Kauneuspilkku

Ei jaksa ja väsyttää.

työhaastatteluja, mutta johtaako ne mihinkään.

Koirakaveri oli yökylässä, oli taas kivaa.

väsyttää

On helppoa ajatella, että Suomessa on tasa-arvoista ja suvaitsevaista ja kaikin puolin helppoa elää.

Tällä viikolla on kuitenkin ollut tiedotusvälineissä aika paljon esillä maahanmuuttajiin kohdistuva työsyrjintä. Se on paljon tavallisempaa kuin olen tajunnut.

Syrjintää on tietysti monenlaista ja osa siitä on niin hienovaraista ja taitavaa, että siitä ei koskaan voi tehdä mitään virallista juttua. Silti sekin on olemassa ja kohde sen tunnistaa, kuten on tarkoituskin. Sama koskee tietysti kaikkea syrjintää ja kiusaamista.

Koulukiusaamista pyritään estämään massiivisin kampanjoin ja se on hyvä, mutta entä muuta syrjintää, siis sitä mitä ihmiset kokevat kouluajan jälkeen. Valitettavasti emme muutu suvaitsevammiksi iän myötä.

Kovin harva uskaltaa tai haluaa työpaikallaan olla ihan avoimesti ulkona kaapista. Eri asia sitten on kuinka moni luulee olevansa kaapissa, vaikka todellisuudessa useimmat olisivatkin asiasta perillä. Ja mikä on itsesyrjinnän määrä ts. kuinka paljon minä itse ajattelen itseäni kohtaan diskriminoivasti, etten voi koska...
Itse en ole ollut kuin yhdellä työpaikalla avoimesti ulkona kaapista, niin että kaikki olisivat sen tienneet. Nykyisellä työpaikalla n. 70 hengen työyhteisössä arviolta vain kymmenelle olen ulkona, lopuille muka en. Osa ihan aidosti ei tiedä eikä välitä, osa varmaan tietää, mutta ei välitä ja sitten on se osa, joka kuvittelee tietävänsä ja jolle asia on jollain tavoin ongelma.

Mutta onko asia minulle ongelma? Puhun sujuvasti me-muodossa vaikkapa lomanvietosta, jos joku kysyy vaimosta, niin korjaanko? Käsi sydämellä, en aina. Ja joskus se on tuntunut jopa hyvältä, etten ole jäänyt kiinni.
Jäänyt kiinni!!!!
Mistä?
Siitä, että olen mikä olen.

Niin pitkälle heteronormatiivinen indoktrinaatio on siis uponnut, että on tilanteita, että ajattelen että homouteni loukkaa muita tai on muuten parempi esiintyä heterona. Niin kauan kuin koen, että homoudessa on millään muotoa jotain hävettävää tai salattavaa, en varmaa koskaan pääse ainakaan tietynlaisesta itsesyrjinnästä. Valitettavasti en liene ainoa.

Jos kerran homona itse diskriminoin itseäni tai kaltaisiani, miten voin olettaa, että muut eivät tekisi niin?
Jospa ensi kesänä outtaisin itseni vaikkapa priden merkeissä, tosin en ole yhtään kulkue/tapahtuma ihmisiä…
Sinänsä outtaminen täällä ranneliikkeessä kävisi helposti ja maailmanlaajuisesti. Tosin blogini lukijakunta on kyllä aika vähäinen, mutta sitäkin parempi: : )

Mitä rakkaus on, on aivan liian suuri kysymys määritellä.

Tiedän ainakin, että se on rakkautta kun muistaa toisen toiveet, vaikka henkilö itse olisi ne vähän unohtanutkin.

Mistä tietää, että toinen rakastaa? Varmaan monistakin asioista, itse ainakin tiedän pienistä asioista joka päivä ja varmemmaksi vakuudeksi se vielä kerrotaan.

"Viipurin hautaustoimisto, perustettu Viipurissa…jne”"tällaista voi lukea kun kävelee Helsingin Töölössä.

Olen välillä miettinyt millaista olisi olla pakolainen, siirtolainen tai muuten vaan kaukana kotiseudultaan. Itselläni on ehkä omituinen viha-rakkaus –suhde kotiseutuuni Varsinais-Suomeen, joka on vain tunnin ajomatkan päässä. Voin aina halutessani käydä katsomassa miltä kotikaupunkini näyttää. Se, etten useinkaan tee niin, on oma valinta.

Suomessahan on kuitenkin suuri joukko ihmisiä, joiden kotiseutu oli heiltä kiellettyä aluetta vuosikymmeniksi. Pakolla luovutetut vaikkakin tuhotut kodit olivat iäksi menetetty. Edelleenkin kotiseudulle matkaaminen on hieman monimutkaisempaa kuin minulla, saatikka sitten vanhan kotitalon kesämökin tms. omistaminen.

Karjala, josta vain pieniä osia kuuluu nykyisin Suomeen, on vahvasti läsnä arjessamme. Suurimmalla osalla paikkakunnista on asettunut evakkoja, joiden jälkeläiset elävät uusilla kotiseuduillaan. Koska karjalaiset eivät etnisesti eivätkä myöskään kielellisesti poikenneet muista suomalaisista juurikaan, on heidän sulautumisensa ollut nopeaa. Tänä päivänä kuka pystyy sanomaa kenellä on juuret Karjalassa? Huolimatta varsinaissuomalaisesta identiteetistäni myös minulla on juuret yhtä tukevasti Karjalassa kuin Varsinais-Suomessa. Jos tarkkoja ollaan niin rönsyjä on vähän sinne ja tänne.

Suomi on kuitenkin siis pystynyt aikoinaan köyhänä ja sodan hävinneenä asuttamaan pakolaisia, joiden määrä oli noin kymmenesosan maan väestöstä. Emmekö tänään pystyisi edes vähän parempaan ulkomaalaispolitiikassamme?

Tietysti on vähän eri asia asuttaa oman maan kansalaisia kuin täysin toisesta kulttuurista tulevia, mutta silti, asunnot, työpaikat, koulut jne oli silloinkin järjestettävä. Moni tosin joutui itse raivaamaan maatilansa korpeen, tilan joka vain vajaata pariakymmentä vuotta myöhemmin todettiin elinkelvottomaksi ja lienee jo ny metsittynyt.
Toisaalta maat, joilla on ollut avoin ulkomaalaispolitiikka, kuten Hollanti, tuntuvat olevan aikamoisissa ongelmissa vähemmistöjensä kanssa. tai raportoidaanko vain ongelmat. Tulevaisuudentutkijat ovat kuitenkin väläytelleet sekä ruuan että puhtaan veden puutteen ajavan miljoonia ihmisiä kotiseuduiltaan. ja mistäs sitä puhdasta vettä löytyykään, ehkäpä meidän kannattaa varautua.

Karjala liittyy tähän teemaan muutenkin. Viipuria on sanottu kansainväliseksi kaupungiksi. Lähinnä kait siksi, että siellä puhuttiin sujuvasti neljää kieltä suomea, ruotsia, saksaa ja venäjää. Ja tämän päälle monia muitakin. Useissa perheissä oli monia kieliä, joita käytettiin täysin luontevasti. Ehkäpä Viipuri olisi tämän päivän termillä monikulttuurinen. Saksalainen kulttuuri kaupunkiin tuli ensi kertaa jo keskiajalla ja uudestaan Ruotsin suurvaltakaudella. Venäläinen vaikutus puolestaan vahvistui Uudenkaupungin rauhan jälkeen 1700-luvulla. Ruotsi oli perinteisesti kaupunkien porvariston ja sivistyneistön kieli ja suomen kielen asemakin koheni 1800-luvulta alkaen.

Pitäisi varmaan lukea enemmän viipurilaisista ja Viipurista. Lukemistahan kyllä riittää. Mitenköhän siellä suhtauduttiin homoihin? Suomi olisi kuitenkin varmaan ainakin jollain tapaa erilainen, jos meillä olisi Viipuri. Sääli, että viipurilaisuudesta ei paljoa tarttunut Helsinkiin, jonne kaupunkilaiset virallisesti siirrettiin. Yhä vielä kuitenkin ainakin Töölössä kävelyllä huomaa, että monet perinteiset liikkeet on perustettu Viipurissa.

Miten nyt jo on maanantai. Viikonloppu meni hirveää kyytiä tekemättä erityisesti mitään.

Lauantaina käytiin Nassun kummipojan kanssa katsomassa Taikahuilua oopperassa. Ajattelin, että aika mitään sanomattomia sekä ooppera että kummipoika. Mutta jälkimmäisen suhteen käsitys parani seuraavan päivänä, kun hän vietti sunnuntaipäivää kanssamme. Ehkäpä oli vaan ujo, vaikka toki olemme tavanneet ennenkin.

Ooppera sen sijaan: sopraanoista ei juuri selvää ota ja kaikkien ääni ei edes hivellyt korvaa. Onneksi oli englanninkielinen tekstitys, josta voi tarkistaa sanat. Kaiken kaikkiaan koko esitys oli jotenkin vaisu, vai olenko tottunut vaan liian hyvään levyjä kuuntelemalla? Taikahuilun aariat kun ovat niin kuuluisia, että soivat radiossakin vähän väliä.

Ehkäpä live-kokemus voi joskus olla valjumpi kuin tallenne.

Tänään on harmaa arki, joka saa koko kaupungin tuntumaan kuluneelta ja kolkolta. Yksinäinen kukkakoju torilla, yksinäinen varis nokkii leivänmuruja, yksinäinen mummo vetää perässään ostoskärryään. Tihkusateessa.

Ja minua nukuttaa.

Tänään haukkasin liian ison palan, kun lupasin auttaa työkaveria hädässä. Tai no, hänen piti ruotsintaa tekstejä eikä halunnut apua talomme varsinaiselta ruotsintajalta. Ongelma vaan on se, että vaikka osaankin ruotsia varsin hyvin, en kuitenkaan osaa sitä sillä tasolla, että kaikki käsitteet olisivat hallussa. Mitä on esimerkiksi vertaistuki ruotsiksi?

Vertaistuki on varmaankin keksitty Ruotsissa, tuossa tukiryhmien maassa, mutta onkohan se käännettävissä mitenkään yhdellä sanalla? Epäilen, että ei, mutta toisaalta olen ollut väärässä ennenkin. Tuntuu, että välillä suomen kieli taipuu mitä kummallisimpiin yhdyssanoihin ja sanaliittoihin, joita muilla kielellä ilmaistaan kokonaisin lausein.

No tämä on taas ihan omaa hölmöyttä, tietysti aina voisin manata jävla tvångssvenskania :)

Pääsin tänään seuraamaan työkaverin koulutussessiota ihan sattumalta.

Ja vaikka hän on usein mainostanut olevansa hyvä kouluttaja ja saavansa hyvää palautetta, vasta nyt pääsin omin silmin toteamaan kuinka hyvä kouluttaja hän on!

Minua, kuten montaa muutakin työyhteisössämme, on tuo omakehu välillä ärsyttänyt. Hyvä itsetunto kun on hyvä asia, mutta on tuntunut, että tässä on kysymys jo päinvastaisesta.

Silti, nyt kun näin miten loistavasti hän osasi tehdä vuorovaikutuskoulutusta olin vaikuttunut.

Jäin myös miettimään, miksi ei saisi reippaasti välillä kehua itseään? Mikä siinä on niin pahaa?

Työkaverini on minua nuorempaa sukupolvea ja ehkäpä he pystyvät avoimesti antamaan tunnustusta itselleen ja toisilleen ilman että kyse olisi omakehusta. Tietysti joskus on myös paikallaan myöntää, että on asioita, joista ei ymmärrä mitään. Tuntuu, että mitä vanhemmaksi tulee sen paremmin tämän asian ymmärtää.

Ei tarvitse esittää tietäväisempää kuin on, kaikkea ei tarvitse osata selittää, jokaiseen kysymykseen ei ole pakko olla vastausta tai mielipidettä ja silti voi olla tyytyväinen itseensä. tai ehkäpä juuri siksi.

"Huomenna saadaan aiheesta faktaa, kun hymy lehti ilmestyy." Siinäpä lause jota en olisi koskaan uskonut kuulevani Ylen uutisissa. Aurajoki virtaa kuitenkin yhä merelle eikä Koroisiin päin, mutta jokin maailmassa on muuttunut.

Ike sai kun saikin lähteä, vaikkei älynnyt itse tehdä johtopäätöksiä. Katainen sen sijaan kerää hyvin pisteitä tulkitessaan yleistä mielipidettä. Ex-ulkoministeri syyttää tapahtuneesta mediaa, mutta unohtaa ilmeisesti oman osuutensa täysin. Nykyisenä media-aikana on käsittämätöntä, että poliitikko kuvittelee olevansa median ja yleisen mielipiteen ulottumattomissa. Neljäs valtiomahti on puhunut.

Suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa ministerin erottaminen on kuitenkin harvinaista. Vaikka onhan näitä viime vuosilta ainakin Jääteenmäki, Alho, Linden…naiset ovat saaneet suhteellisesti helpommin kenkää kuin miehet, tai olenko hakoteillä?

Juhantalo tuomittiin valtakunnan oikeudessa ja sai lähteä sekä hallituksesta että eduskunnasta. Silti ehkä meilläkin uudenlainen poliittinen kulttuuri tekee tuloaan. Sellainen missä töppäilyjä ei enää automaattisesti lakaista maton alle.

Kun 40 tuli nyt täyteen niin yllättävän moni tiedusteli kautta rantain, että onko kova paikka tms.

Ehkä tämä on yksi vanhenemisen oireita, että siteeraa jatkuvasti itseään, mutta - ei ollenkaan. Nassun todistajalausunnon mukaan olin vaan innoissani heti aamusta alkaen synttäreistä. Tosin olen myös henkilö, joka joka aamu on iloinen aamupuurostaan…

Se, että nuoruus on nyt varmasti kaikilla mittareilla takana on fakta, mutta ei minusta hyvä eikä huono asia. Nuoruus kuten keski-ikäkin ovat vain käsitteitä, joilla jäsennämme elämää. Nuoruus, keski-ikä tai vanhuus eivät kait sinänsä ole sen kummallisempia.

Nuoruuteen liitetään tietysti valtavasti positiivisia latauksia eikä vähiten meidän keski-ikäisten kaihoisan kademielen ansioista. Nuoruutta haikaillaan, ihannoidaan, nähdään ihana auvona niin ja kadehditaan nuoria ihmisiä; heidän optimismiaan, kirkasotsaisuuttaan ja nuoria vartaloitaan ja kuulasta ihoaan.

Vanhuus taas nähdään kovin helposti rappiona, epämääräisenä horinana jossain terveyskeskuksen vuodeosastolla ja keski-ikähän on jo luisumista sinne suuntaan.

Visuaalis-fyysisen kulttuurimme aikana pitää olla tai ainakin näyttää nuorelta muuten olet luuseri. Ja sehän se on pahinta mitä tässä maailmassa voi tapahtua. että N Ä Y T T Ä Ä luuserilta.

Itse koen jonkinlaista vapautumista, vaikka edellinen blogaukseni todistaakin, että lapsuuden traumat pysyvät, niin silti niistä voi päästä yli. Ei tarvitse jämähtää murjottamiseen ja siihen että isoveli vei taas kaikki parhaat lelut. Mutta enemmän kuin vapautumista mahdollisista lapsuudentraumoista, koen vapautumista niistä paineista, joita olen kuvitellut ympäristön, siis muiden ihmisten, asettavan minulle.

En ehkä koskaan ole ollut niitä, jotka ensisijaisesti ajattelevat mitä ihmiset sanovat, mutta huomaan, että nykyisin yhä vähemmän. Ehkä varsinaissuomalaisuus haalistuu iän myötä, tai kun on asunut tarpeeksi kauan muualla…

Aamuinen lööppi, nuoren viimevuotisen idolsfinalistin kuolemasta pysäytti. Alle parikymppinen elämä päättyi tuosta noin naps. En usko, että siihen koskaan tottuu, että ihminen kuolee nuorena, ikään kuin kesken kaiken ennen kuin on ehtinyt päästä alkuun.

Tietysti sitä peilaa itseensä ja huomaa miten paljon todellakin haluaa elää. Ja haluaa elää vielä myös silloin, kun on vanha eikä enää käännä ohikulkijoiden päitä.

ps. Koska nyt olen vapautunut traumoistani, niin sain isän selittämään minulle rakennuspiirustuksia ja mökin rakenteita niin yksityiskohtaisesti, että tiedän miten torppa on tarkoitus pystyttää.
Ei todellakaan ydinfysiikka, vaan lähinnä raakaa työtä. Meille tulee hieno mökki, ihan paras!
Nyt tuli kuitenkin mieleen, miksi emme rakenna koko tönöä tänä vuonna? No ihan vaan alkajaiseksi puuttuu vielä rakennusluvat ja rahat.

Olen aina ollut huono kaikenlaisissa käsitöissä. (tässä ei ole piilomerkityksiä) Ja kuten liikunnan suhteenkin suhtauduin lapsena jotenkin siten, että en voisi niissä kehittyä.

Minulta ei sujunut ns. tyttöjen käsityöt eikä poikienkaan, vaan numero oli tasaista seiskaa.

Mökillä tosin tuli jonkin verran tehtyä jotain pieniä puutöitä veneitä tms. leluja, mutta käytännössä kätevä isä vähän paranteli niitä.

Ensi kesänä olisi tarkoitus ruveta tekemään mökin perustuksia ja eikös isä ja isoveli alkaneet heti päsmäröidä. No, oma vika sinänsä koska olen pyytänyt apua isältä, joka taas kysyy nykyään kaikessa isoveljeltä mielipidettä.

Huomaan, että henkisesti olen suunnilleen samassa tilanteessa kuin yli 30 vuotta sitten. Pikkuveli, jolle kerrotaan miten asiat tehdään. Tai ainakin kannattaisi tehdä. Jonka ehkä annetaan kokeilla jotakin vähän, mutta tullaan sitten tekemään itse työ paremmin.

Turvallista ja toki olen kiitollinen avusta, mutta huomaan myös miten paljon se minua ärsyttää.

Sen sijaan olen aloittanut toisen käden taidon opettelun: neulomisen. Oikeat silmukat sujuvat jo kolmen päivän harjoittelun jälkeen aika hyvin. Ja eilen opin nurjat silmukat sekä silmukoiden luomisen, enää pitää opetella päättäminen.

Hirveän hauskaa huomata, että osaa jotain, kun vaan saa rauhassa opetella ilman paineita onnistumisesta. Onneksi hyvä ystävä on jaksanut opettaa minua ja kannustaa. Kummasti itsetuntoa kasvattavaa.
Ja kyllä minä niitä rakennushommiakin osaan tehdä ja olen tehnytkin. En vaan kestä sitä, että on kaksi päsmäröijää, jotka hoputtavat ja arvostelevat jälkeä.

Koska itsellä ei ole lapsia, niin ei paljon auta se, että päättää etten itse ainakaan tee niin kuin isä ja veli, mutta voisin koettaa muistaa sen muissa yhteyksissä esim. työpaikalla.