Kauneuspilkku

Jouluna ystävät ja sukulaiset muistavat toisiaan kortein, lahjoin ja kyläilemällä. Vaikka tarkoitus on rauhoittua ja viettää yhteistä aikaa hyvässä hengessä, paljastuu sokerisen kuorrutuksen alta välillä ikäviäkin asioita. Yhteinen aika kun sukulaisten kesken rajoittuu usein juhlapyhien viettoon ja siksi juhlan humuun sekoittuu arjen suuria ja pieniä ongelmia.

Tänä jouluna kuulin peräti kahdesta perheestä, jossa lapset eivät voi hyvin. Ja molemmissa ongelmien lähtökohdat tuntuivat kiertyvän vanhempien puuttuvaan auktoriteettiin. Yksinhuoltajaystäväni kontrolli alakouluikäiseen poikaansa on olematon ja huutaminen ja kiukku tuntuvat olevan äidin ainoa tapa saada poikaan mitään otetta. Ikävä sanoa, että tämä oli näkyvissä jo ensi hetkistä. Erityisesti nukkumaanmeno ja aamuherätykset ovat ongelma. Ongelmaa seuraavassa vaiheessa pystyikin seuraamaan Nassun sukulaispojan kautta. Hänellä tilanne on jo siinä vaiheessa, että teiniä ei kiinnosta koulu eikä oikein paljon muukaan, paitsi tietokoneella pelaaminen. Vanhempien täydellinen kyvyttömyys tilanteessa juontaa juurensa – lapsuuteen.

Itse en pysty eläytymään näihin tilanteisiin kovinkaan hyvin. Omassa lapsuudessani rajat olivat varsin selvät ja niiden rikkomisesta seurasi jonkinlainen rangaistuskin. En sano, että oma suhteellisen tiukka kasvatus olisi ainoa tai edes paras malli, mutta on surullista huomata, kun niin yksinkertaisen asian kuin nukkumaanmenoajan asettamisen epäonnistuminen tuottaa ikäviä seurauksia. Vaikka itsekin tietysti lapsena halusi uhmata nukkumaanmenoaikaa, ei se kuitenkaan oikeasti ollut meillä mikään juttu. Loppupeleissä sitä vaan meni nukkumaan, ja oli turvallinen olo, kun äiti lauloi hyvän yön laulun. Sääliksi käy näitä lapsia, joille ei sitä turvaa ole suotu.

Huomaan, että olen tulossa vanhaksi.

Oireita on monia. Yksi on kun sanan klassikko käyttö ärsyttää minua. Mistä lähtien TIKTAKin piisit ovat olleet klassikoita? Tai legendaarinen, Jone Nikulako?

Eilen kuitenkin tämä vanheneminen näyttäytyi hyväntahtoisena, kun katselin Idols –finaalia. Kumpikin kilpailija vaikutti jotenkin reilulta, fiksulta ja toisen huomioon ottavalta. Olivat valinneet toisilleen vielä sellaiset laulutkin, että toinen varmasti osaa ja tykkää laulaa.

Jotenkin tuli sellainen olo, ettei kaiken tosi TV:n ja kilpailemisenkaan tarvitse olla selkään puukotusta ja ilkeää. Kilpaillakin voi reilusti. Jälkipeli ei sen sijana ole koskaan kovin reilun kuulosta. Ja ihan alkoi käydä sääliksi, kun kuulin aamulla Koopin sanovan, että hänellä ei Suomessa ole muita ystäviä kuin Idols-kaverit. Toviottavasti he nyt sitten ovat tukemassa aikamoiseen piiritykseen joutuvaan kaveria.

Tässäkin se ikä näkyy, eihän se tietysti ole joutunut mihinkään julkisuuteen vasten tahtoaan ja on jo aikuinen mies. Mitä minä höhlä tämmöisiä mietin.

Me ihmiset kuvittelemme aina olevamme kehityksen kärjessä tietoinemme ja taitoinemme. Katsomme taaksepäin ja totta monta arkipäiväistä asiaa mitä teemme esimerkiksi lääketieteessä tai tekniikassa oli muutama vuosikymmen stten vasta unelmia.

Mutta toisaalta emme ole muuttuneet niin hirveästi vuosituhanisen saatossa, vaan elämäme ohjaa edeleen usko. Toinen uskoo tieteeseen ja toinen jumalaan ja joku markkinoihin ja monet näihin kaikkiin.Yhteistä meille ja esi-isillemme on se suvaitsemattomuus ja ehdottomuus, jolla tätä uskoa manifestoidaan. Jos joku nyt haluaa uskoa vaikkapa joulupukkiin, hän on suorastaan naurettava. Ukon vakkojen juomisesta sai ankaria rangaistuksia muutama sata vuotta sitten ja edelleenkään ei varmaan Kekrin, Pellonpekon tai Ukon palvontaa pidetä täypäisten hommana. Valtiojohtoa myöten sen sijaan käydä palvomassa meille vieraan kulttuurin tuottamaa folklorea, myyttiä joka todella on muuttanut maailman. Tosin tuon kultin loiston päivät ovat jo takana ja nyt todistamme sen kamppailua asemastaan usien uskomusten edessä. Vaiktusvaltaisin niistä on varmaankin Markkinoiksi tai Taloudeksi kutsuttu.
Kuten kaikki väistyvät kultit kristinusko yrittää uudistua ja pitää kiinni nistä rippeistä mitä sen vallasta on jäljellä. Mutta miten kilpailla jonkun kanssa, joka e pelaa samoilla säännöillä? Juuri näin kristinuskokin levitti valtaansa, pääsi vallanpitäjien suosioon ja ryhtyi miekalla ja rahalla levittämään omaa kulttiaan. Lopulta vanhat uskomukset valjastettiin kristinopin sisällöllä. Tai onko todella niin, että Kristus sattui syntymään juuri vanhan germaanisen vuodenvaihteen juhlan aikoihin? Ja Johannes Kastaja keskikesällä. Maailma on tietysti hämästyttäviä sattumuksia täynnä.

Kuinka suhteellista aika onkaan. Tänään töissä oli hupaisa ongelma, kun pistin tulostumaan yhden työhön littyvän raportin. Meidän yhteistulostin ei ole niitä uusia moderneja monitoimikoneita, jotka suunnilleen keittävät sinulle kahvit ja kiilottavat kenkäsikin samalla kun skannaat ja faksaat niillä.

Ei, tämä on toista maata ja ruksutti raporttia vakaasti aina sivun kerrallaa välillä miettien ja tietysti työkaveilla oli oma tulostus jonossa ja meillä molemmilla kiire kokoukseen....
Toki raporttiin oli upotettu grafiikkaa, joka oli hidasta jne, mutta miten nopaeasti sekunnit kuluivat kun odotti paperin pullahtamista tulostimesta. Kaksi ihmistä kyttää pientä konetta. Olimme kuin suoraan knalli ja sateenvarjo sketsistä! Vups yhtäkkiä meni viisi minuttia, tuntui kuin kone olisi todella tehnyt vain kaksi liuskaa minuutissa.

Illalla kotona ihan toisenlainen kokemus. Täytin kuluttajatutkimusta verkossa ja siihen piti katsoa kaksi mainosta, jotka kestivät 20 sekuntia kumpikin. Luulisi, että 20 sekuntia menee ohi ihan noin vaan ilman että ehtii montaakaan ajatusta ajatella. Mutta ei, 20 sekunnin aikana ehdin ajatella: ihan kiva, pikku-näppärä, vähän kulunut idea, paljonko tämä mahtoi maksaa, kuka tämän oikeastaan on tehnyt ja kenelle ja onko tämä nyt hauskaa.

Siis kaikki nämä ajatukset ja monta muuta 20 sekunnissa. Miten paljon vuorokaudessa onkaan aikaa, miten monta ajatusta ehtiikään päivässä vilahtaa ja kuinka moni niistä tulee uudestaan mielee? Ja montako kertaa sama ajatus pyörii mielessä joka päivä?

Käyn keskusteluja vainajien kanssa. Ei nämä kuitenkaan ole mitään viestejä tuonpuoleisesta, vaan välillä päivän aikana ajattelen edesmenneitä ystäviäni ja kerron heille tärkeistä asioista tai mitä minulle kuuluu. Välillä saan sitten "vastauksen" nukkuessani. Kuten aiemmassa blogauksessa kirjoitin, en valitettavasti ole mikään Sibylla tai edes kotoisempi tietäjä. Kunhan vaan alitajuntani prosessoi näitä päivän ajatuksiani. Olen myös nähnyt enneunia, tai siis oikeammin unessa alitajuntani on ratkaissut muutaman kerran suuren ongelman ja olenkin voinut toteuttaa nämä unet.
En siis usko, että varsinaisesti saan viestejä tuonpuoleisesta enkä ole ajatellut ryhtyä välittäjäksi tämän ja muiden mahdollisten maailmoiden välillä. Mutta edesmenneet ystävät ja sukulaiset ovat edelleen läsnä ajatuksissani, kuten varmaan meillä jokaisella. Suhteemme vainajiin on kuitenkin tietyllä lailla kahlittu. On oikein ja hyväksyttävää viedä haudalle kynttilä pyhäinpäivänä ja kukkia vainajien merkkipäivinä. Mutta kun sanoo, että keskustelee vainajien kanssa, onkin jo kummajainen. Tästä saamme kiittää erityisesti kristinuskoa. Meillä katolista ja etenkin luterilaista kirkkoa, jotka halusivat ottaa pakanallisen vainajakultin ja muokata sen omiin tarkoituksiinsa sopivaksi. Niinpä kyläkalmistot, joissa esi-isiä käytiin muistelemassa, muuttuivat hautausmaiksi, kirkkotarhoiksi ja esi-isät eivät enää olleetkaan osa sukua ja kotipiiriä samalla tavalla kuin ennen. Tästä kehitys on vuosisatojen aikana kulkenut siihen suuntaan, että hautausmaita pidetään jokseenkin pelottavina ja makaabereina paikkoina. Itse en ole koskaan nähnyt yhtään vainajaa, vaan kaikki läheiseni ovat vaan mystisesti kadonneet arkkuihin ja sujautettu sitten maan poveen tai poltettu tuhkaksi. Siistiä ja harmitonta ja niin aikaamme sopivaa.
Mutta takaisin kirkkoon. Kirkolle esi-isä kulttiin perustuva uskomusjärjestelmä oli todellinen uhka. Itse asiassa koko yhteisöllisyys ja yhteiskuntarakennekin perustui suureksi osaksi yhteisten esi-isien palvontaan liittyviin uhrimenoihin ja sukuyhteyteen. Tämä ei tietenkään sopinut kirkolle eikä sen perässä rientäneille valloittajille. Vaan uusi usko oli uuden vallan peruspilareita. Monet näkivät uuden uskon omaksumisessa henkilökohtaista hyötyä ja näin se saavutti riittävän jalansijan, jotta vastahankaisetkin saatiin pakkokäännytettyä sen oppeihin. Vähän samalla lailla kuin vaikkapa nykyinen EU-usko. Aluksi epäilijöiden määrä oli suuri, mutta muutamassa vuodessa ne, jotka olivat nähneet asiassa suurimmat henkilökohtaiset hyödyt, saivat ponnekkaan ja EUn rahalla käydyn taiston jälkeen enemmistön puolelleen. Ja nykyisin eu-kriitikot ovat samassa kylähullun kategoriassa kuin vaikkapa vainajien kanssa seurustelevat. Kristinusko on aikaa sitten lakannut oleva keskeinen tekijä maallistuneessa yhteiskunnassa. Toki itsekin kristillisen kasvatuksen saaneena turvaudun usein kristillisiin muotoihin kun etsin yhteyttä luojaan. Mutta se, että näin teen, johtuu ainoastaan noin 1000-vuotta sitten käydystä valtataistelusta, jonka kristinusko voitti. En mitenkään voi uskoa, että kun joku toinen etsii henkistä yhteyttä luojaan, joillain ihan muilla riiteillä, että hänen kokemuksensa ja uskonsa olisi sen väärempi kuin omani,
Niinpä jatkankin vuoropuheluani ystävieni elävien ja kuolleiden kanssa, missä ikinä he ovatkaan.

Huomasin, että olen 18. aktiivisin blogaaja. Kaikki noin kaksikymmentä aktiivista lukijaani saavat siis varsin usein jotakin luettavaa. Mutta kuinka usein todellakaan ajatukseni tai siis kirjoitukseni ovat mitenkään uusia saatikka omaperäisiä?
Tänään meinasin kirjoittaa homoyhteisöstä, mutta koko ajan oli sellainen tunne, että tästä olen kyllä jo kirjoittanut pitkän blogauksen.
Vaan koska? Muistiin ei ole luottamista, mutta bittiavaruus on luotettava: Hakutoiminto sen tiesi. 1 helmikuuta eli melkein vuosi sitten. Samaa rataa ajatus mataa...

Viikolla julkaistiin tasa-arvo barometri. siis eräänlainen kysely, siitä miten tasa-arvo on koettu. Tämän paperin perusteella tasa-arvo ministerin valtiosihteeri sitten loihe lausumaan, että "emme voi olla muuta kuin huolestuneita".

Oma johtopäätökseni korkea-arvoisin ja ilmeisen ylipalkatun ministeriön virkamiehen lausumasta on aivan sama. En voi olla muuta kuin huolestunut. Jos tällainen mutu, "olen kyllä omasta mielestäni kokenut syrjintää työelämässä" -tyyppinen tutkimus otetaan keskustelun pohjaksi, niin yhteiskunta on todellakin syvällä kriisissä.
Eikö ketään kiinnosta se, missä suhteessa todellisuuteen on esimerkiksi tämän ns. tutkimuksen keskeisin tulos, että koulutetut naiset kokevat, että sukupuolesta on haittaa uralla etenemisessä?
Aivan hakematta tulee mieleen, että tässäpä loistava selitys kaikille naisille, joiden tavoitteet eivät ole toteutuneet. Ei tarvitse miettiä, olisiko omassa toiminnassa jotain parannettavaa. Voi vaan vedota sukupuoleen, ja tsekata peilistä, että eihän maskara vaan oo valunut, vaikka vähä itkettää tää epäoikeudenmukaisuus. Jos vanhemilla sukupolvilla tuo onkin ollut todellisuutta, niin nykyisin se tuntu aivan liiaa yksinkertaiselta ja jo mantraksi muuttuneelta selitykseltä. Mutta tutkimuksen valossa ilmeisesti mies, joka ei etene uralla, on joko luuseri tai sitten vaan rehellinen itselleen.

Joudun työssäni pohtimaan säännöllisesti sitä mitä pitäisi säilyttää tuleville polville ja mitä ei. Siis yrittää luoda sellaisia kriteerejä mitä noudatetaan yhä kasvavien tietomassojen käsittelyssä, jotta jonkinlainen ydin hahmottuisi. Tiedän, että loppupeleissä asia on kuitenkin kiinni sattumasta ja se mitä nyt pidämme tarpeettomana, voisikin olla jollekin tutkijalle tulevaisuudessa todella merkittävää. Välillä tuntuukin, että minkälainen ihme Sibylla tässä pitäisi olla, jotta voisi tehdä työnsä hyvin. Eilen Teemalta tullut ohjelma "Mitä meistä jää jäljelle", kuitenkin tavallaan helpotti tätäkin tuskaa.
Toisin kuin yleisesti sanotaan, edes timantit eivät ole ikuisia. Miljoonien vuosien myötä nekin menettävät loistonsa. Muovi säilyy kuulemma todella kauan. Ohjelma, ottikin esiin leikkisän ajatuksen siitä, miten museoissa on esiin kaivettuja dinosaurusten luurankoja ja pieniä muovidinoja löytyy ympäri maailman kaikkialta maaperästä. Tätä voi jatkaa, että kun asiakirjat eivät kuitenkaan säily kuin ehkä tuhansia vuosia, voi olla, että tulevaisuudessa ehkä ajatellaan, että oli joku meillä joku Dino-kultti?
Niin, asiakirjat, joissa meitä koskevaa tietoa tallennetaan, tullaan tulevaisuudessa säilyttämään bitteinä erilaisissa palvelemissa. Yksi suurempi ongelma sähkönsaannissa ja pum- good bye arkistot.
Ehkäpä sähköinen säilytys on kuitenkin varmempaa kuin paperi, varsinkin kun nykyaikaisen kopiopaperin säilymisominaisuuksista ei ole tarkkaa tietoa. Vanhin Suomessa säilytettävä paperiasiakirja on vuodelta 1316, mutta epäilen, että oman aikamme paperi kestäisi seitsemänsataa vuotta.

Mutta jolleivät, timantit, muovit tai asiakirjat eri muodoissaan jää kertomaan meistä, niin mitä jää? Ei hätää, tv- ja radiolähetykset jatkavat avaruudessa loputtomasti surfailuaan. Jos jollain vaan sattuu olemaan sopiva vastaanotin, hän voi tulevaisuudessa katsoa viestejä kaukaa menneisyydestä ja miettiä syvällisiä tulkintoja esim. BB-2008 tuotannosta.

Kuvittelenko vaan, mutta minusta tuntuu, että nykynuoret ovat paljon rohkeampia kuin minä olin heidän iässään. Siis rohkeampia pitämään toisiaan kädestä tai pussailemaan julkisilla paikoilla. Tytöt ja pojat keskenään siis. No, tytöille on aina ollut sallittua kulkea käsi kädessä eikä pussailukaan edes parikymmentä vuotta sitten aiheuttanut niin suurta metakkaa kuin kahden pojan.

Toki itsekin olen kehittynyt parissakymmenessä vuodessa. Kun nuorokaisena tuskin kehtasin kävellä Gambrinin ohi, ilman, että pelkäsi, että kaikki näkee, että tuossa menee homo - ja kohta saan turpiini. Niin jo pitkään on homokapakkaan meno tuntunut ihan luonnolliselta. Jossain vaiheessa itse asiassa muihin kapakoihin meno tuntui oudolta.

Yleinen ilmapiirikin on muuttunut Gambrinin ajoista, joten kaikkea ei voi pistää oman kehittymisen tiliin. Ja vieläkään en aamujunassa kehtaa pitää Nassua kädestä tai pusssata. Siinä sitä olisikin pelkokerrointa enemmän kuin tosi tvssä konsanaan: ilmaista tunteensa aamujunassa julkisesti - kiinnittäisiköhän kukaan itse asiassa mitään huomiota?

Vanhan valtaus oli taas otsikoissa. Todella odotan päivää, että valtaajat ovat siirtyneet muille asuinsijoille. Tätä on toitotettu nyt ainakin 15 vuotta joka vuosi, välillä enemmän ja välillä vähemmän suurella pasuunalla.
Aina löytyy joku vanha kulttuuri-pieru haastateltavaksi. Ja kertomaan asian yhteiskunnallisesta merkityksestä ja siitä miten kaikki "oikeasti" meni ja kuinka juuri hän oli aivan keskeinen priimusmoottori. Ja kuinka itse asiassa koko hänen elämäntyönsä on jäänyt tämän varjoon..

Ketä kiinnostaa? Valtasitte ihan sitten ylioppilastalon, suurin osa teistä varmaan kuului ylioppilaskuntaan eli oman talonne valtasitte, entä sitten? Muistan itsekin olleeni valtaamassa hallintorakennusta ja toisin kuin vanhan valtaus se johti yliopistolla myös muutoksiin. et se siitä.

Lunta pyrytti tosiaan niin rivakasti, että ikkunoita peittaa tiivis lumikerros. Lumi on mitä oivallisen eriste ja ikkunanraoista eivedäkkään olekana niin paljonn kuin ennen :)