Kauneuspilkku

Viikonloppuna sain ihailla kauniita osaavia naisia. Heitähän on paljon joukossamme, mutta jostain syystä kauneusihanteiksi julkisuudessa kelpaa syömishäiriöstä kärsivännäköiset mallit tai sitten missit tai povipommit tai he, joille ulkonäön säilyttämisestä muuttamattomana on tullut elämäntehtävä.

Perjantaina huomiota herätti Body-pump –ohjaajani. Hän on arviolta neljän-viidenkymmenen ikäinen perheenäiti. Ja puuttumatta täydellisesti trimmatun kehon yksityiskohtiin tai hänen rasvaprosenttiinsa, hän vain yksinkertaisesti säteili jälleen perjantaina tekemisen riemua. Sellaista sisäistä hehkua, joka oikeasti valaisi koko salin. Osin tällainen säteily on varmaan myötäsyntyistä, mutta osittain se tulee myös kokemuksesta siitä, että tietää tekevänsä hyvin sen mitä tekee. Ja oman tekemisensä kautta pystyy välittämään hyvää oloa muille. Selvästi tämä ohjaaja syttyy ohjatessaan.

Toinen viikonloppuni kaunis nainen on sitten vähän tunnetumpi: Eva Dahlgren. Joo, Eva on pitkä ja ruotsalaisethan ovat meitä kauniimpaa rotua, mutta Evan kauneus tulee myös sisältä päin, se miten hän laulaessaan eläytyy teksteihin ja melodiaan on kaunista katsottavaa. Ja tietysti itse musiikki siivittää tätä kauneuden kokemusta.

On kummallista, että ihannoimme rypyttömiä, ylimeikattuja käsitellyn näköisiä naisia (ja miksei miehiäkin). Koska raha on ihailumme mittari, saa joku persoonattoman näköinen mallityttönen suuren tilin kävellessään joku käsittämättömän näköinen rätti päällään lavaa edes takaisin.

Ja näille markkinoille on tunkua.

Varsinkin nykyään, kun missit ja mallit voidaan leikellä, täyttää, meikata lähes miniänäköisiksi tahansa, on jotenkin kornia, että tällainen muokattu, usein epävarmuutensa teennäisyyden taakse kätkevä tyttönen (tai poika), nostetaan jalustalle. Ei, ei minulla ole sinänsä mitään nuoria vastaan, mutta nuoruuden ylenmääräinen ihannointi vaan tuntuu niin ääliömäiseltä. Miksi me aikuiset ihmiset nostamme jalustalle (ylipäätänsä ketään), ihmisiä, joilla ei ole mitään annettavaa. Heidäthän voi täysin korvata nukeilla tai vaikkapa henkareilla. Onko oma nuoruutemme kaipuu niin kova, että haluamme ihailla ja palvoa nuoruutta?Onko kyseessä joku fetissi, nostalgia?

Pahimpia ovat tietysti ikääntyvät kirurgin veitsen kautta kasvonsa pilanneet ihmiset. Kuminaamat, joiden persoonalliset piirteet ovat kadonneet ikuisen sileyden metsästyksessä, ja kuitenkaan botoxit, kirurgin veitset ja ties mitkä temput eivät anna ikuista nuoruutta iholle, saati mielelle.

Kliseet kauneus on katsojan silmässä ja ilman sisäistä kauneutta ihminen on vain tyhjä kuori, ovat tosia. Jokaisella on oma makunsa ja näin keski-ikäisenä huomaa omien kauneuskäsitystensä muuttuneen. Ei silti minusta omasta ulkonäöstään hyvin tietoiset ihmiset ovat aina olleet jotenkin rumia, siis kaiken kauneutensa keskellä.

Sunnuntain Hesarissa oli Merete Mazzarellan haastattelu. Aiheen antoi Mazzarellan uusin kirja När vi spelade Afrikas Stjärna , joka ilmestyy suomennettuna huhtikuussa. Siinä hän käsittelee lehtijutun mukaan perhesuhteita; anoppi-miniä, isoäiti- lapsenlapsi, äiti – aikuinen lapsi.

Vaikutti mielenkiintoiselta ja niin monen munkin mielestä, kirjastossa näyttää olevan 123 ihmisen jono ja kirjoja on vain 13.

Vaikka omia lapsia ei olekaan, tai ehkä juuri siksi, minua kiinnostaa muiden ihmisten mielipiteet nykykasvatuksesta, siitä millä lailla lapsia huomioidaan tai ei huomioida perhepiirissä.

Mazzarella on tunnettu kulmikkaista mielipiteistään, hän ei ole lagom eikä suostu olemaan sovinnainen. Toisaalta oma käsitykseni on, että hän ei myöskään provosoi saadakseen huomiota, hän vain on jotain mieltä. Lehtijutussa häntä verrattiin Henrin Tikkaseen, joka aikanaan kirjoitti omasta ja perheensä elämästä niin että monilla kahvit läiskyi husiksen kulttuurisivuille puhtaasta järkytyksestä.

Minusta on ihan terveellistä, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät erityisesti kerjää huomiota, eivät halua miellyttää, mutta eivät myöskään alistu median luomaan häirikkörooliin, vaan tekevät ja sanovat niin kuin tuntevat. Koska en vielä ole lukenut kirjaa, on vaikeaa sanoa sen enempää, kuin että on hyvä, että joku purkaa myyttiä isovanhemmuuden auvosta myös kaunokirjallisesti. Yleisönosastoillahan välillä näkyy purkauksia suuntaan ja toiseen, mutta ne vaikuttavat juuri sellaisilta täysin kypsien ihmisten raivolta.

Aikanaan kun veljenlapseni olivat pienempiä, veljeni ihmetteli äänen sitä kuinka vähän oma äitimme kävi hoitamassa hänen lapsiaan. Veljeni kalloon ei mahtunut se, että hänen lapsensa eivät tulleet äitini uudeksi elämäntehtäväksi ja täyttämään hänen päiviänsä. Hän ei myöskään pitänyt itseään itsekkäänä, vaan aidosti koki, että isovanhempien velvollisuus olisi toimia lastenhoitajina, rahanlainaajina, kuljettajina jne.
Itse olen aina ihmetellyt nuorten vanhempien täydellistä itsekkyyttä: he olettavat ilman muuta, että heidän jälkikasvustaan tulee kaikkien muiden elämäntehtävä numero yksi. Ehkäpä siksi suhtaudun keskimääräistä nuivemmin ihmisten vauvauutisiin, haluan ensin nähdä miten he hoitavat asiansa ennen kuin tarjoan apuani tai osoitan kiinnostusta. Ympäristö kun on osoittanut, että harva on yhtä itsekäs kuin lapsiperhe.

Euroviisut on taas käynnissä, tai siis kaiketi tosifaneilla ne on koko ajan käynnissä siis elämäntapana. Kahden Suomen karsinnan jälkeen on tullut sellainen olo, et mikään ei oikeen oo sytyttänyt ja toisaalta yhdessä karsinassa on nyt kovin vähän piisejä.

Kaikki mitkä on mennyt jatkoon ovat vähän sellaista tasapaksua, jotenkin tutun ja turvallisen oloista ja samalla sellaista mikä ei erotu, sykähdytä jne. Kerkko Koskisen piisin tunnistaa kerkkokoskiseksi alkutahdista, Kari Tapion piisi taas oli hyvin saman oloinen kuin moni irlantilais-anglo-saksalainen vastaava. Itelle tuli siit mieleen Josh Grobanin you raise me up, ehkä siksi et Kari Tapio laulanut sen suomeksi(?) Kristian Meurman on sympaattinen, mutta hänenkin piisi jotenkin kliseinen. Movetron on ehkä vähän camp Suomessa, mut ei ollenkaan tarpeks camp euroviisuissa, ja en tiedä onko ne omasta mielestään camp, vai onko se vaan mun mielessä? Jos kahden seuraavan kierroksen piisit on samaa kaliiberia, voi haaveet viisumenestyksestä unohtaa. Sinänsä enää ei ole mitään väliä sillä, miten sijoittuu, kun kaikki maat miinus 4 suurinta ja isäntämaa karsivat. Mut olishan se komeaa päästä kymmenen sakkiin. Tämän sanoo hän joka kuitenkin yleensä tykkää tavallistakin tavallisemmista ja perinteisistä muiden maiden piiseistä, jotenkin ne erottuu sit paremmin….

Ehkä sit toisaalta viisuihin liitetty idea siitä miten eri maat voivat musiikin avulla lähentyä toisiaan toteutuu. Kisoissa on kuitenkin mukana 43 maata, mikä on enemmän kuin koskaan. Muutamat maat kuten Italia ovat jättäytyneet pois ryppyotsaisesti suremaan huonoa menestymistään, mutta moni muu maa on mukana, tavoittelemassa voittoa toki, mutta ehkä myös osallistuakseen suureen Eurooppaa yhdistävään tapahtumaan. Kosovo ei vielä osallistu, mikä voisikin olla vähän liikaa, kun kisat on Belgradissa. Saa nähdä miten siellä sujuu kaiken poliittisen jännitteen keskellä. Viime vuoden viisuvoittajakin sitten paljastui serbinationalistiksi pressanvaaleissa.

Ruotsin viisukanava tais muuttua maksulliseksi, joten nyt en näe miten Carola ja Charlotte esiintyy. Netistä luin, et Carola tosin joutuu hakemaan vauhtia andra chansista, joten ehkä naapurista ei tänä vuonna kajahda kovaa ja väräjävästi vaan jotain ihan muuta.

Paitsi et netistä ehkä näkee jos on kotoslla (huomasin just)

Hesarin yleisöosastolla parikin naista on kertonut miten koulun liikuntatunnit ja opettajat masensi heidät niin, ettei tarpeellista liikuntaa ole tullut aloitettua edes vuosikymmenten päästä. On hyvä, että aihe nostetaan esiin ja uskon, että meitä kohtalotovereita on paljon.

Olin vähän ujo ja arka lapsi enkä erityisen liikunnallinen. Varsinkin joukkuepeleissä olin huono ja kun poikien liikunta ainakin meillä oli paljon pesäpalloa, jalkapalloa, jääkiekkoa yms. pelaamista niin yleensä olin niitä, joita ei haluttu kumpaankaan.

Kaikki oli ihan avointa ja tapahtui opettajan (kapiainen evp.) hyväksynnällä, varsinaista kiusaamista se ei tietenkään sen ajan mittapuilla ollut. Luistelua kohtaa kehitin niin kovan antipatian, että useimmiten minulla oli joku tekosyy, ettei tarvitse luistella ja niinpä en ole luistellutkaan ala-asteen jälkeen, paitsi kerran, kun lukion liikunnanope ei uskonut, etten osaa.
Erilaiset traumat todellakin elävät vuosikymmeniä. Onkin tärkeää, että nykykoulu kannustaa kaikkia lapsia liikuntaan, myös heitä, jotka eivät ole hyviä missään lajissa. Antaa mahdollisuuksia opetella ja kehittyä ja myös olla huono. Kaikkien ei tarvitse olla hyviä kaikessa.

Mutta sen sijaan meitä aikuisia ei tarvitse sääliä, jokainen voi ihan varmasti mennä ja löytää itselleen sopivan lajin, sitä että jää sohvaperunaksi eikä tee mitään on turha selittää lapsuudenkokemuksilla. Meillä on ollut aikaa käsitellä nämä asiat ja mennä eteenpäin jos joku ei ole siihen kyennyt niin se on aivan oma vika.

Päivän oikeussalidraamaan: toivottavasti kyyneleet eivät vaikuta lopputulokseen. Sen. joka rahanhimossaan ryhtyy laskelmoidusti kostoon, on turha ruveta itkulla kerjäämään sääliä. Jos kirja olisi ollut myyntimenestys, niin varmaan ei kaduttaisi. On hyvä, että katsotaan mikä on yksityisyyden suojan raja tällaisen moraalisesti arveluttavan teoksen kohdalla. Toivottavasti oikeus tuomitsee kirjoittajan ja kustantajan.

Politiikassa kiehuu. Kauaa ei SDP saanut paistatella yksin median valokeilassa, vaan haaskalle pyyhälsi Vihdin Käki, joka ilmoitti vaihtavansa taas pesää, tällä kertaa poliittista.

Syykin oli tietysti muissa Vihdin vihreissä, jotka eivät olleet ymmärtäneet tukea riittävästi omaa maitotyttöään. Huomenna saadaankin taas uusia otsikoita, kun pääministerin ex-suhdetta puidaan oikeudessa. Nyt jo tiedetään, että pääministeri pilasi morsiusunelmiaan rakennelleen naisen elämän, kyllä miehet on sikoja! Ja kun SDP:n PJ -kisaan nousee yrittäjiä kuin finnejä teinin naamaan, alkaa palstoilla olla ruuhkaa. Maltan tuskin odottaa viikonlopun iltalehtiä!

Orastavasta ylitarjonnasta huolimatta niille mahtui uutinen siitä, että kokoomuksen listoilla keikkunut valitsematta jäänyt vapaa toimittaja piikitteli Maria Gtä blogissaan. Tosin homma päättyi nolosti, kun Maria ei sortunut Blondin teinitasoiseen kostoon, vaan kuittasi tämän vihjailut olan kohautuksella.

Mutta kuinka paljon kansanedustaja edustaa itseään ja toisaalta puoluettaan? Mikä on kansanedustajan itsenäisyys suhteessa ryhmään? Onko kansanedustaja täysin loose cannon, joka ampuu sinne minne piippu kulloinkin osoittaa? Jos olisin vihreiden ryhmässä huokaisisin helpotuksesta, kokoomuksessa sen sijaan olisin varuillani. Tosin siellä näitä irtonaisia tykkejä on enemmänkin, joten yksi lisää tuskin tuntuu missään.

Rita Tainola, eat your heart out, politiikantoimittajat vievät leipäsi

av alla dessa möten
och allt som borde hänt
hur sällan är jag orsak
till att livet vänt

jotkut tietävät jo ihan nuoresta mitä haluavat tehdä. heillä on ehkä jokin harrastus tai kiinnostuksen kohde, johon he suuntaavat tarmonsa ja keskittymisensä jo kouluaikana. heistä ei ehkä rikkaista ja kuuluisia, mutta heitä ohjaa varmuus siitä, että he ovat oikealla tiellä.
Toiset päättävät hankkia rahaa ja statusta ja kuin huomaamatta suorittavat korkeakouluopinnot nopeasti ja ovat jo kolmekymppisinä pitkällä menestyksen polullaan. Näitä ihmisiä yhdistää määrätietoisuus, tavoitteellisuus ja keskittyminen oleelliseen.

Sitten on meitä humppa-humanisteja, jotka haahuilemme vähän kaikenlaista kokeillen, mutta ei niinkään päämäärä kuin asiasuuntautuneesti. Kun ajattelen omaa elämääni, niin olen todellakin ollut kovin harvoin hirveän pitkäjänteisesti rakentamassa tulevaisuuttani ammatillisesti. Eipä silti tälläkin tavalla voi elää onnellisena ja tyytyväisenä ja saada mielekkäitä töitä, mutta kieltämättä aina välillä kadehdin heitä, jotka ovat minua tavoitteellisempia ja suunnitelmallisempia.

Vaikka Evan piisi onkin eri asiasta, kuvaa se kuitenkin tunteitani paremmin kuin itse osaan kirjoittaa. Ammattilaisen hommia tämä kirjoittaminenkin olisi.

måste våga bara vara
med minnet av det barn
som lät livet välja
och våga säga ja

On aika ihmeellistä, että voi asua ja työskennellä Suomen mittakaavassa isossa kaupungissa ja silti aamuisella työmatkalla törmätä metsässä kettuun. Aikaisemmin ajattelin, että voisin hiihtää töihin Helsingin keskustaan, vielä viime vuonna piti tämä toteuttaa, mutta se taisi jäädä haaveeksi, ainakin tänä vuonna.

Jotkut tutkijat ennustavat, että pohjoisnapa-alueen ikijää sulaisi 10 vuodessa toiset ovat sitä meiltä, että siihen mene 25 vuotta. Kaikki ovat yhtä meiltä siitä, että on vaikea sanoa mitä kaikkea siitä seuraa. Jääkarhuille siitä seuraa ainakin vaikeuksia. Merenpinnan on arvioitu nousevan, eli tuleeko maailmaan nyt sitten paljon uusia Atlantiseja?

Lauantai-iltana ravintolaan oli tarkoitus lähteä juhlimaan, ottaa muutama olut vaan…mutta kotikaupunkini Helsinki on iloisia yllätyksiä täynnä. Oltiin sovittu tapaaminen Juttutupaan, Nassun vanhan ystävän ja tämän ystävien seuraan.
Kun tapaa uusia ihmisiä, puhe usein pysyy ns. perusasioissa missä asutaan ollaan töissä jne. Näin tälläkin kertaa, mutta illan varsinainen anti oli Hoedown-klubi, jolla oli viisivuotisjuhlakeikka. Hoedown bändi soittaa kaiketi sitä voi roots-musaksi kutsua, nyt keikalla covereita mutta ilmeisesti myös omia biisejä. Illan teeman oli, että klubin viisvuotishistorian aikana esiintyneitä vierailijoita kävi aina vetämässä pari piisiä. Ja sielläpä oli nimiä: Jonna Tervomaa, Laura, Närhi, Mikko Kuustonen, J. Karjalainen, Lasse Kurki, Erin Anttila, Jukka Gustafsson jne.
Aivan mahtava meininki. Bändi oli tosi hyvä ja tunnelma aivan mieletön. Jotenkin ihailin bändissä erityisesti Ninni Poijärveä, niin lahjakas muusikko, joka antoi toisille tilaa loistaa. Ja kaikki tämä siis ilmaiseksi. Vierailijat olivat kaikki omalla tavallaan hyviä, parhaimman kontaktin yleisöön sai Mikko Kuustonen.

Musiikki oli aikamoista aikamatkailua ja tutut biisit tempasivat mukaansa, mutta myös saivat miettimään. Mihin on kadonnut se bile-hile Kampista? Vähän aikaisemminhan olin kertonut mukavasta lähiöstämme, jossa on erinomaiset ulkoilumahdollisuudet ja hyvät yhteydet keskustaan. Vanhat ystäväni varmaan hymähtelevät aina kun kuulevat suustani jotain tällaista, mutta uudet ihmisethän näkevät minut nyt sitten vakiintuneena lähiö-parisuhde-ihmisenä.
Kun Erin astui sitten lavalle, tajusin, etten ollut ainoa jonka partyajat olivat jääneet taa. Nylonia oli paikotellen enää äänessä, josta hänet tunnistikin, muuten olimme molemmat varmasti aika kaukana niistä ajoista kun olin kuuntelemassa naikkareita DTMssä, joskus, kun Erin halus olla nailon ja meikä lurex.

Koska ravintola oli aivan pakattu ja satuin istumaan niin, että näin helposti lähinnä yleisöä, oli kiva seurata miten pikkujulkkikset yrittivät tehdä itseään tykö esiintyjien pöytään päin. Kukaan tai mikään ei varmasti ole niin yksinäinen kun pikkujlkkis, joka luo kaihoisia katseita vip-porukoihin tavisten puristuksessa. Kun ne ei edes tiedä, kenen vieressä ne seisoo!

Tasa-arvon maassa voi pankkivirkailijannäköinen tätikin örveltää esiintymislavan edessä tanssitaitojaan esitellen, niin että tuopit kaatuu ihmisten tuoleille. Juttutuvan sallivassa meiningissä kukaan ei kuitenkaan tunkenut hernettä kovin syvälle nenään tästäkään.

Parhaat illat tulevat aina yllättäen, ja aina välillä lähiöihmisen kannattaakin lähteä keskustaan lauantai-iltana ja tulla kotiin nukkumaan.

Olin isojen poikien palaverissa aamulla. Siis oman talon pääjohtajan ja hänen vieraansa kanssa.

Ja, juu vaikka tiedostan, etteivät johtajat ole ihmistä kummempia niin silti se keskustelun sisällöttömyys, palaverin tajunnanvirtamaisuus ja tyhjänpuhuminen yllätti. Sitä jotenkin kuvittelee, että mitä enemmän palkkaa ihmiset saavat, sitä jämptimmin asiat hoidetaan. Kun se aika tuntuu olevan niin kallista ja kortilla.

Verkostotuimista, small talkkia jne, mutta kun itse asian olisi voinut hoitaa sähköpostilla ja minun asiantuntemustani ei varsinaisesti kaivattu, kunhan olin mukana.
En vaan itse ole kovin luonteva siinä vaiheessa kun ihmiset puhuvat puuta heinää ja kertovat asioita faktoina, jotka eivät pidä paikkaansa. vaikka sinänsä isän suvun sukupäivällisillä on tullut suoritettua varmaan aiheen syventävät opinnot.

Yritä siinä sitten pitää silmäsi kurissa, vaikka ei ollutkaan törötissejä näkyvissä.

Menestystä. viinaa, sekoilua, avioeroja, laitoshoitoja – julkkiksen elämä ei ole helppoa. Amerikka on saanut oman nykäsensä Britneystä, jonka edesottamuksista raportoidaan päivittäin meilläkin. Ups I did it again…ei voi muuta todeta.

Missä meni vikaan? Nopeasti kehittynyt nousujohteinen ura on toistaiseksi kaikista come back – menestyksistään huolimatta aikamoisessa syöksykierteessä, jonka matalaliidossa ohittaa vain yksityiselämä.

Onko osasyynä itsensä tuotteistaminen hyvin nuorella iällä, tai itse asiassa se, että jotkut muut ovat tehneet sinusta tuotteen. Tänään otsikoissa oli, että silikonirinnat hankittiin jo nuorena tyttönä eli missä oli vanhempien vastuu. Toiset kestää enemmän kuin toiset, osaavat kaiken keskellä kasvaa aikuisiksi, mutta monen lapsitähden kohtalo on ollut surkea.

Silti uusia yrittäjiä löytyy aina. Nykyisin yhä useampi haluaa tehdä itsestään tuotteen, jota myy kokonaisvaltaisesti. Samalla tulee vaan tehneeksi itsestään julkisuushuoran, joka myy yksityisyyttään, niin kauan kuin se käy kaupaksi. Moni luulee hallitsevansa pelin säännöt, mutta harva on todellinen taituri. Musiikkibisneksissä Madonna on osoittanut hallitsevansa myös tämän puolen, Suomessa ehkä poliitikoksi siirtynyt Tanja Saarela.

Missä on tavisten moraali, onko oikein maksaa lehdistä tai yleensä seurata tällaista tosi-elämän sosiaalipornoa? Minäkään en osta iltalehtiä, kuitenkin luen niiden otsikoita netistä, muka ilmaiseksi. mikään ei ole ilmaista, minunkin lukemisen maksaa joku irtonumeron ostaja. ja toisaalta maksan sen itse tuotteiden ja palveluiden hinnassa toisaalla, lehti kun perii mainostajilta omat kulunsa.