Kauneuspilkku

Luin sattumalta Museoviraston sivuilta keruuarkiston Koulun joulujuhla -kyselyä. Kyselyssä oli parisenkymmentä kysymystä, joilla kartoitettiin kaikkea joulujuhlaan valmistautumisesta aina itse juhlan jälkitunnelmiin. Suurin hämmästykseni aihe ei ollut se, että kysely oli päättynyt jo viisi vuotta sitten: ilmeisesti mitään uudempaa ei ollut tarjolla, joten se oli jäänyt roikkumaan viraston sivuille. Itseäni enemmän hämmästytti se, että en oikeastaan muistanut juuri mihinkään kysymykseen vastausta.
Muistan, että oli joulujuhlia, mutta mitä minulla oli niissä päällä (arki/juhlavaatteet), kävinkö ennen juhlaa parturissa, mitä ohjelmaa niissä juhlissa oli, ruokaa tms.?
Kaikkeen voisin toki lonkalta heittää vastauksen: juhlavaatteet, koska äitini on aina ollut tarkka siitä, että juhliin pukeudutaan "oikein". Samasta syystä minut olisi viety parturiin, ohjelmassa olisi ollut ainakin joulukuvaelma (josef, maria, paimenet enkelit ja muovivauva) ja tanssiesityksiä ja musiikkia ja olen varmasti iste ollut osana kaikkia näitä sekä riisipuuroa ruokana.
Mutta nämä eivät ole muistikuvia lapsuuteni joulujuhlista, vaan aikuisen päättelyketjun tulosta. Muistan kyllä lapsuudestani yhtä sun toista, onneksi, sillä olen välillä miettinyt kuinka paljon kohtalaisen runsas nuoruusikäinen alkoholin käyttö on vaurioittanut pääkoppaani. Olen itse asiassa aina kuvitellut, että minulla on paljon muistoja erilaisista asioista, mutta kun tällainen kysely tupsahti silmien eteen, tajusin kuinka valikoiva ja fragmentaarinen asia muisti onkaan. Se ei tarkoita, että muistaisi vaan ne asiat, jotka haluaa muistaa, muistiini on syöpynyt myös runsaasti epäonnistumisia, pettymyksiä ja asioita, joita en olisi saanut tehdä.

On asioita, joita länsimaissa ei saa kritisoida. yksi on Israelin valtio. Yhä vieläkin holokausti lyö leimansa sihen miten Israelin valtioon suhtaudutaan. Se miten Israelissa kohdellaan palestiinalaisia on täysin verrattavissa siihen miten eri vähemmistöjä kohdellaan maissa, joihin USA ja Nato tekee sotilaallisia interventioitaan. Mutta koska Israelin valtio on syntynyt nk. länsimaiden huonon omantunnon ilmauksena, eivät ne puutu myöskään Israelin toimiin. Se, että Israelia kritisoi Iranin presidentti ei todellakaan helpota palestiinalaisten asemaa länsimaiden silmissä. Sen sijana yhdenkään eu-maan päämies ei kritisoi israelilaisten toimia. Ei vaikka Israelissa itsessäänkin on syntynyt kansanliike palestiinalaisten paremman kohtelun puolesta.
Se, mitä tapahtui Hitlerin Saksassa on jotain mitä ei voi mikään korjata, nyt pitäisi kuitenkin osata välttää ne virheet ja puuttua aktiivisemmin tilanteeseen. Hitlerin Saksakin sai syntyä pitkälti länsimaiden tuntiessa syyllisyyttä I. maailmansodan jälkeisestä rauhasta ja sen seurauksesta Saksalle. Niinpä uhreista tuli tappajia, tämä kehitys pitäisi pystyä estämään nyt.

Pääsiäispyhät meni noroviruksen tai vastaavan kourissa. Ja vaikka se ei iskenytkään ihan kuin salama kirkkaalta taivaalta, niin isku tuntui kyllä korkeajänitysmäisissä miljoonassa voltissa. Maatessani nestehukasta horkassa täristen kolmen peiton alla, tuli mieleen lapsuuden sairastelut ja äiti. Tunsin olevani jälleen pieni poika, joka kaipaa hoivaa ja hellyyttä. Kun sitten taas jouduin ryntäämään vessaan ties monettako kertaa, tunsin itseni todella vanhaksi ja raihnaiseksi. Ajattelin, että ole yhtä aikaa lapsi ja vanhus. Keski-ikäinen minäni, tuo suorittaja ja välillä kaikkitietävä - oli tipotiessään. Tuntui kuin kaikki kokemani tunteet olisivat yhtäkkiä olleet samaan aikaan läsnä - myös sellaiset, joita en vielä ole oikeasti kokenut. Ehkäpä ne ovat minussa, odottaen hetkeä, jolloin niitä tarvitsen. Mietin , että ikä on todellakin lähinnä tunnetila. Vuosista ja numeroista huolimatta voi samakin ihminen tuntea itsensä pieneksi lapseksi tai vanhukseksi ja melkeinpä yhtä aikaa. Ja kuitenkin hetken päästä rationaalinen keski-ikäinen muistutti, että minun täytyy vain pystyä juomaan tarpeeksi, jotta kehoni saa edes jotakin nestettä...Mutta ihmisen iättömyys, kyky tuntea eri-ikäisten ja eri tilanteissa elävien ihmisten tunteita, empatia, toivottavasti sitä esiintyy muulloinkin kuin sairasvuoteella.

Niin ravistuttava kokemus kuin tauti fyysisesti olikin, se oli myös henkisestikin ravisteleva. Ehti ajatella niin paljon niinä hetkinä, kun koko vähäistä energiavarantoa ei tarvinnut käyttää välttämättömimpiin toimintoihin, kuten hengittämiseen. Tuli mieleen keskitysleirit ja se, miten tuossakin kunnossa ollut keskitysleirin vanki kampesi itsensä pakkotyöhön, teki mitä vaan, jotta ei joutuisi varmaan kuolemaan. Se, että minut olisi viety kaivamaan ojaa taudin pahimmassa vaiheessa, tuntuisi täysin käsittämättömältä ja epäinhimilliseltä ja juuri niin kuitenkin tapahtui ja varmasti tapahtuu yhä. Siksi onkin täysin mieletöntä, että löytyy niitä, jotka kieltävät holokaustin ja väittävät sitä keksityksi. Paitsi, että nämä ihmiset pilkkaavat holokaustin uhreja he pilkkaavat kaikkia kansanmurhien uhreja - menneitä, nykyisiä ja tulevia. On jotenkin kummalista, miten paljon pahuutta maailmaan mahtuu, silti toivo elää. Siitä, että kaikki kokisimme, että tarvitsemme toisia huolehtimaan itsestämme; kukaan ei ole huolenpidon ja hoivan ala- eikä yläpuolella. Tarpeemme vaan ovat eri aikoina ja eri elämänvaiheissa erilaisia.

Miten sanoa vanhalle ystävälle tai kaverille, johon ei ole pitänyt yhteyksiä vuosiin, että ei oikeasti kiinnosta.
Postista tulla tupsahti synttärikutsu ja koska siinä toivottiin ilmoitettavan esteestä (huom. ei saapumisesta) niin ajattelin, että on hyvien tapojen mukaista ilmoittaa, että ei ilmesty paikalle. Tein sen mahdollisimman niukoin sanankääntein, toivoen, että tähän viestiin ei tulisi mitään vastausta.
No tietysti tuli. On ikävää, kun huomaa, että on kohdellut jotain ihmistä epäreilusti, ikään kuin vähän kadonnut ilman syytä. Itsekin välillä miettii ihmisiä, jotka ovat samalla lailla etääntyneet. Mutta jokin alitajunnassa neuvoo olematta sen aktiivisempi heidän jäljittämisessään, niin molemmat välttyy ikäviltä tilanteilta. Minua ei nykyisellään toki ole vaikea jäljittää, puhelinnumerolla näyttää löytävän kartan ja jopa ilmakuvan kotitalosta, että helpostihan meikäläisen löytää. Pelkästään googlettamalla löytyy paljonkin perille vieviä linkkejä.
Kun ei ole mitään mitä enää haluaisi kuulla eikä sanottavaa eikä oikeasti kiinnosta tietää mitä hänelle kuuluu, mutta sen sanominen tuntuu olevan mahdotonta.

fortumin johtajine palkat ja bonukset on jotain mitä ei tavallinen humanisti ymmärrä, mutta toisaalta en edes halua käyttää energiaani niiden pohtimiseen. Ihmetyttää vaan, että poliitikot antavat ymmärtää, että kaikki on tapahtunut heidän tietämättään. No ei varmasti ole, mutta kuka nyt tuollaisesta haluaisi ottaa vastuuta.

Politiikka tuntuu muutenkin olevan tilassa, jossa tärkeintä on muutos. Valtiolla puhutaan tulosohjelmasta, mutta samaan aikaan kaikki mahdollisesti saatava säästö hukataan järjettömiin alueellistamisprosesseihin. Koska hallitusohjelmassa on linjattu x työpaina siirrosta pois pääkaupungista, näin on myös tapahduttava. Samalla kun ministeriöissä villakoiran innolla etsitään sopivia pieniä - tai vähän isompiakin - virastoja alueellistettavaksi, kuvitellaan ilmeisesti, että nämä pakkosiirrot työttömyysalueille generoisivat talouskasvua. Tai miksi siirtovirastojen työntekijöiltä tiedustellaan perhene yhteenlaskettuja tuloja? Ikään kuin x. määrän potentiaalisen siirtyjien puolisot toisivat omat verorahansa Turkuun, Vaasaan tai Savonlinnaan tai mihin näitä siirtoja nyt kaavaillaankin. Kun totuushan on vallaan muuta. Jos joku ylipäänsä siirtyy viraston perässä, jää perhe usein asumaan kotiinsa. Tällä meiningillä ei saada lisää työpaikkoja "alueille", vaan ainoastaan epämotivoituneita työntekijöitä. Tuhlataan järjetön määrä resursseja ja rahaa pelkkiin selvityksiin ja selvitysten selvityksiin - kaikki pois normaalista työstä. Puhumattakaan siitä kun itse siirto tapahtuu. Mutta hei, kysehän on vain aluepolitiikasta.

En sinänsä vastusta alueellistamista, jos se oikeasti edistäisi jotkain muuta kuin kepun puoleohjelman toteuttamista.

Hallituksen eläkepäätös kuohuttaa. Vaikka en itse vielä eläkeiässä olekaan, niin silti on tullut asiaa seurattua. heti aluksi huomiota kiinnitti pääministeri ylimielinen tapa ilmaista asia: hän teki päätöksen keväthangilla hiihdellessä.
Pistää oikein miettimään, että mikä mahtoi olla moisen ilmoituksen tarkoitus. Tuskin pääministerikään niin tyhmä on, että ajattelisi työntekijäjärjestöjen, opposition ja kansalaisten ajattelevan, että siinäpä meillä on jämäkkä johtaja, joka hiihtolenkilläkin ajattelee vain valtakunnan etua.
Ylimielisyydellään Vanhanen on – jälleen kerran – suututtanut nyt ainakin työntekijäjärjestöt, opposition ja suuren määrän kansalaisia. Tänään lehdessä oli omat ajatukseni puettu sanoiksi – kannatuksensa kanssa kipuileva SDP sai mahtavan syötön, jota edes demarit eivät voi sössiä.

Mutta mikä ihme pääministeriä riivaa? Kun eläkeiän nostotarve on ollut yleisesti tiedossa ja varmaankin sekä oppositiossa että työntekijäjärjestöissä asiaa olisi oltu halukkaita käsittelemään yhdessä. Valtako sokaisee?
Sinänsä olen sitä mieltä, että pelkkä eläkeiän nostaminen ei saa ihmisiä jatkamaan kauemmin työelämässä. Nythän tilastot osoittavat, että keskimäärin eläköidytään n. 60-vuotiainen, vaikka eläkeikä onkin 63. Eli jos ensin saataisiin tämä kehitys muuttumaan niin, että ihmiset todella jatkaisivat työuraansa edes nykyiseen eläkeikään ja vasta sitten mietittäisiin yleistä eläkeiän nostamista.

Katselin Bettina S:n jotakin uusintaa, ohjelmasta joka oli nauhoitettu Turussa. Haastateltavana oli joku vanhempi mies, joka meni ihan ohi ja sit Teemu Brunila. Bettina S on parhaimmillaan juuri Teemu Brunilan kaltaisten vieraiden kanssa, juttu soljuu mukavasti eteenpäin ja siinä mukavan jutustelun lomassa tulee jotakin painavaa asiaakin välillä.
Brunila kertoi piisistään ihmisten edessä, siis siitä miten teksti oli syntynyt kun hän oli nähnyt kahden naisen kulkevan syrjäisellä tiellä käsi kädessä ja irrottavan otteensa heti havaittuaan Brunilan auton. Pieni, mutta paljon merkitsevä ele.
Piisi on saanut paljon soittoaikaa ja sen esittäjälle ja Brunilalle on tullut Setan tunnustusta. Itselle tämä piisin syntyhistoria oli ainakin uutta tietoa ja jotenkin se tapa, millä Brunila siitä kertoi toi hyvän mielen.
Yleensäkin olen huomannut, että kun laulun tekijä kertoo laulujensa (sävellysten tai tekstien)taustoista, laulut tulevat ikään kuin läheisemmiksi. Toisinaan näin voi käydä silloin kuin esittäjä puhuu niistä, kuten kävi, kun kuuntelin Vuokko Hovatan haastattelua tasan vuosi sitten.

Popin kuningattaren urakin on sitten kääntynyt jo ehtoopuolelle, sitähän se tarkoittaa, että ehtii piipahtamaan Helsingin ja Tallinnan kaltaisissa periferioissa. Mitään kovin ihmeellistä tämä mamma ei ole viime vuosina musiikkirintamalla saanutkaan aikaiseksi. Avioliitot, erot, adoptiot ja muu perhe-elämä ovat sen sijaan jatkuvasti otsikoissa. Kun on rakentanut itsestään tuotetta ja rahastanut sillä jo 25 vuotta, on varmaa aika vaikea uusiutua jatkuvasti. Ja siitähän Madonnan urassa on ollut kyse – jatkuvasta muuntautumisesta, jossa persoona on muokkautunut Material Girlistä "henkistyneeksi" kabbalan tutkijaksi. Ja vaikka nyt näyttäisi, että ura polkee paikallaan ja tyylikin on jämähtänyt, on meillä runsaasti esikuvia vanhenevista tädeistä eiku tähdistä, jotka tekevät come backeja ja jäähyväiskiertueita vuoron perään. Eli ei huolta pojat, tahmeaa ja makeaa on varmasti luvassa myös elokuun jälkeen.

Maailmassa tapahtuu niin paljon, että ajatukset tuntuvat sinkoilevan toivosta epätoivoon nopeammin kuin ehtii lauseen kirjoittamaan loppuun.
Euroopan tai ainakin tiettyjen tahojen halu sitoa itsensä Venäjän kaasuun 1970-luvun suomettumisenkin ylittävällä innolla on kummallista. Miksi ihmeessä Länsi-Eurooppa haluaa tulla riippuvaiseksi maasta, jossa tunnetusti ainoa vakaa tilanne on epävakaus. Kaasuputkeen investoimien olisi energiapoliittisesti tyhmintä mitä Länsi-Eurooppa voi tehdä, mutta tietysti kun nämä tunnetut ja ahneet ex-poliitikot lobbaavat, niin asia lienee selvä.

Obama tuo toivoa Amerikkaan ja vähän muuallekin, mutta kerrankin olen Putinin kanssa samaa mieltä, liian suuret odotukset johtavat yleensä vain pettymykseen. Eli ei kannata odottaa ihmeitä yhdeltä mieheltä ja varsinkaan heti, vaikka ripeästi hän onkin ryhtynyt hommiin.

Luin Sofi Oksasen puhdistuksen. Se mikä oli hyvää Stalinin lehmissä oli nyt jalostunut paremmaksi ja se minkä takia en pitänyt hänen esikoiskirjastaan, eli kuvaus kirjailijan bulimiasta, oli vedetty vessasta alas. Vaikka asia ei sinänsä ole uusi, niin puhdistus onnistui tuomaan Viron lähihistorian ihmiskohtalot niin lähelle ja niin raadollisina ja kokonaisina, että ainakin minusta kirja oli samalla kertaa mukaansatempaava ja toisaalta jopa vastenmielinen. Mutta siis hyvä. Vaikka itse tarina varmanakin on fiktiota, uskon, että se olisi ollut mahdollinen ja se tekeekin siitä niin surullisen. Jotenkin pystyin samaistumaan siihen pelkoon, jota ihmiset tunsivat. pelkoon siitä, että paljastuisi pelkoon siitä, että joku saisi tietää salaisuuden. Se tulee niin lähelle omia teinivuosia, jolloin oikeasti pelkäsi, että joku saa tietää, että olen homo. Kadulla pelkäsi, että homous näkyy ja saa turpaansa. Miten teki kaikkensa, jotta tämä karmea salaisuus ei paljastuisi.
ja vaikka mittaluokka on aivan eri siis kirjan henkilöillä ja itsellä, niin silti pystyi tunnistamaan tuon tunteen itsessään. Ravistelevaa.

googlasin tänään työasiaa ja päädyin lopulta jonkun vihreän kunnallispoliitikon sivuille. Silmään pisti tämän henkilö esittelyssä, että hänelle tärkeätä on "vahva, aito ote elämään".
Jäin miettimään, mitä mahtaisi oikein tarkoittaa, kun ilmoittaa, että itselle on tärkeää aito ote elämään? Tarkoittako se, että on ihmisiä, joilla ei ole aitoa otetta elämään? Voiko siis elää jotenkin keinotekoisesti? Kun kyseessä on vihreään liittoon sitoutunut henkilö, niin tulee mieleen, että aito tarkoittaa luomua tai jotain sen suuntaista, lisäaineetonta ehkäpä kaikkea massakulttuuria vastustavaa?
Mutta mitä on keinotekoinen elämä? Elänkö minä aidosti vai keinotekoisesti? Entä onko otteeni elämästä vahva?
Kuinka paljon kielessämme käytetään ilmaisuja, joilla lopulta ei sanota yhtään mitään. "Vahva, aito ote elämästä" synnyttää tosin mielikuvan ihmisestä, joka on aikaansaava, elää täysillä ja jonka elämänarvot ovat kaikinpuolin oikean suuntaiset. Mutta tarkalleen lause ei sano mitään. Juuri tällaista kieltä tuotetaan kuitenkin yhä enemmän ja se on yhä tavallisempaa kaikkialla. Ammattislangin tilalle on tullut konsulttikieli, poliitikkokieli ja tällainen yleiskieli. Työelämässä ei ole niinkään tärkeää mitä teet, kuin se mitä sanot ja miten sanot. Sama trendi on ollut jo pitkään politiikassa ja nyt se on selkeästi jo yksityishenkilöidenkin kieltä.
Mutta kun meillä on turvanamme poliitikontaimia, joilla on "vahva, aito ote elämästä", ei meillä varmastikaan ole hätää, että taantumasta tulisi - hui lama. Sitä sanaahan ei saa sanoa.
Tosin pyykkipoikia voi tarvita nenään, jos tämä aitous on samaa kuin vihreiden tunnetun kansanedustajan kohdalla - aito vihreä kun ei vissiin tarvii mitään keinotekoista raikastetta, kuten deodoranttia.