Kauneuspilkku

Ilkka Kanervan uusin tekstiviestikohu on taas yksi politiikan deja vu. Vaikka juuri jälleen kerran opin tässä viimeisimmässä Mannerheim-kohussa, että se mitä iltapäivälehdet kirjoittavat on asiayhteydestä irrotettua ja täysin keinotekoisesti lööppeihin temmattua, niin silti tämä teksitviestikohu on ihan pelkkää merviäjamattia.

Eilisessä tiedotustilaisuudessa Eurooppa-ministerin naamasta pystyi lukemaan monenlaista. Enimmäkseen hänen ilmeensä viestivät syvää myötähäpeää ja kiusaantuneisuutta ulkoministerin puolesta. Varmaan turhautuminenkin oli päällimmäisenä, koska suomalaisia tiedotusvälineitä ei Brysselissä kiinnostanut se miksi ministerit siellä olivat, vaan se mitä ulkoministeri oli kännykällään tehnyt ja kuinka hän oli asian jo kertaalleen kieltänyt.

Kohta varmaan päästään väittelemään ulkoministerin ruotsintaidoista, koska hän tahallisesti antaa ymmärtää ymmärtäneensä väärin FST:n toimittajan kysymykset.

Tietenkää kohulla ei ole muuta seurausta kuin että kohistaan. Ja tietysti se hautaa allensa edellisen kohun. Kuka kohta enää muistaa mitä kenraali sanoi Mannerheimin bylsimisestä? Ja kuka muistaa enää pääministerin morsianta tai oikeudenkäyntiä? Nythän näytti olevan sitä paitsi jo uusi morsian katsottuna.

Se, että YLEn uutiset ja Hesari sekä muut vakavammin otettavat lehdetkin nykyään uutisoivat näitä kohuja on varmaan osoitus median viihteellistymisestä. Vaikka kehitys kehittyy koko ajan, kehitymmekö me ihmiset sen mukana vai taannummeko tietyllä tavalla?

Mistä se kertoo, että poliitikkojen henkilökohtaiset asiat kiinnostavat enemmän kuin politiikka?

Ja keitä me nykyään valitsemme edustamaan itseämme politiikkaan? urheilijoita, missejä, juontajia. Emmenkö jo valinnoillamme takaa, että kohuja tulee riittämään myös jatkossa?

Kosovon itsenäistyminen herättää ristiriitaisia ajatuksia myös minussa. Sinänsä olen sitä mieltä, että kosovolaiset ansaitsevat itsenäisyyden siinä kuin vaikka me suomalaiset. Monissa maissa ollaan kuitenkin sitä mieltä, että Kosovon itsenäisyyttä ei pidä tukea saati tunnustaa. Usein näissä maissa on omia voimakkaita kansallisia vähemmistöjä, joille ei haluta antaa itsenäisyyttä.
Mutta mikä on kansallisen suvereniteetin rooli 2000-luvun Euroopassa?

1990-luvulla, kun Jugoslavia ja Neuvostoliitto hajosivat, oli yhtäkkiä käynnissä kaksi vastakkaista ilmiötä Euroopassa. Länsi-Euroopassa yhä useampi valtio pyrki liittymään EUn jäseneksi ja Itä-Euroopassa, taas monet halusivat pois pakkovaltioliitoistaan. Nythän suurin osa Itä-Euroopan maistakin on liittynyt vapaehtoisesti EUhun.

Silti itsenäisyyttä tavoittelevia alueita on yhä useita mm. Georgiassa Etelä-Ossetia ja Abhasia, Moldovassa Transnistrian alue. Espanjassa sekä Baskimaa että Katalonia ovat jo pitkään haikailleet eroa ja viime aikoina on saanut lukea, että Andalusiassakin ollaan vaatimassa ainakin laajempaa itsehallintoa. Belgia natisee liitoksissaan säännöllisin väliajoin. Skotlannissa on vahva kannatus itsenäisyydellä. Pohjois-Italia haluaisi eroon Etelä-Italiasta jne. Maailmalla esimerkkejä on varmasti paljon enemmän.

Koko kansallisvaltiotermi on hyvin kiistanalainen ja myös keinotekoinen. Huipussaan kansallisvaltioideologia lienee ollut ensimmäisen maailmansodan aikoihin. Saksan ja Italian eri ruhtinaskuntien yhdistämiset nähtiin 1800-luvulla luonnollisina kansallishengen johdattamina prosesseina. Saksan tapauksessa Preussin armeijan sotavoimat taisivat kyllä vaikuttaa asiaan aika kovasti. Italian yhdistäminenkään ei käynyt ihan ilman aseita.

Yksi mielestäni hyvä kysymys kuitenkin kuuluu, mitä on kansallinen itsenäisyys näinä päivinä? Mitä sillä turvataan tai saavutetaan? Kielellinen autonomia? Jonkin tietyn alueen rajaton/rajattu itsehallinto? Nämä kaikki on asioita, joita voidaan toteuttaa liittovaltiossa tai kuten Suomessa Ahvenanmaan kanssa.

Mitä hyötyä pienellä väestöryhmällä on itsenäiseksi julistautumisesta? Toisaalta esim. Kosovon kohdalla voi myös kysyä, miksi Serbia ei halua päästää irti Kosovosta? Katalonian ja Pohjois-Italian kohdalla asia lienee suhteellisen selvästi taloudellinen. Nämä perinteisesti vauraat ja pitkälle teollistuneet alueet, ovat kyllästyneet toimimaan muun valtakunnan maksumiehinä. ja toisaalta keskusvaltio ei voi päästää niitä eroamaan, koska muuten koko valtio saattaisi romahtaa.

Voisiko Suomi sitten jakaantua tai vaihtoehtoisesti liittyä osaksi Venäjää tai Ruotsia? Vastaus kumpaankin kysymykseen lienee ei ja ei? Tai?

Osana Euroopan unionia olemme kuitenkin jo de facto luopuneet huomattavasti kansallisesta päätäntävallasta monissa asioissa. Meillä ei ole enää omaa valuttaakaan, mitä varsinkin aiemmin korostettiin yhtenä valtakunnan tunnuspiirteenä ja varsinkin Suomessa autonomian aikana saavutettuna voittona.

Olemmeko valmiita liittymään Euroopan yhdysvaltoihin mitä itse asiassa EUsta ollaan ajamassa?

Miten nämä alueelliset itsenäisyyspyrkimykset vaikuttavat tähän kehitykseen? Voivatko historialliset maat kuten Skotlanti, Flanderi tai Katalonia heilauttaa koko Euroopan yhtenäisyyttä. Tai miten Kreikka sulattaa Makedonian, jota se vaatii vaihtamana nimensä? Mitä maan itsenäisyydestä, kansallistunteesta jää jäljelle jos ei edes nimeä?

Suomen euroviisukarsinoista jäi kaksi piisiä, joita diggailen: Jipun Kanna minut ja Vuokko Hovatan Virginia. Voittaja ei tosiaan vakuuttanut, mutta kun Suomen kansa on edelleen sitä mieltä, että hevillä emme häviä, niin eihän siinä mitään sanomista oo.
Euroviisujen(kin) suhteen olen useimmiten väärässä. Lordista en aluksi perustanut ollenkaan vaan fanitin Shanghain valoja, viime vuonna en tainnut oikein pitää mistään, tai jos pidin niin olen unohtanut. Viime vuoden serbialaiseen voittajaan ehdin kehittää jonkinlaisen vihasuhteen, kun sitä ruvettiin etukäteen hirveästi hehkuttamaan. Yleisesti ottaen veikkaankin aina väärä piisiä tai ainakin pidän sellaisista, jotka ei voita. Näin anonyymisti voi tunnustaa, että viimeisin voittaja, josta todella pidin, oli Charlotte Nilssonin Tusen och en natt…

Suomen viime vuosien viisuista Jarin piisi oli huono, koska Jarin upea ääni ei päässyt siinä ollenkaan oikeuksiinsa. Geirin laulu oli ihan liian surullinen, vaikka norjalaismiehet saavatkin sydämen sykkimään.

Lauralla oli stailaus pielessä, piisistä tykkäsin hirveesti ja sitä oli kiva tanssia Herkussa.

Muisti ei oikein riitä sen kauemmas, Anna Erikssonin Oot voimani mun oli joskus ehdolla, mut silloinkin Suomesta lähti joku ihan "väärä" piisi.

Tämän vuoden viisuihin valituista lauluista tykkään etenkin Unkarin viisuista Szívverés, jonka esittää Csézy.

&feature=related
Kuten meilläkin osa tykkää valitusta viisusta ja osa inhoo, näin se on varmaan joka puolella.

Valitettavasti siitä esitetään vissiin se hidastempoisempi versio, joka ei ollenkaan kuullosta näin kivalta. ja vielä englanniksi, mikä latistaa sitä entisestään. Vielä en tiedä annanko puhelinääneni Unkarille tai vaikka Ruotsille, sieltä kun tulee noita mun viisusuosikkejani. Charolottekin on mukana skabailemassa eikä sen piisi Hero ollut ihan huono . Viime vuonnakin tykkäsin Makedoniasta etukäteen, mutta livenä se ei sitten jotenkin kantanut Areenalla

Niinpä me ollaan erehtyväisiä kaikki, annetaan nyt Teräsbetonin edustaa meitä ja näyttää mihin pystyvät. Huh, Hah!

Viimeiset blogaukseni ovat olleet aika happamia. En kuitenkaan ole niin negatiivinen mielestäni kuin blogistani voisi päätellä. Ehkä tämä on jonkinlainen terapiakeino, varaventtiili, niin kuin yhden blogin otsikkokin on.

Tänään siis positiivista: ulkona on ihana ilma, ainakin meille, jotka pidämme lumesta. Toivottavasti se mitä taivaalta tulee, pysyykin lumena, että pääsisi vielä tänäänkin hiihtämään.

talven ensimmäisen hiihtolenkin nimittäin pääsin tekemään tiistaina ja toisen eilen. Voi kun oli kivaa ja tuli hyvä olo. En tiedä miksi olen hurahtanut hiihtoon, mutta olen aina pitänyt siitä. Sekä hiihtämisestä että hiihtokilpailuiden seuraamisesta. Lapsena hiihtelin usein lyhyen koulumatkani tai ainakin lähdin koulun jälkeen hiihtelemään lähimaastoon.
Nykyinen kotikin sijaitsee kävelymatkan päässä keskuspuiston latuverkosta. Sieltä pääsisi hyvänä talvella suksilla vaikka töihin!

Työkaverini inhoaa lunta, pakkasta ja talvea – siksi pitääkin pitää omaa innostusta vähän sordinolla.

Mutta salaa voi jo odottaa iltaa, että pääsee vielä kerran lenkille, viikonloppuna taitaakin tulla vettä, mutta pääsinpäs tänäkin talvena hiihtämään.

Joskus on sanottu, että yhteiskunnan onnistumisen voi määritellä siitä, miten hyvin se kohtelee vanhuksiaan.
Viime vuotisista vaalipuheista huolimatta vanhusten tilanne Suomessa ei ole kohentunut. samat ongelmat, joita puoluejohtajat vaalitentissä lupasivat poistaa, kuka milläkin keinoilla, ovat edelleen olemassa.

Tilastojen mukaan vanhusten määrä on nykyisestä rajusti kasvamassa ja jostain syystä päättäjät olettavat, että tulevaisuuden vanhukset eli me, säilytämme toimintakykymme nykyvanhuksia paremmin. Vaikka lääketiede epäilemättä tulee kehittymään ja sitä kautta ihmiset pysyvät pitempään hengissä ja monet sairaudet voidaan ennaltaehkäistä, luulen, että oma ikäluokkani ja nuoremmat emme tule olemaan sen virkeämpiä vanhuksia kuin vanhempamme.

Päinvastoin kun nuorisoa katselee, hyvin suuri osa on huonokuntoisia ja ylipainoisia. Tilastotkin osoittavat, että lapset ja nuoret liikkuvat nykyisin paljon vähemmän kuin aiemmat ikäluokat. Myös ravintotottumukset ovat elintason nousemisen myötä menneet huonompaan suuntaan. Eli voi olla, että vanhusongelma ratkeaa aikanaan itsestään, kun ihmiset kuolevatkin heti eläkeiässä elintapasairauksiin. Kuinka kätevää.

Mutta omaa ikäluokkaani tämä ennustus ei vielä varmaankaan koske, koska pääsimme toden teolla nauttimaan epäterveellistä ruokaa vasta teineinä. Moni myös on joutunut kävelemään, pyöräilemään ja hiihtämään koulumatkojaan ja saanut siten pakkoliikuntaa nuorena. Tietokoneitakaan ei vielä nykymitassa ollut, joten ryhtikin kasvoi suunnilleen suoraksi. Eli meidän ikäluokkamme ehkä vielä saa kärvistellä vaipoissaan vuodeosastolla, koska hoitajiahan ei sitten todellakaan ole.

Mutta tulevat sukupolvet, unohtakaa eläkevakuutukset ja muu pelottelu, mikäli elätte eläkeikäiseksi, olemme ehkä jo tuhonneet maapallon.

Tulevaisuus on täällä
"In the future, everyone will be world-famous for 15 minutes." Andy Warhol

vartin kuuluisuuksia pukkaa tosi-tv:n ja netin kautta tietoisuutemme vähän päästä. Joka päivä tietoisuuteemme pyrkii uusia miss karjalanpiirakoita. Heistä ei tarvitse olla kiinnostunut, mutta silti he tunkeutuvat alitajuntaamme. Alan olla Kesäpojan kanssa samaa mieltä, että elämä nykyaikana toden totta on rasittavampaa kuin ennen, ainakin siinä mielessä, että on hyvin vaikea sulkea pois kaikkea sellaista kohinaa, mitä ympäristö syytää tiellemme.

Tietysti medialukutaitoinen suodattaa kohinasta 95%, mutta silti se tunkeutuu alitajuntaamme. Halusin tai en, käsitteet tosi-tv, salarakas, pääministerin morsian ovat minulle tuttuja, ymmärrän niiden sisällön ja minulla on niille jopa visuaalinen muistikuva.

Voin toki tehdä päätöksen etten katso tv.tä enkä lue (iltapäiväl)ehtiä enkä selaa netistä mitään muuta kuin asiatietoa enkä kuuntele radiosta muuta kuin hartausohjelmia. Silti jos asun taajamassa en pysty välttämään mediaa. Viimeistään keskustellessa ihmisten kanssa kaikki mediapaska tulee esiin.

Median ja kaiken visuaalisuuden räjähdysmäinen kasvaminen on tarkoittanut, että asiallisen viestin saaminen laajasti tietoisuuteen nykyaikana on paljon hankalampaa kuin ennen. Vaikka lukutaito on nykyisin tavallista, pitää viestit erikseen markkinoida ja suunnitella sille visuaalinen ilme ja kenties kampanja, sen sijaan että jaettaisiin vain pelkkää tietoa. Tähän tarvitaan korkeasti palkattuja ihmisiä, jotka voivat miettiä viestintästrategioita.

Silti jossain pitää kuitenkin tehdä jotakin ihan oikeaa työtä, jolla tämä kupla rahoitetaan.

Tekijöitä vaan on vähemmän tyrkyllä, kun kaikillla on kiire tulla kuuluisaksi, edes vartiksi.

Turkulaisnainen voitti vittuilun Suomen mestaruuden. Näin varsinaissuomalaisena voin kilpailua ja kilpailijoita näkemättä ihan yleisesti todeta, että olisi ollut ihme jos voittaja olisi ollut joku muu. Voitto meni varmasti oikeaan kaupunkiin.

I hope I'm old before I die
I hope I live to relive the days gone by
I hope I'm old before I die

Elän epäikää, tai siis keski-iäksi tätä virallisemmin kutsutaan. Nuorena, joskus kauan sitten kun ajatteli tulevaisuutta, niin kuvitelmat yleensä loppuivat johonkin kolmenkympin korville. Silloin haaveissa oli "valmiina" mies, mukava asunto, kiinnostava työura ja rahaakin varmaan niin paljon, että siitä ei erikseen tarvinnut unelmoida.

Aivan villeimmät fantasiat veivät vanhuuteen, harmaaksi vapisevaksi ukoksi mökkipolkua kulkemaan.

Mutta ei koskaan näljäkymppiseksi mihinkään.

No tässä sitä ollaan, kun kalenterin lehden kääntää niin yksi merkkipaalu jo häämöttää seuraavalla sivulla.

Mitä tapahtui nuoruuden unelmille? Kävivätkö ne toteen? Nassu löytyi ainakin paljon myöhemmin kuin olin ajatellut, urakin urkenee hitaammin, raha ei ole tehnyt luokseni pesää.
Koti on kuitenkin ihana, mutta ei kyllä sellaiselta alueelta, josta nuorena olin edes kuullut.

Keski-ikäinen mies on yhteiskunnassamme varmaankin jonkinlainen normi, päätellen vaikka siitä, että esim. työsuojelussa nuorille, naisille ja ikääntyville on erillisiä ohjelmiansa ja tavoitteita.
Keski-ikäinen mies on ilmeisesti se, jonka kuuluu jaksaa tehdä työtä mukisematta ilman sen erikoisempaa paneutumista hänen jaksamiseensa. Keski-ikäinen mies on se, jonka ei oleteta uupuvan, pitävän melua itsestään, on väritön puurtaja.

Kun keski-ikäinen nainen voimavaraistuu ja löytää itsensä ja vahvuutensa uudestaan ja uudestaan medioissa, mitä tekee keski-ikäinen mies? Pönöttää harmaana ja unohdettuna jossain nurkassa. Näyttelijöiden kohdalla puhutaan aina siitä, miten vanheneville naisnäyttelijöille ei riitä rooleja ja tilaa esityksissä. Todella suuri yhteiskunnallinen ongelma. keski-ikäiselle miehelle on puolestaan varattu hyvin kapea rooli perheen elättäjänä, työssäkäyvänä keskivartaloltaan tanakoituvana epähenkilönä. Ihan tässä tavallisesa elämässä.

Vaikka en käytäkään kravattia, pikkutakkia yms. keski-ikäisen miehen symboleja ja vaikka luultavasti vaikutan muutaman vuoden nuoremmalta kuin olen, tunnen silti kuuluvani tuohon harmaaseen massaan, joka itse asiassa ei ole juuri mitään.

Tosin huvittavaa on naisten kiinnostus, kun ulkoilutan koirakaveriani, silloin meillä pojilla käy kyllä flaxi niin, että ei paremmasta väliä. Ilmankos me keski-ikäiset miehet tarvitsemme autoa, lemmikkiä, nuorta tyttö tai poika-ystävää, jolla saamme huomiota itsellemme, näinä huomiotalouden aikoina.

These are strange days we're livin' in today
Am I straight or gay

Tänään on karkauspäivä, oikein huvittaa, että tasa-arvoistuvassa yhteiskunnassamme media erikseen nostaa esiin karkauspäivän, päivänä, jolloin naisella on lupa kosia! Jos juuuri tällaiset jutut eivät ole omiaan painamaan naisen asemaa niin mitkä sitten. Vai onko kyseessä kangaskauppojen mainoskikka, jolla hiipuvaa myyntiä saadaan nostetuksi, edes kerran neljässä vuodessa? Miehen kun pitää ostaa se hamekangas, jos antaa rukkaset. Hamekangas? Päivä jolloin nainen SAA kosia, mitä vuosisataa nämä naistoimittajat elää?

Well these are strange days we're livin' in today
Cest la vie I say, I say, I say

Old before I die
Old before
Old before
Old before I die
Old before I die

Lapsiperheet joutuvat tyytymään vanhoihin kerrostaloasuntoihin pääkaupunkiseudulla, kertoi taloussanomat eilen verkkosivuillaan. Samaa uutista toitotti sitten iltasanomat verkkosivuillaan.

Vähän aikaa sitten uutisoitiin suomalaisten lapsiperheiden korkeasta verottamisesta.

Lapsiperhe tuntuu olevan uutisoinnissa nyt täky, jolla tällaiset muka-tutkimukselliset jutut nostetaan esiin. Käsittääkseni verojen määrä ei perustu lapsien vaan tulojen määrään. Sitä paitsi lapsiperheet saavat myös erilaisina tulonsiirtoina yhteiskunnalta huomattavia kädenojennuksia.

Asuntojen hintoja ei myöskään räätälöidä eri asiakasryhmille erikseen, vaan hinta on käsittääkseni sama, osti asunnon sinkku tai suurperhe. Varsinkin tässä asuntojutussa särähti monikin asia korvaan. Helsingin kantakaupungissa suurin osa asunnoista on käytännössä vanhoja eli käytettyjä kerrostaloasuntoja, jolloin ei pitäisi olla kovin suuri ihme, jos kantakaupungissa (tai kauempanakin asuva) joutuu niihin "tyytymään".

Se, mitä tyytymistä sitten esim. 90-neliöisessä asunnossa on yksi tai kaksilapsiselle perheelle, on toinen asia. (mikä käsittääkseni puolestaan on keskimääräinen lapsiluku)
Se on jo kulunut hokema, että suomalainen haluaa asua järven rannalla suuren kaupungin keskustassa omakotitalossa. Valitettavasti taloussanomien toimituksessa tämäkin hokema on otettu todesta ja ajateltu konkreettiseksi tavoitteeksi. "Tyytyvätkö" ihmiset muuten jugendasuntoon Eirassa, se kun on ihan törkeän vanha eikä niissä taloissa ole hissejäkään, johon vankkurit mahtuu?

Suomalaiset ovat pahasti velkaantumassa osittain juuri epärealististen asumishaaveidensa takia. Nykyisin lapsiperheen asunnon pitää olla mielellään parisataaneliöinen omakotitalo hyvillä kulkuyhteyksillä eli moottoritien lähellä, koska julkisillahan lapsiperheiden on niin vaikea kulkea. Ja ne tietullitkin koituisivat juuri näiden poloisten perhemaasturikuskien maksettavaksi. Asunnossa, siis mieluiten "karatnoa" muistuttavassa, kaiken pitää olla uutta, totta kait, koska vanha on epäkäytännöllistä, kulunutta ja varmaan epähygieenistäkin. Sitten siunaillaan lapsiperheiden kovaa kohtaloa, kun asumiskulut ovat suuret eikä jää rahaa lasten harrastuksiin, aikuisten "välttämättömistä" menoista puhumattakaan.

Koko tämä paskauutisointi vituttaa ihan sairaasti. Ensinnäkin lähdetään siitä, että on olemassa joku yhtenäinen ryhmä "lapsiperheet". Sitten kuvitellaan tälle yhdelle ryhmälle tietynlainen elämäntapa ja aletaan kirjoittaa sen pohjalta.
Ilmeisesti toimittajaksi pääsee kuka tahansa suoltamaan mitä tahansa paskaa, vähän niin kuin blogia tänne. Kunhan ei riko lakia, niin sana on vapaa. Toimittajalla pitäisi kuitenkin olla suurempi vastuu kuin yksittäisellä nettiin kirjottavalla kansalaisella. Jos veronmaksajien keskusliitto julkaisee tutkimuksen lapsiperheiden verotuksesta, pitäisi ehkä miettiä, mitä tämä järjestö ajaa tutkimuksellaan, eikä vaan kritiikittömästä siteerata sitä ja lähteä sitten siunailemaan sen pohjalta asioiden tilaa? Tai jos itsellä ei ole varaa hankkia unelmiensa asuntoa, niin pitäisikö tarkistaa tavoitteita realistisempaan suuntaan, sen sijaan että kehittää asiasta näkökulmaan yleiseen ongelmaan, joka koskettaa ihan kaikkia? Siis pääkaupunkiseudun tolkuttoman hintaiset asunnot ovat ongelma. Sitähän ei kukaan kiistä, että varisinkin muualta Suomesta tulevan tavallisen palkansaajan, on lähes mahdotonta löytää asuntoa Helsingistä. Mutta kaikkein sosiaalipornoimman artikkelin saa vasta kun siihen ympätään lapsiperheet.

Tuntuu, että kirjoittelu loukkaa niitä lapsiperheitä, jotka eivät ao muottiin sovi. Se loukkaa erityisesti kaikkia muita, jotka oletettavasti saavat unelmakämpän hankituksi koska eivät juurikaan maksa veroja yhteiskunnalle, jossa vastuuta kantaa vain ryhmä "lapsiperheet". I
lmeisesti sinkut, lapsettomat, vanhukset ja muut voisivat muuttaa kämpistään vaikka kellarikomeroihin, jotta lapsiperheille tulisi lisää tilaa. Niin ja työikäisten sinkkujen ja lapsettomien pitäisi tietysti tehdä pitempää päivää ((lman mitään ylityökorvauksia), jotta perheille jää enemmän yhteistä aikaa. Ja nythän jo kuuluukin lapsiperheen kitistä, että me kasvatamme sinun eläkkeesi maksajan. Väärin taas: jokainen kyllä maksaa ihan itse eläkemaksunsa. Se mihin minun eläkemaksuni menee on toinen asia.

Kun seuraa Kosovo uutisia ei voi kuin hämmästellä miten vähän maailma on sadassa vuodessa muuttunut. Serbinationalismi oli kiihkeätä 1900-luvun alussa ja kulminoitui Itävalta-Unkarin kruununperillisen murhaan Sarajevossa 1914.
Se miten serbit käsittävät oman alueensa on aina poikennut siitä miten muut kansat ja kansainvälinen yhteisö on Serbian rajat nähnyt.
Serbia ei kuitenkaan ole ollut yksin, vaan kuten sata vuotta sittenkin sillä on mahtava tukija – Venäjä. Jos Venäjä olikin sata vuotta sitten savijalkainen jättiläinen sai se monimutkaistaen liittosopimustensa ansioista kytketyksi aikansa suurvallat Englannin ja Ranskan puolelleen. Ja samalla siis Serbian puolelle. Lopulta seurasi sota, josta Eurooppa ei ehkä osin vieläkään ole toipunut. Serbia tosin hyötyi ensimmäisestä maailmansodasta välillisesti paljonkin, koska siitä tuli uuden Jugoslavian kuningaskunnan johtava valtio. Ja tästä kenkä puristanee nytkin.

Venäjä ei enää ole savijalkainen jättiläinen, tosin sillä ei ole mahtavia liittolaisiakaan. Se on kuitenkin entisen supervallan perillinen ja varmaankin maailman sotilasmahdeista numero kakkonen. Siksi ei olekaan samantekevää, jos Venäjä varoittaa Natoa ja EU:a tukemasta Kosovon itsenäisyyttä.

Käytännössä Yhdysvallat sekä moni muu Nato- ja EU- maa sen perässä on jo tunnustanut Kosovon itsenäisyyden. Suomi ei vissiin vielä. Täällä niin kovin Ahtisaaren ansioksi mainittua itsenäistymistä ei ole viime päivinä enää hehkutettu. Näyttää siltä, että rauhanguru ei saanut neuvotteluissaan mitään erityistä aikaiseksi. Kosovo olisi itsenäistynyt joka tapauksessa ja Serbia vastusti sitä. Neuvottelut taisivat vaan lykätä kriisiä.
Nyt tarvitaan sitä todellista crisis managementtia, mutta missä luuraa rauhanguru? Ja Suomen valtiojohto on, kuten tavallisesti, pupu pöksyssä. Koska valtiojohtomme strategia on miellyttää ja hyväksyä sanelupäätökset kaikilla areenoilla ja kaikissa kysymyksissä, on nyt vaikea tietää mihin suuntaan kumartaisi. Se kun on vissiin opittu, että kumartaessa itään pyllistää länteen ja päinvastoin.

Sinänsä Serbian johdon asenne on kummallinen, miksi pitää kynsin hampain kiinni alueesta, jonka väestö on haluaa itsenäistyä ja on kielellisesti ja uskonnollisesti aivan eri kuin emämaan väestö? Mitä hyötyä tällaisesta alueesta on maalle?

Maan johto kuitenkin huomasi tehneensä suuren mokan manipuloidessaan suurmielenosoituksen joka riistäytyi käsistä. Nyt sitten on selitysten ja kenties vuoropuhelun aika.

Toivottavasti Belgrad 2008 ei ole sama kuin Sarajevo 1914.