisensa ja tuoda esiin, että en ole valinnut mitään, muuta kuin että tietoisesti en yritä esittää jotain muuta. Tuntuu, että pitäisi olla sopivan reipas, fiksu, niin ja heteronoloinen, että kelpaisi ympäristölle. Entä jos ei olekaan heteronoloinen vaan neiti?

Mutta siis - määrittääkö homous jotenkin enemmän kuin heterous? Ainakin itsestä tuntuu, että halusin tai en, niin kovin usein mietin asioita siltä kannalta. En tiedä mitä olen ensisijaisesti, mutta yllättävän monessa yhteydessä olenkin homo. En kuitenkaan haluaisi olla esim. työpaikalla "virallinen" homo tai muutenkaan jossain seurueissa määrittää itseäni yksinomaan homoksi, mutta tuntuu, että se leima on helppo saada. Seksuaalisen suuntautumisen korostaminen kun tuntuu jotenkin, no ei nyt siltä, että puhuisi seksielämästään, mutta jotenkin oudolta. Kun ei muutkaan sano, että "Hei ,olen Sanna, olen hetero…"

Ehkä tämä on vaan oman persoonai kapeutta, sitä etten osaa julkisesti ilmaista tunteitani ja esim. pitää Nassua kädestä tms. Eli siinäkin mielessä tämä homo taitaa olla aika tavallinen suomalainen mies.

Ensin Lenita haukkui Halosen ja nyt kristillisten kansaneudustaja keksii syyttää presidenttiä siitä, että tämä ei ole ottanut kantaa hoitajien palkka-asioihin.
Kansanedustaja mm. viittaa Kekkosen lähetelleen myllykirjeitä ja hoidelleen kullissien takana asioita mielensä mukaan.
Tätäkö kansanedustaja todella toivoo, että maan asioita ei hoidettaisi parlamentaarisesti, avoimesti ja julkisesti vaan myllykirjein kullissein takana tai omavaltaisesti toimimalla?

Kansanedustajaksi hän nousi nimenomaan puhumalla hoitajien puolesta ja varmaankin ainakin osaksi myös hoitohenkilökunnan äänillä. Nyt hän on eduskunnassa, paikassa, jossa päätökset tehdään ja mitä tekee hän? Yrittää säälittävästi siirtää vastuuta presidentille ja ihmettelee miksi presidentti keskittyy hoitamaan" maailman asioita".

Kansanedustajaksi näyttää ilmeisesti pääsevän ilman että on millä tavoin perillä siitä mitkä asiat kullekin valtiovallan edustajalle ja elimelle kuluvat. Presidentin vaikutusmahdollisuudet sisäpolitiikassa ovat minimaalliset, nimityksiä lukuun ottamatta. Arvovaltaansa presidentti voi toki käyttää, mutta arvovalta minusta ainakin enemmin rapautuisi kuin kasvaisi, jos hän käyttäisi sitä yhden ammattiryhmän palkkaneuvotteluissa.
Kansanedusta sen sijaan on paikassa, jossa nimenomaan hoidetaan sisäpolitiikkaa, säädetään lakeja ja päätetään valtion talousarviosta myös niistä rahoista mitä valtio antaa kunnille. Jos kansanedustaja julkisesti esittää, että presidentin pitäisi puuttua näihin asioihin ei hän taida olla eduskuntapaikkansa arvoinen.
Mutta ehkä tämä kristillisetn listoilta ponnahtanut edustaja kuuluukin kokoomuksen kanssa
samaan liikaa luvanneiden sakkiin ja nyt kun pitäisi osoittautua puheidensa mittaiseksi alkaa syyttely.

Pitempi sairasloma on siitä merkillinen asia, että ehtii täysin pudota normaalikuvioiden ulkopuolelle. Toki sitä tekstailee muutaman kaverin kanssa ja välillä selaa nettiä ja tsekkaa meilejäkin. Eilen jopa hoidin yhden työmeilin – ei kerrota kenellekään.
Mutta suurimmaksi osaksi aika tuntuu menevän olemiseen. Lepoa, lepoa ja lepoa, on lääkäri käskenyt ja lisäksi syömään vaaleanvihreitä pillereitä kolmasti, sinisävyisiä kerran ja punaisia tarvittaessa päivän aikana.
Lepo ei kuitenkaan poista ajatustoimintaa, ei estä miettimästä sitä miksi ihmeessä käy töissä, mitä siitä haluaa ja mitä siitä saa.
Raha on tietysti ilmiselvästi motivaatio käydä töissä, mutta jos olisin pelkästään rahan perään, olisi minun kannattanut ruveta joksikin ihan muuksi. Kun jopa luokanope tienaa enemmän.

Yleisöosaston kirjoituksen otsikko" kaikki haluavat luksusta" pysäytti minut. En toki tiedä mitä siinä oli tarkoitettu luksuksella, mutta voin rehellisesti sanoa, että en halua luksusta. Itse asiassa kaikkea muuta. Ihannoimani elämäntapa taitaa lopultakin olla lähempänä linkolalaisuutta kuin luksusta.
Uusi auto, kesähuvila kaikilla mukavuuksilla, not my cup of tea.
Itse asiassa nykyinen elintasoni on varsin riittävä ja hämmästelen sitä miten ihmeessä se oikeastaan on mahdollinen. Ja miten kaikilla minua enemmän ansaitsevilla pienituloisilla palkka ei riitä mihinkään?

Ovatko odotuksemme nousseet liian korkealle? Onko raha ja sen avulla hankittava materia kaikkein tärkeintä, itse asiassa ainoa millä on väliä. Miten paljon olisi riittävästi, enemmän kuin keskimäärin?
Jos ihmisellä on asunto, auto ja kesämökki ja silti valittaa palkkansa pienuutta, on minusta jossain muualla vikaa kuin palkassa.

Ranneliikkeeseen blogaaminen on vähän kuin kävisi homobaarissa. Vaihtaa kuulumiset tuttujen kanssa, ja välillä voidaan olla vähän erimieltäkin, mutta mitään käsilaukun heilahdusta tai kynnen katkeamista vaarallisempaa ei tapahdu. Porukkaa ei ole ylenmäärin ja vakionaamatkin löytyy.

Huomaan, etten oikein osaa pitää sellaista mitä tein tänään –blogia, vaan yleensä kirjoitan jostain asiasta mielipiteeni ja niitähän riittää. Silti minusta on hauska tirkistellä toisten elämää ehkä vain havaitakseni kuinka samankaltaisia tai erilaisia olemme.

Nyt ei tule uni, mikä on erittäin harvinaista, yleensä nukahdan Nassun kainaloon, kun hän vielä lukee jotakin. Tämä sairastelu, kaikki lääkkeet tai vitamiinit tuntuvat sekoittanen rytmini. No toisaalta, huomenna ei ole mihinkään kiire, taaskaan.

Maanantaina on työhaastattelu, mikä sattui vähän tyhmästi, kun silloin olen myös palaamassa töihini, jos vain saan terveen paperit lääkäristä. Mutta kun on täällä kotona niin eihän sitä osaa tollaisia ajatella ennen kuin on liian myöhäistä. Ja toisaalta jos en ole terve ei kannata mennä haastatteluunkaan, tuskin kukan sairasta palkkaa.

tulispa uni

Olen sairaslomalla jo toista viikkoa kotona, epämääräisten oireiden takia. Googlettaminen ei suoranaisesti paranna asiaa, koska lääkärin tekemien diagnoosien pohjalta voi löytää vaikka mitä. Tosin lääkärin määräämät lääkkeetkin vähän epäilyttävät, mutta kaipa ne tietävät mitä tekevät.
Tuossa lähellä on palvelukeskus, jonka lounaskahvila mainostaa itseään seudun asukkaille. Kun olin apteekkireissullani, niin päätinpä kokeilla paikkaa.
Aulassa istui Jurvan antiikkihuonekaluryhmässä mummoja ja pappoja - rollaattorit oli parkissa vieressä. Jatkoin uteliaiden tuijotusten saattelemana peremmälle kahvilaan. Siellä oli lisää rollaattoriväkeä. Kun olin näin pitkälle tullut, niin ajattelin kuitenkin kokeilla ruokaa.

Lääkereseptejäni tutkiessa tunsin melkein kuuluvani joukkoon.

Sairaanhoitajat tavoittelevat muita suurempia palkankorotuksia eivätkä tyydy samaan kuin muut koulutetut naisvaltaiset alat.
He tai heidän edustajansa vetoavat toistuvasti koulutukseen ja työn raskauteen ja vaativuuteen. Nämä ovat hyviä argumentteja ja olen sitä mieltä, että yhteiskunnassamme täytyisi todellakin käydä arvokeskustelua. Mikä on tärkeää, arvostettua ja yhteisöä rakentavaa toimintaa?

Ongelmana tietysti on se, että koska osa ihmisistä saa toimeentulonsa yhteisistä varoista julkisella sektorilla ja osa taas kaupallisella sektorilla, on vaikea päästä mihinkään yhteismitalliseen asetelmaan. Miten mitata ja arvottaa julkisen sektorin työtehtäviä ja onko palkka työn arvostuksen ainoa mittari? Perinteisesti koulutustason on näkynyt palkkapussissa, mutta myös työn yleinen vaativuustaso.
No, nyt kun yhä useampi on ns. korkeakoulutettu amk -tutkinnolla, on ainakin teoriassa ero sairaanhoitajan ja lääkärin välissä kaventunut, mutta entä todellisuudessa? Onko sairaanhoitaja niin ensiarvoisen tärkeässä asemassa kuin väitetään? Tai onko moni mukin vastuussa ihmishengistä kuin sairaanhoitaja, ja vieläpä pienemmällä palkalla?

Lastentarhanopettajat suorittavat myös alemman korkeakoulututkinnon ja heidän vastuullaan on kymmeniä lapsia käsittäviä ryhmiä. Näiden kanssa ulkoillaan, tehdään retkiä ja lisäksi yritetään kasvattaa ja tukea lapsen kaikenpuolista kehittymistä. Lastentarhanopettaja on myös vastuussa, että lapsen hoitopäivä on turvallinen. Mitäpä tapahtuu, jos yksi pieni taapertaakin vahingossa pois aidatulta piha-alueelta, kaikkihan näitä olemme saaneet lukea?

Entäpä opettajat? Eivätkö myös he vastaa vähän isompien, mutta edelleen lasten, turvallisesta ja tasapainoisesta kasvamisesta ja kehityksestä. Moni sairaanhoitaja jättää lapsensa näiden ammattilaisten hoivaan ja käytännössä näiden kanssa hänen lapsensa myös viettää enemmän aikaa kuin vanhempiensa. Eikö silloin ole hyvä tietää, että lapsen hoitaja on koulutettu ammattilainen joka pystyy takaamaan lapsen turvallisuuden kaikissa tilanteissa? Eikö vanhemmat pidä tätä tärkeänä?

Entäs sitten kirjastojen ja arkistojen hiljaiset työmyyrät. Vanha käsitys kirjastotädeistä, jotka vaan lainaavat ja palauttavat kirjoja ja siinä sivussa aakkostavat niitä hyllyyn on jo pitkään ollut vanhentunut. Jotta pääsee kirjastotädiksi tai sedäksi täytyy olla opiskellut vielä vähän enemmän kuin sairaanhoitajaksi. Ja toisin kun luullaan kirjastonhoitajat ja informaatikot tekevät tärkeää työtä, joka edes auttaa tutkimusta, opetusta ja yleistä sivistystä. Heidän työstään hyötyvät, päiväkotilapset, koululaiset, opiskelijat, opettajat, tutkijat…

Entäs sitten pölyisten arkistojen harmaat hiirulaiset. Ennen vanhaan kun joku ei osannut hommiaan hänet laitettiin arkistoon töihin, koska ajateltiin, että siellä hän on vähiten vahingoksi. Vaan eipä enää, arkistot eivät enää ole pölyisiä unohtuneita varastoja tai varmaan niitäkin on, mutta yhä enemmän arkistot on osa organisaation aktiivista toimintaa. Sähköinen potilasarkisto on hyvä esimerkki arkistosovelluksesta, jotta käyttääkseen ja kehittääkseen arkistonhoitajalla täytyy olla monipuolista tietoa ja koulutusta. Yhä useampi arkistonhoitaja onkin suorittanut akateemisen loppututkinnon, kyllä vaan. Ja jos potilasarkisto menee sekaisin, myös hoitajan ja lääkärin työpanos voi mennä pieleen.

Tässä nyt vaan tuli mieleen muutamia ammattiryhmiä, jotka ikään kuin kilpailevat samalla viivalla hoitajien kanssa, mutta eivät selvästikään omaa yhtä hyvää ja taitaa liittoa kuin hoitajat.
Siksipä koko naispalkkakeskustelu on taas kerran pyörinyt vain hoitajien ympärillä. En toki vastusta hoitajien vaatimusta, mutta tapahtuuko se sitten muiden kustannuksella, ja onko tämä sitten naisten keskeistä solidaarisuutta? Hoitajille 300-350 euroa ei tunnu kelpaavan, vaan asenne on enemmän "kaikki mulle heti". Miten tämä eroaans. miehisestä tavasta hoitaa asioita?

Elämä on valintoja. Joka päivä voin valita mitä teen. Minun ei esimerkiksi ole pakko mennä töihin, jollen niin valitse.

On tietysti asioita kuten sairaudet, läheisen kuolema jne. joihin en voi vaikuttaa, mutta moni asia on oman valintani tulosta. Aikanaan syytin vanhempiani siitä että olin toiminut kuten he halusivat, ikään kuin en olisi voinut valita muuta. Nykyään tiedän, että En vaan uskaltanut. Välillä tekee asioita, joita ei haluaisi tehdä, mutta tekee koska luulee, että on pakko. Kävin armeijan, koska pelkäsin että vanhempani suuttuvat. Pysyin kaapissa pitkään samasta syystä.

Kun tajusin, että kaapissa oleminen on oma valintani, ei mikään vanhempieni asettama pakko vapauduin ja tulin ulos. Tajusin myös, että en voi syyttää toisia omista valinnoistani vain siksi, että olen kuvitellut heidän haluavan niin. tai vaikka he olisivatkin halunneet niin. Aikuisen ihmisen täytyy ottaa vastuu itsestään tai sitten menettää oikeutensa valittaa. On omaa tyhmyyttä elää ympäristön asettamien normien mukaan tai jäädä kierimään itsesääliin.

Jos näkee itsensä voimattomana uhrina vailla vaikutusmahdollisuuksia omaan elämäänsä kyllin kauan, lopulta varmankin muuttuu sellaiseksi. Mutta se on ihan itsestä kiinni.