naisten välisestä solidaarisuudesta

Sairaanhoitajat tavoittelevat muita suurempia palkankorotuksia eivätkä tyydy samaan kuin muut koulutetut naisvaltaiset alat.
He tai heidän edustajansa vetoavat toistuvasti koulutukseen ja työn raskauteen ja vaativuuteen. Nämä ovat hyviä argumentteja ja olen sitä mieltä, että yhteiskunnassamme täytyisi todellakin käydä arvokeskustelua. Mikä on tärkeää, arvostettua ja yhteisöä rakentavaa toimintaa?

Ongelmana tietysti on se, että koska osa ihmisistä saa toimeentulonsa yhteisistä varoista julkisella sektorilla ja osa taas kaupallisella sektorilla, on vaikea päästä mihinkään yhteismitalliseen asetelmaan. Miten mitata ja arvottaa julkisen sektorin työtehtäviä ja onko palkka työn arvostuksen ainoa mittari? Perinteisesti koulutustason on näkynyt palkkapussissa, mutta myös työn yleinen vaativuustaso.
No, nyt kun yhä useampi on ns. korkeakoulutettu amk -tutkinnolla, on ainakin teoriassa ero sairaanhoitajan ja lääkärin välissä kaventunut, mutta entä todellisuudessa? Onko sairaanhoitaja niin ensiarvoisen tärkeässä asemassa kuin väitetään? Tai onko moni mukin vastuussa ihmishengistä kuin sairaanhoitaja, ja vieläpä pienemmällä palkalla?

Lastentarhanopettajat suorittavat myös alemman korkeakoulututkinnon ja heidän vastuullaan on kymmeniä lapsia käsittäviä ryhmiä. Näiden kanssa ulkoillaan, tehdään retkiä ja lisäksi yritetään kasvattaa ja tukea lapsen kaikenpuolista kehittymistä. Lastentarhanopettaja on myös vastuussa, että lapsen hoitopäivä on turvallinen. Mitäpä tapahtuu, jos yksi pieni taapertaakin vahingossa pois aidatulta piha-alueelta, kaikkihan näitä olemme saaneet lukea?

Entäpä opettajat? Eivätkö myös he vastaa vähän isompien, mutta edelleen lasten, turvallisesta ja tasapainoisesta kasvamisesta ja kehityksestä. Moni sairaanhoitaja jättää lapsensa näiden ammattilaisten hoivaan ja käytännössä näiden kanssa hänen lapsensa myös viettää enemmän aikaa kuin vanhempiensa. Eikö silloin ole hyvä tietää, että lapsen hoitaja on koulutettu ammattilainen joka pystyy takaamaan lapsen turvallisuuden kaikissa tilanteissa? Eikö vanhemmat pidä tätä tärkeänä?

Entäs sitten kirjastojen ja arkistojen hiljaiset työmyyrät. Vanha käsitys kirjastotädeistä, jotka vaan lainaavat ja palauttavat kirjoja ja siinä sivussa aakkostavat niitä hyllyyn on jo pitkään ollut vanhentunut. Jotta pääsee kirjastotädiksi tai sedäksi täytyy olla opiskellut vielä vähän enemmän kuin sairaanhoitajaksi. Ja toisin kun luullaan kirjastonhoitajat ja informaatikot tekevät tärkeää työtä, joka edes auttaa tutkimusta, opetusta ja yleistä sivistystä. Heidän työstään hyötyvät, päiväkotilapset, koululaiset, opiskelijat, opettajat, tutkijat…

Entäs sitten pölyisten arkistojen harmaat hiirulaiset. Ennen vanhaan kun joku ei osannut hommiaan hänet laitettiin arkistoon töihin, koska ajateltiin, että siellä hän on vähiten vahingoksi. Vaan eipä enää, arkistot eivät enää ole pölyisiä unohtuneita varastoja tai varmaan niitäkin on, mutta yhä enemmän arkistot on osa organisaation aktiivista toimintaa. Sähköinen potilasarkisto on hyvä esimerkki arkistosovelluksesta, jotta käyttääkseen ja kehittääkseen arkistonhoitajalla täytyy olla monipuolista tietoa ja koulutusta. Yhä useampi arkistonhoitaja onkin suorittanut akateemisen loppututkinnon, kyllä vaan. Ja jos potilasarkisto menee sekaisin, myös hoitajan ja lääkärin työpanos voi mennä pieleen.

Tässä nyt vaan tuli mieleen muutamia ammattiryhmiä, jotka ikään kuin kilpailevat samalla viivalla hoitajien kanssa, mutta eivät selvästikään omaa yhtä hyvää ja taitaa liittoa kuin hoitajat.
Siksipä koko naispalkkakeskustelu on taas kerran pyörinyt vain hoitajien ympärillä. En toki vastusta hoitajien vaatimusta, mutta tapahtuuko se sitten muiden kustannuksella, ja onko tämä sitten naisten keskeistä solidaarisuutta? Hoitajille 300-350 euroa ei tunnu kelpaavan, vaan asenne on enemmän "kaikki mulle heti". Miten tämä eroaans. miehisestä tavasta hoitaa asioita?