Kosovon itsenäistyminen herättää ristiriitaisia ajatuksia myös minussa. Sinänsä olen sitä mieltä, että kosovolaiset ansaitsevat itsenäisyyden siinä kuin vaikka me suomalaiset. Monissa maissa ollaan kuitenkin sitä mieltä, että Kosovon itsenäisyyttä ei pidä tukea saati tunnustaa. Usein näissä maissa on omia voimakkaita kansallisia vähemmistöjä, joille ei haluta antaa itsenäisyyttä.
Mutta mikä on kansallisen suvereniteetin rooli 2000-luvun Euroopassa?
1990-luvulla, kun Jugoslavia ja Neuvostoliitto hajosivat, oli yhtäkkiä käynnissä kaksi vastakkaista ilmiötä Euroopassa. Länsi-Euroopassa yhä useampi valtio pyrki liittymään EUn jäseneksi ja Itä-Euroopassa, taas monet halusivat pois pakkovaltioliitoistaan. Nythän suurin osa Itä-Euroopan maistakin on liittynyt vapaehtoisesti EUhun.
Silti itsenäisyyttä tavoittelevia alueita on yhä useita mm. Georgiassa Etelä-Ossetia ja Abhasia, Moldovassa Transnistrian alue. Espanjassa sekä Baskimaa että Katalonia ovat jo pitkään haikailleet eroa ja viime aikoina on saanut lukea, että Andalusiassakin ollaan vaatimassa ainakin laajempaa itsehallintoa. Belgia natisee liitoksissaan säännöllisin väliajoin. Skotlannissa on vahva kannatus itsenäisyydellä. Pohjois-Italia haluaisi eroon Etelä-Italiasta jne. Maailmalla esimerkkejä on varmasti paljon enemmän.
Koko kansallisvaltiotermi on hyvin kiistanalainen ja myös keinotekoinen. Huipussaan kansallisvaltioideologia lienee ollut ensimmäisen maailmansodan aikoihin. Saksan ja Italian eri ruhtinaskuntien yhdistämiset nähtiin 1800-luvulla luonnollisina kansallishengen johdattamina prosesseina. Saksan tapauksessa Preussin armeijan sotavoimat taisivat kyllä vaikuttaa asiaan aika kovasti. Italian yhdistäminenkään ei käynyt ihan ilman aseita.
Yksi mielestäni hyvä kysymys kuitenkin kuuluu, mitä on kansallinen itsenäisyys näinä päivinä? Mitä sillä turvataan tai saavutetaan? Kielellinen autonomia? Jonkin tietyn alueen rajaton/rajattu itsehallinto? Nämä kaikki on asioita, joita voidaan toteuttaa liittovaltiossa tai kuten Suomessa Ahvenanmaan kanssa.
Mitä hyötyä pienellä väestöryhmällä on itsenäiseksi julistautumisesta? Toisaalta esim. Kosovon kohdalla voi myös kysyä, miksi Serbia ei halua päästää irti Kosovosta? Katalonian ja Pohjois-Italian kohdalla asia lienee suhteellisen selvästi taloudellinen. Nämä perinteisesti vauraat ja pitkälle teollistuneet alueet, ovat kyllästyneet toimimaan muun valtakunnan maksumiehinä. ja toisaalta keskusvaltio ei voi päästää niitä eroamaan, koska muuten koko valtio saattaisi romahtaa.
Voisiko Suomi sitten jakaantua tai vaihtoehtoisesti liittyä osaksi Venäjää tai Ruotsia? Vastaus kumpaankin kysymykseen lienee ei ja ei? Tai?
Osana Euroopan unionia olemme kuitenkin jo de facto luopuneet huomattavasti kansallisesta päätäntävallasta monissa asioissa. Meillä ei ole enää omaa valuttaakaan, mitä varsinkin aiemmin korostettiin yhtenä valtakunnan tunnuspiirteenä ja varsinkin Suomessa autonomian aikana saavutettuna voittona.
Olemmeko valmiita liittymään Euroopan yhdysvaltoihin mitä itse asiassa EUsta ollaan ajamassa?
Miten nämä alueelliset itsenäisyyspyrkimykset vaikuttavat tähän kehitykseen? Voivatko historialliset maat kuten Skotlanti, Flanderi tai Katalonia heilauttaa koko Euroopan yhtenäisyyttä. Tai miten Kreikka sulattaa Makedonian, jota se vaatii vaihtamana nimensä? Mitä maan itsenäisyydestä, kansallistunteesta jää jäljelle jos ei edes nimeä?
