rakkaat rajat

Jouluna ystävät ja sukulaiset muistavat toisiaan kortein, lahjoin ja kyläilemällä. Vaikka tarkoitus on rauhoittua ja viettää yhteistä aikaa hyvässä hengessä, paljastuu sokerisen kuorrutuksen alta välillä ikäviäkin asioita. Yhteinen aika kun sukulaisten kesken rajoittuu usein juhlapyhien viettoon ja siksi juhlan humuun sekoittuu arjen suuria ja pieniä ongelmia.

Tänä jouluna kuulin peräti kahdesta perheestä, jossa lapset eivät voi hyvin. Ja molemmissa ongelmien lähtökohdat tuntuivat kiertyvän vanhempien puuttuvaan auktoriteettiin. Yksinhuoltajaystäväni kontrolli alakouluikäiseen poikaansa on olematon ja huutaminen ja kiukku tuntuvat olevan äidin ainoa tapa saada poikaan mitään otetta. Ikävä sanoa, että tämä oli näkyvissä jo ensi hetkistä. Erityisesti nukkumaanmeno ja aamuherätykset ovat ongelma. Ongelmaa seuraavassa vaiheessa pystyikin seuraamaan Nassun sukulaispojan kautta. Hänellä tilanne on jo siinä vaiheessa, että teiniä ei kiinnosta koulu eikä oikein paljon muukaan, paitsi tietokoneella pelaaminen. Vanhempien täydellinen kyvyttömyys tilanteessa juontaa juurensa – lapsuuteen.

Itse en pysty eläytymään näihin tilanteisiin kovinkaan hyvin. Omassa lapsuudessani rajat olivat varsin selvät ja niiden rikkomisesta seurasi jonkinlainen rangaistuskin. En sano, että oma suhteellisen tiukka kasvatus olisi ainoa tai edes paras malli, mutta on surullista huomata, kun niin yksinkertaisen asian kuin nukkumaanmenoajan asettamisen epäonnistuminen tuottaa ikäviä seurauksia. Vaikka itsekin tietysti lapsena halusi uhmata nukkumaanmenoaikaa, ei se kuitenkaan oikeasti ollut meillä mikään juttu. Loppupeleissä sitä vaan meni nukkumaan, ja oli turvallinen olo, kun äiti lauloi hyvän yön laulun. Sääliksi käy näitä lapsia, joille ei sitä turvaa ole suotu.