Kauneuspilkku

Mökillä huomasi miten pitkällä kevät jo on. Vaikka saaristossa kevät yleensä etenee hitaasti, niin torpan pihalla, siellä ahon laidalla, kukki metsämansikka.

Aivan meren rannassakin kukki jo puolukat. Ehkäpä saamme kotimaiset marjat jo Juhannukseksi. Tämä oli nyt sitten tarkoituksena nähdä ilmastonmuutoksessa jotain hyvää, niin kuin se pilven kultareuna.

Vanhaa puutarhaa tutkiessa kyllä huomaa miten paljon on vielä tehtävää. Mutta viimekesäinen raivausoperaatio ei ollut suinkaan mennyt hukkaan, nyt päinvastoin into kasvaa. Viime kesänä kesken kasivakauden leikatut pensaatkin olivat ponkaiseet uuteen kasvuun, vaikka periaatteessa niiden olisi pitänyt kuolla tai jotain. Ja sinänsä hauska huomata, että puutarha-asiantuntijoiden tee sitä silloin ja tätä tällöin -jutut eivät sitten aina pidä ihan paikkaansa. Toisaalta esim. Viherpiha –lehdessä kyllä neuvottiinkin leikkaamaan tiettyjä puita nimenomaan kasvukaudella, jotta nämä ehtivät korjata vauriot.

No, pitää sitten siirtää ne puskat pois, koska tarkoitus on, että puutarhassa on muutakin kuin juhannusruusua ja mustaa viinimarjaa. Ongelmana on kuitenkin isän ja äidin hillitön halu istuttaa puita ja oikeastaan muutakin täysin vääriin paikkoihin. Vaan minkäs teet, kun on heidän pihastaan kuitenkin kysymys.

Oman mökin perustuksia olisi tarkoitus alkaa tekemään. Luonnonkivistä on tarkoitus saada aikaiseksi ja odotettavissa onkin ainakin hikeä ehkä vähän kyyneliäkin. Toivottavasti ei kauheasti verta kuitenkaan.

Kaksi Staffai oli hyökkäillyt koirakaverin kimppuun, kun tämä oli ollut emäntänsä kanssa kävelyllä. Siis päässeet irti omistajiltaan ja toinen jopa remmistään.

Onneksi kuitenkin koirakaverilla oli vielä paksuhko villava turkki suojanaan ja staffin ensiyritys näykkästä pala kaverin kaulasta jumiutui siihen.

Mutta pelko jäi niin koiralle kuin omistajallekin.

Vähän väliä saa lehdestä lukea milloin koira on hyökännyt lapsen tai toisen koiran kimppuun ja yleensä traagisin seurauksin.

Mikä ihmisiä vaivaa? Miksi he hankkivat koiria, joita eivät osaa, pysty tai viitsi kouluttaa eivätkä sitten hallitse. Tai kuvittelevako he olevansa niin yli meidän muiden -ihmisten kuin koirienkin - että heidän ei tarvitse noudattaa sääntöjä?

Esim. erilaiset koirakielto -kyltit toimivat tällaisille henkilöille kuin tuoksuva kukka mehiläiselle. On kerta kaikkiaan pakko ulkoiluttaa ja paskottaa koiraa pururadalla, talojen pihassa jne.
Luonnollisesti nämä koirat kulkevat myös vapaana, koska ovat niin hyvin koulutettuja, etteivät tarvitse hihnaa. Ja jos jotain ongelmia syntyy, ne ovat aina muiden kuin näiden übermenschien vika.

Sitten on nämä labbikset ja muut noutajat, jotka ovat niin lapsiystävällisiä, että nehän eivät tarvii koulutusta, vaan omaksuvat kaiken tarpeellisen itsestään lapsiperheessä. Näitä poukkoilevia säännöllisesti ylipainoisia söpöliinejä on sitten kiva kohdata pyörällä tai vielä mieluummin rullaluistimilla. Mieluiten kun ne ovat ainoastaan perheen pienimpien seurassa.

En tiedä mitä näiden ihmisten koirille pitäisi tapahtua, että he tajuaisivat, ettei tällainen vapaus ole myöskään heidän oman koiransa parhaaksi. Muista ihmisistä ja koirista hehän eivät selvästi välitä. Ehkä he eivät välitä omastakaan koirastaan, koira on tullut hankittua tehostamaan omaa puuttuvaa persoonaa. Kun mulla on kovis-koira, joka ärhentelee muille, niin kukaan ei uskalla ärhennellä mulle.
Joskus on ehdotettu koira-ajokorttia ja alan kannattaa sitä ihan vilpittömästi. Maalais- tai kansalaisjärki kun tuntuu kadonneen tästä maasta.

Ja ite taidan hommata pippurisumutteen tai vastaavan ihan vaan just in case. Eiköhän hoida isommankin koiran ja omistajan tarvittaessa.

Eipä taas ole tullut blogattua.

Syy ei ole ollut ajanpuute tai se ettei keksi kirjoitettavaa. Joka päivä lukee jotakin, kuule jostakin, joka herättää ajatuksia. Mutta on tuntunut siltä, että ne ajatukset eivät ole omia sen kun vaan edelleensiteeraan muiden oivalluksia. Omista arkipäivän puuhista en oikein jaksa kirjoittaa säännöllisesti, vaikka moni näyttääkin olevan kiinnostunut juuri sellaisesta.

Niinpä en ole blogannut.

Olin kipeänä kolme päivää ja kun tänään lähdin töihin, tuntui, etteivät varovaiset kävelyaskeleet, joita otin, olleet omiani. Muutamassa päivässä lihaskunto näyttää rappeutuvan niin, että jokainen askel tuntui aivan oudolta, siis todella tuntui jalkapohjassa, reisissä ja alaselässä, että kävelin. Yhtäkkiä tuttu pieni kävelymatka bussipysäkille vaikutti kovin pitkältä ja vähän jännittävältä matkalta. Muutamassa päivässä ympäristökin näytti muuttuneen: uusia kukkia oli noussut lähitalojen ja omankin pihan kukkapenkkeihin ja silmut olivat yks kaks auenneet suuriksi lehdiksi. Kevät oli tullut sillä aikaa, kun olin nukkunut ja nuokkunut sisällä.

Tajusin myös, että olen osa ympäristöäni sekä fyysistä että henkistä. Yhtä paljon kuin nuo horjakat askeleet todella olivat omiani, ovat myös ne ajatukset mitkä tulevat muiden kirjoitusten ja oivallusten pohjalta. En elä tyhjiössä eikä itsensä kanssa käydyt keskustelut vie ihmistä välttämättä kovinkaan pitkälle.

Ihmismieli toimii hassusti ja aina välillä huomaa olevansa muna-kana -syndrooman edessä.

Kun nyt olen hakenut muutamaa työpaikkaa, mutten ilmeisesti saanut yhtäkään niistä, niin olen pettynyt ja jotenkin kyllästynyt arkeen ja työhöni.
Hakiessa työpaikkoja ajattelin, että voinhan koettaa, mikäli sattuisin saamaan uusia kiinnostavia tehtäviä, vaikka minulla ei olekaan mikään hätä täällä.

Nyt on kuitenkin jotenkin epäonnistunut olo ja sellainen en-ikinä-tule-löytämään-mitään-muuta-työpaikkaa-kuin tämä -fiilis. Tiedän, että asia ei ole niin ja tiedostan, että pelkkä haastatteluun pääseminen kymmenien hakijoiden joukosta on hyvä signaali työmarkkinoilla. Ja oikeasti kaikissa noissa työpaikoissa oli myös miinuksessa, missä pitkä työmatka, missä paljon rutiinia tehtävissä ja missä omituinen organisaatio.

Mutta silti,olinko hakiessani jo kyllästynyt työhöni ja toiko muutoksen mahdollisuus tämän ainoastaan esiin? Vai saiko väläytetyt uudet mahdollisuudet minut jo suunnittelemaan tulevaisuutta jossain ihan muualla uusissa ympyröissä?
Joka tapauksessa maa kutsuu jälleen Kauneuspilkkua haavemaailmasta ja on aika palata arkeen.

Ja nykytilanteessahan on myös muita hyviä puolia – kesä tulossa ja täysi kesäloma + lomarahavapaat.

Näin vappuna katse pitää viimeistään suunnata kesään! Malja kesälle –tästä se alkaa!

Ilmastonmuutos on niin iso asia, ettei sen kaikkia puolia pysty mitenkään ymmärtämään. Käytännön toimia tarvitaan, mutta mikä siteen aina olisi ympäristöystävällisin teko?

Siinäpä pulma. Luin juuri lehdestä, että esim. elintarvikkeiden teollinen tuottaminen ja rahtaaminen ovat monin verroin ympäristöä kuormittavampia kuin yksityisautoilu sinänsä. Eli vaikka minä poljen pyörällä töihin ja kauppaan, voin silti muilla kulutustottumuksillani aiheuttaa suurempaa vahinkoa kuin joku joka ajaa omalla autollaan, mutta muuten kuluttaa ekologisemmin tuotettuja asioita.

Periaatteessa varmaankin kyse on siitä, miten ihmiset saataisiin kuluttamaan ylipäätänsä vähemmän. ostamaan vähemmän tavaroita, matkustelemaan vähemmän syömään lähellä tuotettuja elintarvikkeita jne. Ongelma on valtava, koska maapallolla vallitsee täysi päinvastainen ideologia, jossa yritykset tavoittelevat suurempia tuotantomääriä ja sitä kautta voittoja ja valtiot puolestaan tukevat yrityksiä tässä. Meilläkin puhutaan koko ajan kotimaisen kysynnän lisäämisestä, ts. pitää ostaa enemmän ja enemmän kunhan se on kotimaista.

Kotimaisuus on sinänsä hyvä, mutta…

Yksilötasolla useimmat haluavat lisää liksaa, jotta voivat hankkia paremman auton, isomman talon enemmän kaikkea. Tämä puolestaan kiihdyttää tuotantopaineita, jotta niitä liskoja voidaan korottaa..

Nykyiseen ilmastonmuutoskatastrofiin on tultu kuitenkin tilanteessa, jossa suuri osa maapallon väestöstä on toistaiseksi ollut kulutusjuhlan ulkopuolella. Mutta nyt tilanne on muuttunut sekä Kiinassa että Intiassa on valtaisat markkinat, joista yritykset kilpailevat. Suomalaisetkin ovat moneen kertaan menneet valloittamaan Aasiaa dollarinkuvat silmissään.

Tällä hetkellä Kiina onkin jo ohittanut Yhdysvallat ja pitää surullista kärkipaikkaa päästötilastoissa. Kun Länsimaat ovat vuosia keskittyneet talouskasvuun ja siinä sivussa ajaneet maapallon nykytilaan, on vaikea nähdä, että nyt talouskasvusta osalliseksi pääsevät maat ihan helposti sitoutuisivat rajoittamaan omaa kasvuaan.
Emme mekään tee niin.

Ystävä täyttää tänään vuosia ja vaikka taas tuli kehotus, "et mittä tavara ei tartte tän ruppia kyörämä", ei varsinaissuomalainen voi mennä synttäreille kahta kättä heilutellen.

Niinpä ostin t-paidan mentalwear – kaupasta.

Näytin paitaa Nassulle, joka pyysi kertomaan paidan vitsin.

Alkoi epäilyttää, olin itsekseni hekotellut asiaa, kun satuin kulkemaan kaupan ohi ja näkemään ikkunassa monta t-paitaa, joissa oli mielestäni hauskat tekstit ja kuvat.

Oli mm. "pakkopaita", "aina saa kärsiä ja hävetä", ”"tiedän että puhutte selkäni takana", ”tunnelma pilalla ja paha mieli”

Netistä löytyi lisää vaikka kuinka paljon, käkätimme niille työkaverin kanssa.

Päädyin ostamaan Sue Ellen Clinic –paidan.

Paidassa siis lukee "Sue Ellen Clinic", toivottavasti ystävääni naurattaa.

Tai edes se kangaskassi, jossa lukee kleptomaani.

Sain taannoin synttärilahjaksi Vuokko Hovatan levyn Lempieläimiä, sen missä on myös Virginia.
Onneksi CD ei kovin äkkiä kulu puhki, niin paljon on sitä tullut soitettua.
Levyllä on paljon aivan mahtavia piisejä; yksi suosikkejani on Aulikki Oksasen tekstiin Tuure Kilpeläisen säveltämä Syleily.

Teksti on kaunis, koskettava, suorastaan liikuttava. Se on samaan aikaan henkilökohtainen ja yleinen, ajankohtainen ja ikuinen. Musiikki ja Vuokko Hovatan eleetön laulu korostavat tekstin herkkää tunnelmaa.
Joka kerta kun sen kuuntelen liikutun. Se pari voisi olla Nassu ja minä tai rakkaasi ja sinä. Tärkeätä on olla sylissä ja pitää lähellä aina kun voi.

Muun voi unohtaa.

Syleily

Maan uumenista, syvältä
kun heidät kaivettiin
he syleilivät toisiaan.
He syleilivät niin
kuin Pompeijissa kauan sitten syleiltiin.

Jäiseltä vuorenhuipulta
kun heidät löydettiin,
he syleilivät toisiaan.
He syleilivät niin
kuin Veronassa kauan sitten syleiltiin.

Ja pieni, pieni lause oli heillä suojanaan:
sua rakastan, sua puolustan,
pysy sylissäni vaan.

Maailman kyynelmerestä
kun heitä haettiin,
ei löydetty kai kumpaakaan,
he pakenivat niin
kuin kaikkialla juuri äsken paettiin.

Ja pieni, pieni lause oli heillä suojanaan:
sua rakastan, sua puolustan,
pysy sylissäni vaan.

Aulikki Oksanen

Olin hetken ajan varma, että avaruusolennot ovat valtaamassa maan ja ottaneet jo tunnettujen ihmisten hahmoja.

Koin tämän Tampereella. Emeritusprofessori Matti Klinge näytti juovan alepupin terassilla olutta isosta tuopista ja hän oli ulkona ilman hattua! Tämä ei kerta kaikkiaan voisi olla totta! Lisäksi hänen seuralaisensa vaikutti Saska Snellmannilta, en tosin kuullut teitittelivätkö he. Kerroin havaintoni myös kaverilleni, joka piti sitä täysin epäuskottavana, vaikka sanoinkin olevani aivan varma. Itsekin kyllä epäilin.

Tänään lehdessä Saska Snellman kertoi olleensa perjantaina Tampereella ja keskustelleensa prof. Klingen kanssa. Alepupin terassia ei tosin mainittu, mutta en minäkään sitä tunnustaisi. Eli havaintoni oli kuin olikin oikea ja kyseessä ei ollut vaihdokas ellei…

kaikki ole tapahtunut jo vuosia sitten ja kloonilla alkaa lipsua pahemman kerran vasta nyt.
Minulla on nimittäin vastaava havainto elokuulta 2002, joka on yhä selvittämättä. Tulin Viking Linen terminaalista keskustaan päin. Esplanadilla minua vastaan tulee prof. Klinge tai hänen kopionsa. Avopäin ja S-marketin muovikassi kädessä. Ehkä kaappaus tapahtui jo silloin?

Onneksi Akateemisesta on jo vuosia saanut Alien apduction survival guidea, suosittelen kaikille.

Ystävä oli kirjoittanut runoja,
luin niitä siinä ravintolan pöydässä ja mietin osaanko sano niistä mitään, odottovan katseen alla

kannustavaa tai myönteistä

Mutta huoleni oli turha

Runoissa mustekala ajoi taksia ja ihmiset lensivät pilvillä

Kukapa sellaisista runoista ei pitäisi, ei
kokisi niitä omikseen

Kun saa mielikuvituksen siivet lainaksi

edes hetkeksi.

Terveisiä suosikkikaupungistani eli Tampereelta!

Olin siellä työhaastattelussa, mutta tuskinpa sitä paikkaa saan. Kyse ei ole siitä, että olisin ns. mokannut, mutta luulen, että en vielä ollut aivan kyseisen tehtävän vaatimalla tasolla kuitenkaan. Tällaista se alan- ja uranvaihtajan arki on.

Mutta retki Tampereelle on aina mukava. En osaa sanoa yhtä ainoaa syytä miksi juuri Tampere on Suomen kaupungeista minusta sympaattisin ja suosikkini, mutta se tuntuu ainakin viikonloppuvierailijasta juuri sopivan kokoiselta. Siellä on paljon kaikkea: kauppoja, kulttuuria,ravintoloita jne. Ja kaikki kätevästi kävelymatkan päässä toisistaan. Tulee sellainen olo, että elämä on tässä ja nyt, eikä toisaalla.

Kaupungin keskusta on helposti hallittavissa ja sopivan kokoinen ja rajautuu luontevasti rautatieaseman ja Pyynikin sekä Pyhä- ja Näsijärvien väliin.

Eihän Tampereen arkkitehtuuri kokonaisuudessaan mitään ihmeellistä ole. Pyynikin ja Amurin kerrostalot ovat juuri sitä hirveää 60- ja 70-lukujen tuotantoa, mutta jotain sympaattista tunnelaam kaupungissa silti on.

En tiedä johtuuko se siitä, että len tutustunut Tampereeseen oikeastaan Nassun kautta. Nassulla on mutama läheinen ystävä siellä ja niinpä olemmekin vierailleet säännöllisesti Tampereella. Talvi Tampereella ei tunnu yhtä ankealta kuin meillä Helsingissä ja toisaalta kesäinen Tampere tuntuu aivan mahtavalta paikalta.

Olisiko kyse peräti siitä, että minulta puuttuu kaikki lapsuusmuistot kaupungista. En muista kertaakaan olleeni siellä vanhempieni kanssa? Se on ikään kuin neutraali kaupunki, johon minulle ei ole luotu mitään odotuksia kotoa? Freudilaisittain tästä olisi varmaan hyvä lähteä tekemää tulkintoja.

Joka tapauksessa retki Tampereelle venähti sitten yön yli kun jäin jokaisesta bussista ja junasta. Lopulta päädyin ystävän luo nukkumaan muutaman aamuyön tunnin. Tällaista yllättävää yökyläilyä ei olekaan tapahtunut sitten viimeksi...kun olin sinkku!

No, en todellakaan kaipaan tilannetta jossa päivä alkaa ilman hammasharjaa, puhtaita sukkia tai alusvaatteita. Onneksi tähän yökyläilyyn ei liittynyt moraalista eikä fyysistäkään krapulaa. Vähän nuhjuisena ja tukka miten kuten kaverin geelillä ojennettuna kävin nauttimassa aamiseksi berliininmukin Linkosuon kahvilassa ja sitten olikin aika ostaa junalippu kotiin.

Työpaikan suhteen en pidättele hengitystä. Jos sen sattuisin saamaan, tulisi uusi tenkkapoo työmatkoista. Junathan kulkee, mutta silti työmatka olisi käytännössä kaksi tuntia suuntaansa. Ja paluumatkalla VR todisti taas luotettavuutensa:edellinen pendolino oli jämähtänyt juuri Tampereelle ja junassa olikin läjä kiukkuisia matkustajia ilman istumapaikkoja ja kenellä mikäkin jatkoyhteys tai muu tapahtuma missattuna. Sitä se olisi varmaan työmatkalaisen arki.

Ilhaduttaisiko Tampereen ilmapiiri ja kosken kuohut vielä silloin?