vainajat mielessämme

Käyn keskusteluja vainajien kanssa. Ei nämä kuitenkaan ole mitään viestejä tuonpuoleisesta, vaan välillä päivän aikana ajattelen edesmenneitä ystäviäni ja kerron heille tärkeistä asioista tai mitä minulle kuuluu. Välillä saan sitten "vastauksen" nukkuessani. Kuten aiemmassa blogauksessa kirjoitin, en valitettavasti ole mikään Sibylla tai edes kotoisempi tietäjä. Kunhan vaan alitajuntani prosessoi näitä päivän ajatuksiani. Olen myös nähnyt enneunia, tai siis oikeammin unessa alitajuntani on ratkaissut muutaman kerran suuren ongelman ja olenkin voinut toteuttaa nämä unet.
En siis usko, että varsinaisesti saan viestejä tuonpuoleisesta enkä ole ajatellut ryhtyä välittäjäksi tämän ja muiden mahdollisten maailmoiden välillä. Mutta edesmenneet ystävät ja sukulaiset ovat edelleen läsnä ajatuksissani, kuten varmaan meillä jokaisella. Suhteemme vainajiin on kuitenkin tietyllä lailla kahlittu. On oikein ja hyväksyttävää viedä haudalle kynttilä pyhäinpäivänä ja kukkia vainajien merkkipäivinä. Mutta kun sanoo, että keskustelee vainajien kanssa, onkin jo kummajainen. Tästä saamme kiittää erityisesti kristinuskoa. Meillä katolista ja etenkin luterilaista kirkkoa, jotka halusivat ottaa pakanallisen vainajakultin ja muokata sen omiin tarkoituksiinsa sopivaksi. Niinpä kyläkalmistot, joissa esi-isiä käytiin muistelemassa, muuttuivat hautausmaiksi, kirkkotarhoiksi ja esi-isät eivät enää olleetkaan osa sukua ja kotipiiriä samalla tavalla kuin ennen. Tästä kehitys on vuosisatojen aikana kulkenut siihen suuntaan, että hautausmaita pidetään jokseenkin pelottavina ja makaabereina paikkoina. Itse en ole koskaan nähnyt yhtään vainajaa, vaan kaikki läheiseni ovat vaan mystisesti kadonneet arkkuihin ja sujautettu sitten maan poveen tai poltettu tuhkaksi. Siistiä ja harmitonta ja niin aikaamme sopivaa.
Mutta takaisin kirkkoon. Kirkolle esi-isä kulttiin perustuva uskomusjärjestelmä oli todellinen uhka. Itse asiassa koko yhteisöllisyys ja yhteiskuntarakennekin perustui suureksi osaksi yhteisten esi-isien palvontaan liittyviin uhrimenoihin ja sukuyhteyteen. Tämä ei tietenkään sopinut kirkolle eikä sen perässä rientäneille valloittajille. Vaan uusi usko oli uuden vallan peruspilareita. Monet näkivät uuden uskon omaksumisessa henkilökohtaista hyötyä ja näin se saavutti riittävän jalansijan, jotta vastahankaisetkin saatiin pakkokäännytettyä sen oppeihin. Vähän samalla lailla kuin vaikkapa nykyinen EU-usko. Aluksi epäilijöiden määrä oli suuri, mutta muutamassa vuodessa ne, jotka olivat nähneet asiassa suurimmat henkilökohtaiset hyödyt, saivat ponnekkaan ja EUn rahalla käydyn taiston jälkeen enemmistön puolelleen. Ja nykyisin eu-kriitikot ovat samassa kylähullun kategoriassa kuin vaikkapa vainajien kanssa seurustelevat. Kristinusko on aikaa sitten lakannut oleva keskeinen tekijä maallistuneessa yhteiskunnassa. Toki itsekin kristillisen kasvatuksen saaneena turvaudun usein kristillisiin muotoihin kun etsin yhteyttä luojaan. Mutta se, että näin teen, johtuu ainoastaan noin 1000-vuotta sitten käydystä valtataistelusta, jonka kristinusko voitti. En mitenkään voi uskoa, että kun joku toinen etsii henkistä yhteyttä luojaan, joillain ihan muilla riiteillä, että hänen kokemuksensa ja uskonsa olisi sen väärempi kuin omani,
Niinpä jatkankin vuoropuheluani ystävieni elävien ja kuolleiden kanssa, missä ikinä he ovatkaan.